Marin kolme "Ämmää" - eli muistisääntö siihen, kuinka säästyt rasitusvammoilta

Flunssa on vihdoin taltutettu ja olen päässyt pikku hiljaa taas treenaamisen pariin. Maltilla on kuitenkin aloitettava, jotta ei tulisi minkäänlaista takapakkia.

Maltti on myös avainsana rasitusvammojen estämisessä. Minulta on toivottu postausta liittyen juoksijan rasitusvammoihin, joten niistä muutama sananen tänään.

Rasitusvammat on varmaan lähes kaikille juoksijoille tuttuja. Jos omaa juoksijaystäväpiiriäni mietiskelen, niin voisin sanoa, että lähes kaikki ovat jossain vaiheessa kärsineet rasitusvammoista ja olleet telakalla, kuten rasitusvammoista johtuvaa juoksutaukoa leikkimielisesti kutsutaan. On rasitusmurtumaa, penikkatautia, juoksijan polvea, plantaarifaskiittia, akillesjänteen tulehdusta... Kuulostaako tutulta?

Olen joskus jostain lukenut kommentin, että kestävyysjuoksu on viisaiden ihmisten laji. Kuulostaa ehkä ensi hätään vähän idiootilta kommentilta mutta näin jälkeenpäin ajateltuna allekirjoitan tuon. Ei siksi, että siihen itse juoksuun nyt hirveästi älykkyyttä tarvittaisiin, mutta jos haluaa harrastaa kestävyysjuoksua vuosikausia, kehittyä siinä ja säilyä rasitusvammoilta, on harjoiteltava viisaasti.

Minä olen ollut aina vähän joko tai tyyppi. Kultainen keskitie on minulle hurjan vaikeaa - olipa kyse sitten laihduttamisesta, karkinsyönnistä, urheilusta, työnteosta tai mistä vain. Minulla menee helposti kaikki vähän överiksi. Kohtuus on ihan hemmetin vaikeaa - niin myös tässä juoksuharrastuksessa.

Kun aloitin juoksun keväällä 2013, kasvatin kilometrejä nopeasti ja sen huomasin penikkataudin muodossa. Kun sain penikkataudin selätettyä, jatkoin treenejä liian kovaa ja hankin itselleni ylikunnon. Seuraavana keväänä juoksin lumien sulettua liikaa kovalla asfaltilla ja sain jalkaani alkavan rasitusmurtuman. Seuraavana syksynä ilmoittauduin maastomaratonille ilman kokemusta ja toin sieltä tuliaisena juoksijan polven, joka vaivasi monta kuukautta. Älyä minulla ei siis ole tässä harrastuksessa hirveästi ollut mukana :-D Joten sääntö numero yksi: älä tee niinkuin minä!

Mutta hei, olen oppinut kantapään kautta ja koen ehkä siksi pystyväni antamaan vinkkejä aloittelijoille. Samalla tavalla kun juoksussa painotetaan  peruskestävyyden kasvattamisessa neljän P:n sääntöä (suurimmalla osalla lenkeistä Pitää Pystyä Puhua Puuskuttamatta), minä kehoitan noudattamaan rasitusvammojen ehkäisyssä kolmen M:n sääntöä: Malttia, Monipuolisuutta ja Maalaisjärkeä.

MALTTI

"Kaikki mulle nyt ja heti " -mentaliteetti ei sovi juoksuun - maltti on valttia tässäkin lajissa! Kunto kasvaa alussa nopeasti ja siinä on helppo sokaistua ja tuntea itsensä voittamattomaksi. Kasvata kuitenkin sekä vauhtia että määrää pikku hiljaa ja maltillisesti. Muista lepopäivät. Jos haluat juoksusta elämänkestävän harrastuksen, älä pilaa sitä ahneudella, näyttämisenhalulla ja tuloshakuisella kiireellä.

MONIPUOLISUUS

Juokse vaihtelevasti eri alustoilla ja eri vauhdeilla mutta hae harjoitteluun monipuolisuutta muista lajeista. Peruskestävyyttä voi kasvattaa myös hiihdolla, pyöräilyllä tai uinnilla ja samalla jalat saavat hyvin juoksun iskutuksesta lepoa. Muista myös lihaskunnon ja lihashuollon merkitys. Juoksu ärsyttää jalkojen lisäksi myös selkää ja lantiota. Kun lihakset ovat kunnossa, löytyy hyvä juoksuasentokin helpommin. Ja jos telakalle sitten joskus kaikesta varovaisuudesta huolimatta sitten juodutkin, löytyy muista lajeista hyviä korvaavia lajeja juoksun tilalle.

MAALAISJÄRKI

Maalaisjärjen käyttö on juoksussakin sallittua ja jopa toivottavaa. Jos johonkin sattuu, lepää. Jos väsyttää, lepää. Kipu ja väsymys ovat varoitusmerkkejä siitä, että elimistö tarvitsee lepoa. Kunto ei romahda, vaikka pidät muutaman päivän paussia mutta voit estää vammaa pahenemasta ja samalla välttyä pidemmältä telakkajaksolta.  Jos rasitusvamma kaikesta huolimatta sitten iskee niin anna vaivan parantua kunnolla, etsi kivun aiheuttajan syy ja aloita harjoittelu jälleen maltilla. Yleensä maalaisjärkeä käyttämällä huomaa nopeasti syyn vaivoihin. Juoksinko liikaa? Kasvatinko määriä kenties liian nopeasti? Tarvitsenko kenties erilaiset kengät? Onko juoksuasennossani korjattavaa? Olenko unohtanut huolehtia lihaskunnosta?

Kevät tulee ropinalla (jopa täällä pohjoisessa sataa nyt helmikuussa vettä!) ja tiet sulavat nopeasti. Musta asfaltti tulee näkyviin, alusta kovenee ja juoksuvauhdit kasvavat. Paras ja tärkein treenikausi on siis edessä. Muistetaan nämä kolme "Ämmää" ja pysytään terveinä!

Yllätysvieras sotki maratontreenit

Kaksi vuotta sitten juoksin Hampurissa toisen maratonini ja alitin samalla maagisen neljä tuntia. Kisasta jäi tosi hyvä fiilis. Reitti on tasainen, järjestelyt huokuvat saksalaista järjestelmällisyyttä, reitin varrella on mahtava kannustus ja mikä minulle tärkeintä, se kulkee entisillä kotikulmillani - asuinhan kaupungissa aikoinaan muutaman vuoden.

Viime vuonna valitsin kevään asfalttimaratoniksi Terwamaratonin Oulussa, tulevana keväänä on tarkoitus suunnata taas Hampuriin. Kisaan on nyt reilu 11 viikkoa. Talvitreenit on sujuneet pakkasista huolimatta kohtalaisen hyvin. Suureksi osaksi olen juossut kevyitä pk-lenkkejä ja yrittänyt kerätä alle mahdollisimman paljon kilometrejä. Parhaimpina viikkoina olenkin onnistunut juoksemaan jopa yli 60km, mikä on minulle jo tosi paljon. Normaaliviikkoina kilometrejä kertyy nelisenkymmentä.

Silloin tällöin olen tehnyt jonkun reippaan lenkin mutta varsinaiset vauhtitreenit olen jättänyt suosiolla keväämmälle. Sen sijaan maratoonarin tärkeimmän harjoitteen, pitkän lenkin, olen pyrkinyt saamaan mahtumaan viikko-ohjelmaani lähes viikoittain.

Hampurin maratonille asettamani tavoite, sub 3:40, on tuntunut kuitenkin vielä vähän epärealistiselta, sillä vauhdinhaku on lumisten teiden ja pitkä pakkasjakson takia ollut hieman hankalaa. Olen kuitenkin lohduttautunut sillä, että tässä vaiheessa vuotta kevään tavoite tuntui viimekin vuonna vielä utopistiselta.

Viikonloppuna pidin pari päivää juoksutaukoa kun kävimme koko perheen kera Oulun Edenissä rentoutumassa. Lepo teki hyvää jaloille. Kävin hakemassa Oulusta myös juoksuseurani uuden seura-asun ja maltoin odotella maanantaihin asti, jotta pääseen sitä testaamaan. Pakkasetkin olivat sopivasti lauhtuneet ja juoksinkin sitten yhden talven parhaimmantuntuisista treeneistä.

Uusissa seuravaatteissa juoksu kulki paremmin kuin viikkoihin.

Juoksu oli kevyempää kuin viikkoihin ja pk-vauhti oli kovempaa kuin koko talvena. 10km@5:38min/km rennon letkeästi pk-sykkeillä antoi hyvin itseluottamusta siihen, että se Hampurin tavoiteaika olikin ihan hyvin asetettu.

Mutta ei kai sitä turhaan sanota, että itku pitkästä ilosta, sillä lenkin jälkeen alkoi tuntua rintakipua ja kurkussa karheutta. Ja seuraavana aamuna olinkin saanut mukavan yllätysvieraan. Vaikka yllätysvieraista yleensä tykkäänkin, ei varmaankaan olisi edes tarpeellista mainita, että tämä kuului niihin ei-toivottuihin vieraisiin.

Sairastuin siis flunssaan. Minä, joka en oikeastaan ole ikinä sairas. Minä, jolla ei edes ikinä ole tukkoista nenää. Ei ole ollut enää kymmeneen vuoteen, ei sen jälkeen kun nielurisani poistettiin. Ja minä kun vannoin, etten tarvitse influenssarokotetta, koska en ole ikinä sairas. No, vannomatta paras.

Kolme päivää tässä on vietetty vuoteen pohjalla yhdessä buranan, panadolin ja strepsilsin kanssa. Niin, ja tietysti mm. Leonardi di Caprion, Russell Crowen, Mel Gibsonin ja Kevin Costnerin kanssa, jotka ovat, kiitos Netfilixin, pitäneet minulle seuraa.

Tänään tunnen olevani jo ainakin puoliksi elävien kirjoissa mutta lenkille ei ole asiaa vielä pitkään aikaan. Villasukissa sohvalla löhötessä kun tuo kunto ei valitettavasti kasva.

No, jospa tästä ei hirvittävän pitkäaikainen tauti tulisi ja pääsisin pian taas treenin pariin. 11 viikkoa ei kuitenkaan ole pitkä aika ja lenkkeilyn aloittamisen jälkeen on otettava vielä hetki iisisti, jotta tässä ei tule takapakkia tai jälkitauteja. Ja pidettävä peukkuja, että flunssa ei vie peruskuntoa niin pahasti mukanaan, että Hampurissa on vielä tavoitteet saavutettavissa.

"Vaihdoin tennarit villasukkiin...."

Pohjoisessa juostaan pakkasellakin

Muutaman päivän lämpömittari on nyt taas näyttänyt lukemia -25 tai allekin ja kun ihmisten facebookpäivityksiä lukee ja lehdissä pakkasta kauhistellaan, tuntuu, että moni on unohtanut, että nämä on ihan tavallisia kelejä tammikuulle. Ainahan se täällä pohjoisessa on tähän aikaan vuodesta näin kylmä. Nyt pakkasia on kestänyt vasta muutaman päivän, usein tällainen pakkasjakso saattaa kestää viikkojakin.

Erinäisillä juoksuun liittyvillä foorumeilla käydään nyt vilkasta keskustelua siitä, voiko pakkasella juosta ja mielipiteitä on puolesta ja vastaan. Joku pitää pakkasrajana juoksulle -10 astetta, toinen juoksee vielä kolmenkymmenen asteen pakkasellakin ja kolmas vaihtaa juoksulenkin ulkona matto- tai hallitreeniin heti, kun elohopea putoaa nollan alapuolelle.

Itse juoksen säällä kuin säällä, ihan jo senkin takia, että jos harrastusta meinaa läpi vuoden täällä pohjoisessa jatkaa, niin vaihtoehtoja ei paljon ole. Säähän kun en itse voi vaikuttaa ja juoksumattoa tahi -hallia ei lähimailla ole. Mutta toisaalta en ole itse kokenut lenkkeilyä pakkasessa ikinä mitenkään epämiellyttäväksi - päinvastoin! Kun on tarpeeksi vaatetta päällä (ja sitäkään ei saa olla liikaa!), niin kevyt hölkkä parinkymmenen asteen pakkasessa on mielestäni jopa paljon mukavampaa kuin helteessä juokseminen. 

Oulujärven jäällä 7.1.2016.

Eilen mittari näytti -29 ja koska aurinko paistoi niin kauniisti, vietin ruokatuntini hölkkäämällä Oulujärven jäällä. Nasturit jalassa, juoksuvaatteiden alla merinovillakerrasto, kädessä topparukkaset ja kaula ja kasvot suojattuna buffeilla sekä paksulla pipolla, juoksu oli oikein miellyttävää eikä paleltanut tippaakaan. Juoksu piti kehon hyvin lämpöisenä ja tämä uskomattoman kaunis ja punainen talviaurinko ja Oulujärven komeat maisemat lämmittivät sopivasti mieltäkin. Mahtava fiilis!

7km:n jälkeen oli luonnolliset meikit kasvoilla :-)

P.S. Muistattehan, että jokaisen kylmänsietokyky on yksilöllistä. Ja asiantuntijatkin sanovat, että terve ihminen voi vallan hyvin lenkkeillä (ei kilpailla!) kovallakin pakkasella mutta jos podet esim. rasitusastmaa, ole varovaisempi ja vältä ehdottomasti hengästymistä. 

Liikunnallista Uutta Vuotta!

Vuoden viimeinen lenkki vei minut tänään Oulujärven jäälle. Tunnelmaltaan yksi parhaista lenkeistä ikinä. Tuossa lähes lumettomalla järven jäällä viiman iskiessä vasten kasvoja tuli sellainen mieletön vapauden tunne. Minun ei pidä juosta vaan saan juosta. Hieno päätös hienolle juoksuvuodelle.

Liikunnallista ja elämyksellistä Uutta Vuotta kaikille blogini lukijoille!

Vuoden 2000:s kilometri ja katsaus menneeseen

Juoksin tänään vuoden 190:n juoksulenkin. Samalla tuli täyteen 2000 juoksukilometriä tälle vuodelle. Pikkupakkasessa ja auringon pilkistäessä horisontin takaa juoksin Oulujärven rantaan ihailemaan maisemia ja mietiskelin samalla kulunutta juoksuvuotta.

Lähdin tähän vuoteen tavoitteenani lisätä määrää maltillisesti ja pysyä juoksukunnossa koko vuosi. Ajallisesti halusin juosta maratonin alle 3:45h, puolimaratonin alle 1:45h ja kympin alle 45min. 

Ihan suunnitellusti vuosi ei kuitenkaan mennyt. Määrää kyllä lisäsin, maratonkin meni alle tavoitteen mutta juoksukunnossa en koko vuotta pysynyt. Saadessani itseni kevään liian kovalla harjoittelulla jonkinlaiseen ylirasitustilaan, jouduin laittamaan suunnitelmat uusiksi ja jättämään alimatkojen aikatavoitteet sikseen. Vaikka tapahtunut ensi alkuun harmittikin, näin jälkikäteen tiedän sen tehneen minulle hyvää. Siirryin juoksemaan entistä enemmän metsään ja poluille, opin ottamaan juoksun entistä rennommin ja nauttimaan juoksusta itsestään ilman kunnianhimoisia tavoitteita. Aloin nauttimaan enemmän tapahtumien fiiliksistä, matkalla kohdatuista ihmisistä, tunteista ja maisemista kuin pelkästä lopputuloksesta. 

Nuo 2000 juostua kilometriä ovat olleet elämyksentäyteisiä ja opettavaisia. Vuoteen on mahtunut paljon:

uusia ja vanhoja ystäviä, sieluntovereita, yhteislenkkejä, yhteisiä elämyksiä, naurua ja hauskanpitoa,

mahtavia maisemia, hiljaisia hetkiä, omia ajatuksia,

monenlaista juoksualustaa, 

irronneita varpaankynsiä, rakkoja, märkiä ja likaisia lenkkareita,

kivun ja nautinnon rajalla käymistä, omien heikkouksien tunnistamista ja vahvuuksien löytämistä. Onnistumisia ja epäonnistumisia. Itkua ja naurua, pelkoa, epävarmuutta, hurmosta.

Kaiken kaikkiaan mahtava vuosi. Tulkoon seuraavasta juoksuvuodesta yhtä ihana jos ei vielä parempi.

Ihan NUTSit polkujuoksupikkujoulut!

Joensuun 12h:n yöjuoksusta on nyt reilu viikko ja kävin viikonloppuna ekaa kertaa lenkillä. Oikeastihan olisi järkevää ollut vielä jatkaa juoksutaukoa mutta en pystynyt, sillä kalenterissa oli nimittäin vuoden odotetuin juoksutapahtuma NUTS Köykkyri ”Pre-Xmas Uphill Race." eli ainutlaatuinen vuorijuoksusimulaattori Kempeleessä. 400 metrin rata Köykkyrin laskettelurinteessä ja metsäpolulla, jota kirmataan kuuden tunnin ajan ja jossa on lähes ainoastaan ylä- ja alamäkeä, noin +25 nousumetriä / kierros.

Hulluilla on hauskempaa. Mäki ylös- mäki alas-mäki ylös-mäki alas.

Viime vuonna olin sen verran hullu, että tamppasin mäkeä koko rahan edestä. Yhteensä 88 kierrosta. Muistan silloin neljän tunnin kohdalla ajatelleeni, että se neljä tuntiakin olisi kyllä riittänyt. Aika kultaa kuitenkin muistot, sillä olin tänäkin vuonna kuuden tunnin sarjaan ilmoittautunut. Onneksi järki kuitenkin sanoi, että viikko 12h ultrajuoksun jälkeen ei kannata moiseen lähteä.

Tänä vuonna lupauduin NTR-polkujuoksuseuramme puolesta aamupäiväksi talkoojoukkoihin ottamaan ilmoittautumisia vastaan ja osallistumiseni vaihdoin Fun Run -sarjaan eli suomennettuna "juokse niin kauan kuin jaksat ja mene sitten paljuun".

Kisakansliassa talkoilemassa.

Yhdessä ystävän kanssa tonttuilemaan.

Puoliltapäivin starttasin mäkeen. Juoksin ns. kahdessa osassa: kävin ensin puoli tunnin "alkuverkoilla" ja myöhemmin juoksin ystäväni Seijan saavuttua vielä pari tuntia. Vaikka tuosta Joensuun ultrasta oli tosiaan vasta viikko, jalat oli kyllä ihmeen hyvässä kunnossa ja juoksu tuntui tosi kivalta. Ainoastaan jalkapohjissa alamäkijuoksun tärähtely alkoi jossain vaiheessa tuntua. Tosiasia kuitenkin on, että vaikka omasta mielestä siltä ehkä tuntuukin, niin ei sitä tuollaiselta ultralta palaudu niin nopeasti. Lihakset on melko pikaisesti taas kunnossa mutta jänteiden, nivelten ja varsinkin hermoston palautuminen vie aikaa. Näitä ei kuitenkaan itse sillä tavoin tiedosta ja maltillisesti harjoittelu pitäisi tuollaisen koitoksen jälkeen aloittaa.

Köykkyrin Fun Run oli siitä kiva sarja, että jopa tällainen aika kilpailuhenkinen juoksija pystyi unohtamaan kisailun ja pitämään vain hauskaa. Otin valokuvia, kannustin muita ja viivyin huoltopöydän herkkujen ääressä kierrosten välissä luvattoman pitkään. Taukoineen päivineen olin yhteensä reilut kolme tuntia mäessä, jonka jälkeen siirryin sitten hyvällä omallatunnolla paljun puolelle kannustusjoukkoihin.

Ilta jatkui sitten vielä pikkujouluruokailun kera ja aika myöhään yöhön jaksettiin vielä tanssiakin. Kiitos NUTSIn porukoille taas kerran aivan mahtavan tapahtuman järjestämisestä. Ensi vuonna nähdään Köykkyrissä taas!

Paljussa oli päivän parhaat pidot. Kuva: Jouko Kaarteenaho

Mä juoksin koko yön... eli Joensuu Night Run 12h

Huikea tapahtuma. Eka tasaisen maan ultra ja oikeastaan eka ultra ylipäätään. Siis semmonen oikeasti pitkä. Olen vieläkin ihan pökerryksissä. Mistähän tällä kertaa rapsan kirjoittamisen aloittaisi? No ehkä on helpoin aloittaa tästä facebook-päivityksestä, jonka kirjoitin 14.10. eli tasan kuukausi ennen kisaa:

Onnea on samankaltaiset ystävät Hymiö heart Mainitsin myöhään eilen vähän niinkuin sivulauseessa Anskulle 12h-juoksusta Joensuussa ja muutama tunti myöhemmin meillä on ilmot sinne sisässä. Eihän tässä tietysti mitään järkeä ole mutta joskus elämässä pitää olla vähän järjetön. Ja Merja on minulle luvannut, että ihminen jaksaa olla liikkeessä puoli vuorokautta. Siihen luotan.

Juoksen viikossa keskimäärin 40km, pitkät lenkit on yleensä noin 25 kilsaa ja ylipitkiä olen juossut vain maastossa. Silti ilmosin itseni kisaan, jossa juostaan 12 tuntia hallissa 325,336 metriä pitkää rataa ja vieläpä yöllä. Järjettömältähän se ilmoittautuminen tosiaan tuntui ja ehkä joidenkin mielestä jopa liian itsevarmalta mutta jostain syystä uskoin itseeni ja luotin peruskuntooni sen verran, että uskoin pystyväni koitokseen.

Tavoitteenasettelu kisaan oli vaikeaa jos ei jopa mahdotonta. Ansku kyllä teki meille jos jonkinlaista exceliä (kiitos niistä!) mutta realistinen minäni kyllä tiesi, että yön aikana ehtii tapahtua vaikka mitä ja tulos voi olla ihan mitä tahansa. Tuplamaraton (84,4km) tuntui omasta mielestä jo huikealta tavoitteelta ja kun alimatkojen perusteella laskurit arvioivat tulokseksi 104km, uskalsin arvioida, että kaiken mennessä nappiin tulos voisi olla siellä jossain 90km:n paremmalla puolella. Suurin tavoite oli kuitenkin pysyä liikkeessä se 12 tuntia.

Kisaa edeltävällä viikolla en hermoillut pahemmin - enhän oikeastaan tiennyt millaiseen koitokseen olin itseni laittamassa niin ei osannut oikein jännittääkään. Ainoa asia, jota edes jollain tavoin mietiskelin, oli syöminen ja juominen kisan aikana. Kaikissa aiemmissa pidemmissä kisoissa (maastomaratonit ja yksi viidenkympin kohdalla keskeytetty maastoultra) ongelmanani on ollut energiansaanti ja nesteytys. Vatsa on reistaillut, nesteet eivät ole imeytyneet, en ole saanut mitään alas tai olen yksinkertaisesti unohtanut syödä tai juoda. Siihen en halunnut Joensuussa sortua ja niinpä pakkasinkin eväät hyvissä ajoin: PowerBarin smoothieita, mustikkasoppaa, pähkinöitä, suklaata, jopa Lämmin Kuppi-keittoja otin mukaan jos sellaista sattuisi yöllä tekemään mieli.

Kisapäivä koitti. Nukuin aamulla suht pitkään ja aamupäivä meni ihan normaalisti perheen kanssa puuhastellessa ja ruokaa laittaessa. Puoliltapäivän yritin ottaa sohvalla pikku nokoset mutta eihän siinä unta saanut. Klo 14.30 tuttavani Jouko Oulusta nappasi minut kotipihaltani kyytiin ja jatkoimme matkaa kohti Joensuuta. Joensuussa pysähdys McDonaldsiin, viimeinen tankkaus ennen kisaa ja klo 18 saavuimme Joensuu Areenalle. Jouko, joka oli kisassa ajanotossa, meni purkamaan autosta tekniikkaa ja minä suuntasin kamppeineni etsimään omaa huoltopöytää. Ansku olikin jo paikan päällä odottelemassa. Halasimme ja aloimme pystyttämään omaa huoltopistettämme.

Huoltopöytä kasassa. Mitä saisi olla?

 Kun huoltopöytä oli kunnossa ja kaikki tutut ja tuntemattomatkin oli tervehditty ja halailtu, haimme numerolappumme ja siirryimme vaihtamaan vaatteita. Edessä oleva koitos tuntui vieläkin jotenkin täysin epärealistiselta. Pikku hiljaa alkoi kuitenkin jo vähän jännittääkin.

Pohjoisen Polkujuoksija poikkeaa tasamaalle. Uudet säärystimet jalassa juostaan kohta 12 tuntia.

Puoli kahdeksalta siirryimme halliin venyttelemään ja vielä vähän lepäilemään. Kisatunnelma oli jotenkin erilainen kuin kaikissa aiemmissa kisoissa kun ei siinä hirveästi lämmitellä tarvinnut - lämmitellä ehtisimme hyvin starttilaukauksen jälkeenkin :-)

Lähtölaukausta odotellessa. Kuva: Paula Ylhäinen

Starttilaukaus pamahti klo 20. Ansku oli tehnyt meille suunnitelman, jonka mukaan juoksemme 9min ja kävelemme aina sen jälkeen minuutin. Juoksuvauhdin oli tarkoitus olla sellaista, että sykkeet pysyy pk1-puolella, arvioimme sen olevan kävelypätkät mukaan luettuna noin 6:30 km/min. Sillä lähdettiin liikkeelle.

Ensimmäiset tunnit kuluivat hienosti ja helposti. Vauhti juoksussa oli n. 6:20min/km ja sykkeet olivat minulla siellä 130:n tienoilla.Sitä peekooykköstä siis kuten suunniteltu. Juoksukierrokset tasaisesti aikaan 2:05. Kymmenen minuutin välein lasi vettä, joka toisella tai kolmannella kävelypätkällä veden lisäksi yksi smoothiegeeli.

Juoksu tuntui mukavalta. Hallissa soi mahtava musiikki. Hassisen Koneen Levottomien jalkojen soidessa oli mukava taivaltaa ja varsinkin etukäteen toivomani biisi "Girls just want to have fun" sai minut hymyilemään. Maraton tuli täyteen ajassa 4:39, keskisyke siihen mennessä 135. Vau, ajattelin, sillä tasan kaksi vuotta sitten juoksin ensimmäisen maratonini aikaan 4:34 keskisykkeen ollessa 169.

Vuorovedoin yhdessä ystävän kanssa. Kuva: Jouko Kaarteenaho

Energiat ja nesteet tuntuivat kerrankin imeytyvän hyvin. 50km tuli täyteen ajassa 5:30h. Mahtavaa. Ehdin jo ajatella, että meniköhän nyt oikeasti niin, että suurempia ongelmia ei tulisikaan. Iloitsin liian aikaisin...

Kun olin taivaltanut n. 55km, sain yhtäkkiä joitain kummallisia rytmihäiriöitä ja minua pyörrytti. Vaihdoin kävelyksi. Pysähdyin syömään ja juomaan, pidin viiden minuutin tauon ja odotin, että olo parantuisi. Ei parantunut. Jatkoin kuitenkin matkaa. Kävelyä ja juoksua vuorotellen, olo tuntui vähän humalaiselta. Maailma pyöri ympärillä. Jatkoin kävelyä. Palelsi. Laitoin pitkähihaisen urheilupaidan päälleni ja jatkoin kävelyä. Pyörrytti yhä. Väsymyskin alkoi painaa ja haukottelin vähän väliä.

Huoltopöytärivistö.  Kuva: Jouni Holopainen

Sinnittelin eteenpäin. Olin juossut pidemmän matkan kuin koskaan aiemmin. 60km tuli täyteen ajassa 7:05h. Olo ei parantunut ja silmissä tuntui mustenevan. Oli pakko antaa periksi ja mennä huoltopöydän taakse pötkölleen. Kello oli 3:07. Meinasin nukahtaa. Olin maannut siinä kyljelläni ehkä kymmenisen minuuttia kun naapuripöydän huoltaja toi minulle urheilujuomaa ja cokista. Sanoi, että minulla oli varmasti vain nestehukka ja minun on juotava, jos haluan oloni parantuvan.

Join, nostin jalat hetkeksi kohti taivasta ja lepäilin. Nousin ylös ja söin meetwurstileipää. Olin huilannut reilun puoli tuntia ja kello oli varttia vaille neljä kun päätin jatkaa matkaa.

Olo parani ja sain hyvin juoksurytmistä taas kiinni. Vauhti oli toki hieman hiipunut mutta jalat tuntuivat vielä melko hyviltä. Kierros kierrokselta matkaa kertyi mittariin, hitaasti mutta varmasti. Viiden jälkeen aamulla tajusin, että se tuplamaraton olisi ihan tavoiteltavissa. Sitä kohti siis.

Suunnanvaihto klo 5:00. Kuva: Jouko Kaarteenaho

Tuplamaratoniin vielä kaksi kierrosta. Vaahtokarkista energiaa. Kuva: Paula Ylhäinen

Tuplamaraton tuli täyteen vähän ennen puolta seitsemää aamulla, kymmenen ja puolen tunnin juoksun jälkeen. Purskahdin melkein itkuun kun tajusin sen. Olin juossut kaksi maratonia peräkkäin.

Juoksuaikaa oli vielä jäljellä puolitoista tuntia. Jatkoin kävely-juoksu-vuorottelulla. Jalkoja väsytti kyllä jo aika lailla mutta se ei liene ihmekään kun pisin juoksulenkkini ennen tätä oli ollut 53km maastossa, tasaisella vain maratonin verran. Pakotin itseni liikkumaan väsymyksestä huolimatta. Kierros kierrokselta. Jokainen edetty kierros olisi eteenpäin lopputuloksessa.

Vartin yli seitsemän aamulla sain jonkun ihme energiapommin. Kokeneempi juoksukollega osasi kertoa minulle myöhemmin, että lopun energiaboosti johtui kolmesta eri asiasta ja niiden kaikkien yhdistelmästä:

1) kehon luontainen unirytmi käskee kroppaa heräämään ja lisää insuliinin tuotantoa. Hiilihydraatit alkavat samalla imeytyä normaalisti

2) Pää tajuaa, että koitos loppuu kohta

3) Yön hiljaiset tunnit ovat säästäneet jalkoja ja kun virtaa tulee koneeseen (kohdat 1 ja 2), alkaa vauhti jälleen maistua.

Energiaboostin voimin loppukiriin. Klo on 7:15. Kuva: Jouko Kaarteenaho

Ja sehän tosiaan maistui. Juoksin nelisen kilometriä tilanteeseen nähden tosi reippaasti (vauhti n. 5:30min/km) ja ilman kävelyaskelia. Sitten vielä viitisen minuuttia reipasta kävelyä, viimeiset energiat suuhun ja juosten varttitunnin loppurypistykseen.

Yhtäkkiä hallissa alkoi soida Europen Final Countdown. Tiesin sen olevan kisan viimeinen biisi. Kyyneleet tulivat taas silmiin. Juoksin minkä kintuistani vielä sillä hetkellä pääsin. Torven tärähtäessä klo 8:00 olin juossut yhteensä 94,49km. Fiilis oli aivan uskomaton.

Summa Summarum: Huikea tapahtuma, mahtava kokemus. Kiitos Anskulle, joka minut tähän kisaan houkutteli. Kiitos Joukolle kyydistä Joensuuhun ja takaisin. Ei minusta olisi takaisin päin ajajaksi ollut, sen verran väsynyt oli olo ja jalat kisan jälkeen. Ja erityiskiitos myös Paulalle, joka toimi kisan aikana tsempparina, hovikuvaajana ja cheerleaderinä. Hänen ohitseen ei voinut juosta kärvistellen vaan aina iloisin mielin ja nauraen vaikka väsymys painoikin. Kiitos myös kaikille muille, jotka olitte hallissa joko juoksijoina tai huoltajina ja jaksoitte kannustaa koko ajan. Fiilis hallissa oli sanoinkuvaamaton. Jokainen tsemppasi toistaan, kaverista pidettiin huolta, tutuille ja tuntemattomille juteltiin. Aivan mahtava reissu.

Vaikka aina olenkin sanonut, että en ominaisuuksiltani ole oikein ultrajuoksija, jokin kipinä minussa syttyi.  On se vaan uskomatonta, millaiseen suoritukseen sitä ihminen oikein pystyykään. On mahtavaa huomata, millaisia voimia tässä itsestään löytää. Sillä hetkellä kun luulet olevasi aivan poikki, voimia on kuitenkin jäljellä vielä valtavasti. Pään on vain pystyttävä antamaan jaloille käskyt. Tänne on pakko päästä uudestaan. Tämä on juuri sitä äärirajojen etsimistä, josta tässä harrastuksessa tykkään.