Opasjuoksijana Rovaniemen maratonilla

Blogini on viettänyt hetken hiljaiseloa. Juoksuun liittyen ei ole hirveästi kesäkuussa tapahtunut. Puolitoista viikkoa vietin telakalla päkiän ollessa pahasti turvonnut vääränlaisilla kengillä juostun lenkin takia ja se sotki suunnitellut treenit. Tarkoituksenani oli ollut lähteä kokeilemaan puolimaratonin kuntoa Rovaniemen maratonille 2.7. mutta koska kilpailuun valmistavat viikot jäivät katkonaisiksi ja vauhtilenkit lähestulkoon kokonaan tekemättä, luovuin tästä haaveesta.

Rovaniemen matka oli kuitenkin jo buukattu. Olin ostanut miehelleni osallistumisen debyyttimaratonille syntymäpäivälahjaksi ja varannut hotellin lapsivapaan viikonlopun viettoa varten. Jotain matkaa oli siis lähdettävä juoksemaan, ihan pelkäksi katsojaksi en halunnut. Ja mieheni jänikseksi en sopinut, sillä hänen tavoiteaikansa oli omaa ennätystäni kovempi. Vaihtoehtoina oli siis itselleni maraton treenimielessä pitkiksenä tai puolikas reippaana veekoona enkä oikein osannut päättää, kumman valitsisin.

Reilu puolitoista viikkoa ennen tapahtumaa huomasin facebookin Kestävyyttä Pintakaasulla 24/7-ryhmässä seuraavanlaisen postauksen:

Olen näkövammainen ja olisin opasjuoksijaa vailla Rovaniemen maratonilla lauantaina 2.7. Tavoitteena juosta 5.40 - 6.00 kilsoja eli loppuaikaan 4 h - 4 h 15 min. Oppaan homma ei ole mutkikasta: jos osaat juosta ja puhua samanaikaisesti, olet pätevä hommaan. Mahdolliset kysymykset ja / tai ilmoittautumiset tähän tai yyveenä. Saa jakaa!

Ensimmäinen ajatukseni oli valtava kunnioitus postaajaa kohtaan. Näkövammainen maratonilla? Vau! Siis oikeastiko joku pystyy juoksemaan maratonin näkemättä eteensä? Vähänkö huikeaa!

Ja sitten se toinen ajatukseni: olisiko minusta kenties tähän? Pystyisinkö minä kenties auttamaan? Olisiko tässä minunkin osallistumiselleni jokin tarkoitus? Kahden minuutin mietintätauko ja viesti kommenttikenttään:

Minä olen tulossa Rovaniemelle, koska mies juoksee siellä ekan maratoninsa. Minä itse en ole vielä kisaan edes ilmoittautunut, joten voisin kyllä auttaa sillä puhuminen onnistuu enemmän kuin hyvin :-) Pelkään kuitenkin, että tuo vauhti taitaa olla minullekin vähän liian kova? 4:15 olisi sopiva pitkiksenä juostavaksi mutta tuohon neljään pitää itsekin jo tehdä aikalailla töitä... Mutta jos sopivampaa opasta ei löydy, niin ehkä minustakin voisi olla apua.

Enter. Sinne meni.

Vastaus Jarilta tuli pikaisesti ja lyhyen viestittelyn jälkeen totesimme, että maratonenkkamme olivat meillä lähestulkoon samat ja koska tässä ei hänellä ollut tarkoitus mitään enkkajuoksua lähteä yrittämään, sopisin kyllä oppaaksi. Jari kertoi minulle lyhyesti, mitä minun kuuluisi tehdä:

Opastuksessa kontakti pidetään semmosella kolmisen senttiä leveästä kuminauhasta tehdyllä käsivarsinauhalla eli juostaan rinnakkain ja tuo nauha välissä. Tärkeintä on kertoa vastaan tulevat käännökset, ylä- ja alamäet tai jos on jotain maaston "epämuodostumia" esim. kadun reunat tms. 

Kontakti säilyy opastettavaan kuminauhan avulla.

Ja niin diilistä oli sovittu. Ja minua alkoi jo jännittämään. Auts, mitähän minä nyt meninkään lupaamaan? Mitenkähän tästä selviytyisin?

Kisapäivä:

Heräsin aamulla puoli yhdeksältä huonosti nukutun yön jälkeen. Minua selvästi jännitti. Kävimme miehen kanssa hotellin aamupalalla ja lyhyen lepohetken jälkeen starttasimme hotellilta vähän ennen yhtätoista opastettavani kanssa sovittuun tapaamispaikkaan.

Olimme tavanneetkin jo edellisiltana pikaisesti kisakansliassa mutta yhdessä juoksemista emme olleet vielä ehtineet harjoitella. Jari antoi päälleni opasliivin, vaihdoimme lyhyesti kuulumisia ja kävimme lyhyellä testijuoksulla.

Lähestymme suojatietä, noin kolmen metrin päässä katukiveyksen reuna alas. N-Y-T NYT. Hyvä. Ja sitten sama katukiveyksen reuna ylös N-Y-T NYT. Hyvä. Sitten jatketaan suoraan.... Loiva kaarros oikealle... Ja sitten taas suoraan. Hyvä. Reilun kymmenen metrin päässä 90 asteen käännös vasemmalle. N-Y-T NYT. Hyvä. Ja sitten jatketaan taas suoraan. Loivaa alamäkeä.... 

Hieman mieleni huojentui. Tämä taitaa onnistua ihan hyvin. Askelluksemme sopi suht hyvin yhteen ja reilun viiden senttimetrin pituuserostammekaan ei ollut suurempaa haittaa.

Lähtöä odotellessa. Nyt jännittää.

Starttilaukaus klo 12. Olimme sopineet juoksevamme mahdollisuuksien mukaan noin 5:40-kilsoja ja seurasin Garminista vauhdin toteutumista. Ryysis. Nyt varovasti, ettei juosta kenenkään päälle. Puhu Mari puhu. Sen sinä osaat hyvin. Puhetta tulee usein liikaakin, siitä ei voi tänään olla täällä haittaa. Käytä vahvuuksiasi.

Minua jännitti ihan vietävästi. Olin laittanut kellostani sykkeen piiloon, jotta en siitä huolehtisi, mutta jättänyt keskisykkeen kuitenkin näkyviin. Olin edellisellä viikolla juossut 16km tätä samaa vauhtia keskisykkeellä 147, nyt kello näytti ensimmäisen kilometrin keskisykkeeksi 172. Apua. Älä panikoi. Hyvin tämä menee. Tämä on sinulle reipasta pk2-vauhtia, kello sekoilee jännityksen takia.

Muutaman kilometrin jälkeen jännitys alkoi helpottaa ja välillämme olleeseen kuminauhaan tottui nopeasti. Keskisyke pysyi korkealla mutta en antanut sen häiritä. Huomasin, että juoksumme sujui ihan hyvin.

Kilometri kilometriltä etenimme tavoitevauhdissa ja osittain jopa liian reippaasti. Juoksu tuntui meille molemmille sen verran helpolta, että vauhti tuppasi jopa vähän liikaa kiihtymään. Juomapisteillä menetimme aina toki vähän aikaa mutta juostessa otimme senkin aina kiinni.

Reitin kulku piti huolen siitä, että hiljaa ei tarvinnut olla. Selostettavaa riitti. Sen lisäksi, että reitti sisälsi sen about sataviisikymmentä mutkaa, tienylitystä tai käännöstä, sille oli etsitty todennäköisesti Rovaniemen kaikki tietyöt ja epätasaisimmat asfaltit. Pientä ylä- ja alamäkeäkin riitti.

Jos reittiä oli vaikea selostaa, se oli opastettavalleni varmasti sata kertaa vaikeampi juosta. Jo näkevälle reitti tuotti haasteita niin saati sitten sokealle. Mutta opastettavani taito käsitellä epätasaisuudet ja kiveyksien reunat oli uskomaton. Ei yhtään kompastumista, aivan ällistyttävää. Kymmenet tietyöpätkät alkoivat jossain vaiheessa tuntua vähän ironisilta mutta opastettavani huumorintajukin oli mahtava: "Kieltämättä välillä tuli fiilis, notta oisiko tietöitä löytynyt enempää, jos ois oikein yritetty:-) "

Alkumatkan pilvisyys oli väistynyt ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Oli todella kuuma. Virallisen mittauksen mukaan lämpötila taisi olla 23 astetta varjossa, auringossa tämä lämpötila tuntui paahtavalta. Suhteellisen kova tuuli toi viilennystä, mutta samalla vaikeutti juoksua pitkillä vastatuulipätkillä.

Puolivälin saavutimme ajassa 1:57:25. Vähän liian kovaa, reilusti alle tavoitteen. Tämä todennäköisesti kostautuisi väsymyksenä loppumatkalla. Spontaanilta maratonreissulta kun ei voinut toki omaa nappisuoritusta odottaa.

Ensimmäiset väsymyksen merkit alkoivat itselläni tulla kahdenkymmenen viiden kilometrin jälkeen ja mukavuusalueen vauhti tippuikin hieman. Kuumuus oli tehnyt tehtävänsä ja vaikka olin juonut jokaisella juomapisteellä mukillisen tai jopa kaksi, nesteet eivät imeytyneet. Sormet alkoivat olla aikamoiset nakit ja vatsassa hölskyi. Ensimmäisen kerran tulin ajatelleeksi, että mitäs jos minä en jaksakaan maaliin asti? Mitä jos imeytymisongelmat pahenevat ja hyydyn täysin? Rauhoittelin itseäni. Epäilykset pois, maaliin asti mennään.

Hieman ennen kolmeakymppiä minua alkoi paleltaa. Iho oli kananlihalla ja tunsin vilunväreitä helteisestä säästä huolimatta. Jarilta onneksi löytyi taskuista merisuolaa, nappasin hippusen suuhuni ja toivoin sen omaa oloani hieman helpottavan. Sanoin, että vielä en lupaa, että neljään tuntiin meidät maaliin vien. Maaliin kyllä, mutta ihan näin kovaa vauhtia ei todennäköisesti pystytä loppuun asti pitämään. Opastettavani sanoi, että turhaan kannat huolta, täysin tavoiteajassa ollaan, alle 4:15 oli tarkoitus olla maalissa, enempää hän ei toivo. Kyselin myös hänen vointiaan, hänelläkin matka alkoi jaloissa painaa. Viikon takainen kuumepäivä oli vienyt parhaan terän kropasta. Ei siis meidän kummankaan ihan paras päivä.

Viimeiset viisi kilometriä olivat aikamoista sinnittelyä, semmoisia kuin ne yleensäkin loppumatkasta maratonilla on. Sillä hetkellä en edes tiennyt, olisiko opastettavani pystynyt juoksemaan kovempaa vai ei, itselleni reippaamman vauhdin ylläpito samaan aikaan koko ajan jutellen olisi kuitenkin vaatinut niin kovia ponnisteluja, että en siihen itseäni pystynyt pakottamaan. Opastettavani ei minua kuitenkaan missään kohti hoputtanut jos vauhti hänestä jossain kohtaa liian hitaalta tuntuikin. (Edit: Jälkeenpäin kuulin, että eväät olivat hänelläkin olleet jo lopussa ja viimeiset 15km olivat olleet aikamoista taistelua ja aika maksimisuoritus kyseessä sielläkin. Juostessa tätä ei kyllä huomannut. Hatunnosto tästäkin!)

Viimeisen sillan ylityksen jälkeen näin kyltin "Maaliin 500m". Tässä kohtaa sanoin Jarille, että kohta otetaan loppukiri. Vielä yksi suojatien ylitys ja sitten maalisuora. Yhdessä tuumin kiristimme vauhtia. Ihmisten kannustus oli hienoa. Maaliviivan ylitimme ajassa 4:01:21.

 Jälkikirjoitus:

Tämän blogitekstin kirjoittamiseen ja kuvien julkaisuun on lupa opastettavaltani. Näkövammainen ei pysty lähtemään lenkille yksin, saati ilmoittautumaan mihinkään kisaan ilman opasjuoksijaa. Kenties moni näkövammainen haluaisi harrastaa juoksua, mutta kaveri uupuu. Toivon, että tämä blogitekstini rohkaisee jotakuta tarjoamaan apuaan näkövammaiselle ystävälle arjessa lenkkeilyyn tai lähtemään opasjuoksijaksi myös kisaan. Siihen pystyy kuka tahansa näkevä.

Kiitos Jari sinulle, että sain kunnian toimia oppaanasi. Kiitos tästä mahdollisuudesta ja suuresta luottamuksenosoituksesta täysin tuntematonta ihmistä kohtaan. Olet valtavan hieno ihminen. Osoitit minulle, että ihminen toden totta pystyy mihin vain kun vain haluaa. Rajoitteet ovat vain omassa päässä. Lupaan, että muistan tämän elokuussa Vuokatti Trail Challengen 100km:n matkalla kun tuntuu, että vähän tuppaa väsyttämään.

Kiitokset myös Rovaniemen maratonin järjestäjille, jotka antoivat minun osallistua oppaana tapahtumaan ilman osallistumismaksua ja ruokailukin kisan jälkeen tarjottiin. En tiedä onko tämä yleinen käytäntö mutta toivon, että kaikissa kisoissa toimitaan samoin.

Ja taas yhtä maratonkokemusta rikkaampana - Hampurin maraton 2016

Hampurin maratonreissulta kotiuduttu. Minkäänlaista menestystarinaa ei tältä viidenneltä maralta ole tarjolla. Sen sijaan tarina elämäni omituisimmalta maratonilta, jossa seinä ei tullut vastaan kolmenkympin jälkeen vaan ekoilla kahdeksalla kilometrillä. Maaliin saavuin ajassa 3:49:16, omasta ennätyksestäni jäin viisi minuuttia. Mutta palataanpa silti vielä hieman ajassa taaksepäin. 

Treenikausi oli rikkonainen. Pitkä pakkaskausi ja luminen talvi ei tehnyt harrastuksesta helppoa ja tammi-helmikuunvaihteessa alkanut pitkä flunssa osui juuri pahimpaan aikaan. Varsinaiseen maratonvalmistautumiseen jäi vain 6 viikkoa. Siihen kun lisää flunssan jälkeiset rytmihäiriöt, pahat selkäjumit, täysin epäonnistuneet vk-treenit ja talven aikana reisiini ja takamuksiini kartuttamani muutaman voipaketin suuruisen vararavinnon, niin näin jälkeenpäin ajatellen oli aika typerää ja naiivia edes lähteä enkkajuoksua hakemaan.

Silti lähdin. Kun uho on kovempi kuin järki ja koska pitkikset menivät helposti pk1-sykkeillä kuuden minsan vauhtia ja kun kardiologikin antoi kaksi viikkoa ennen kisaa sydämelle terveen paperit, en halunnut uskoa, etteikö maraton sub 3:40 olisi kaikista kisaa edeltävistä vaikeuksista huolimatta kuitenkin saavutettavissa. 

Hampuriin saavuin perjantaiaamuna kaksi päivää ennen kisaa, huonetoverini ja rakas juoksuystäväni Ansku samana iltana. Ei ehkä ihan järkevin päätös viettää edeltäviä päiviä ystävien kanssa shoppaillen ja kaupunkia kiertäen mutta eihän sitä nyt malta aloillaankaan olla. Ja olihan meillä kivaa vaikka käveltyä tulikin ihan liikaa! Oli aivan ihanaa nähdä opiskeluajoilta tuttuja ystäviä ja puhua pitkästä aikaa saksaa ihan toden teolla. Ja Anskun kanssa oli tietysti pakko käydä katsomassa muutama nähtävyys ja shoppailla tuliaiset perheelle. Expossakin saatiin hyvin aikaa kulumaan ja rahaa kulutettua.

Turistikuvat joko onnistuvat...

...tai sitten ei :-D

Kisapäivän aamuna menimme hotellin aamupalalle klo 6. Edellisen päivän etukäteistoiveistamme huolimatta hotellin keittiö ei ollut onnistunut saamaan tarjolle kaurapuuroa (pitäisihän minun vuosikausia Saksassa asuneena tietää, että kaurapuuro on varattu vain vauvoille...) joten tyydyin vaaleaan leipään, kananmunaan, marjoihin ja kahviin. 

Hotellihuoneen ikkunasta suora näkymä lähtökarsinoihin. 

Aamupalalla. Tasan kolme tuntia starttiin.

Hotellin olin valikoinut meille sijainnin perusteella, olihan hotelli jo kahden vuoden takaiselta reissulta loistavaksi todettu. Huoneemme ikkunasta oli suora näkymä starttipaikalle, joten lähtökarsinaan ei tarvinnut lähteä vasta kuin ihan viime minuuteilla. Kävimme Anskun kanssa tunti ennen starttia lyhyellä lämmittelylenkillä ja ehdimme hyvin lepäillä ja fiilistellä hotellihuoneessa. Pakolliset selfietkin tuli tietysti otettua.

Juoksuystävät valmiina starttaamaan.

Vaikka olimme laittaneet juoksukamppeet edellisenä päivänä valmiiksi ja jo pukeneet ne päällekin, Hampurin aina niin epävakainen sää aiheutti kuitenkin viime hetken jännitysmomentit. Vielä edellispäivänä luvatun tihkusateen sijasta aurinko tulikin esiin. Vaikka tuulta olikin luvassa n. 8-10m/s ja puuskittaisen kovan tuulen vuoksi sääennuste antoi jopa myrskyvaroitusta, päätinkin viisi minuuttia ennen lähtöä vaihtaa pitkähihaisen teknisen paidan hihattomaan puseroon. Vaatevalinta osoittautui 
nappivalinnaksi. Ajoittaisesta vastatuulesta huolimatta aurinko lämmitti niin hyvin, että hihattomassa ei joutunut palelemaan.

Viime hetken vaatekriisissä pitkähihainen vaihtui hihattomaan.

Lähtökarsinaan parikymmentä minuuttia ennen starttia. Viimeinen vessakäynti viereisessä bajamajassa. Paikallaan hyppelyä ja venyttelyä, jotta ei ihan paleltuisi - varjossa kun oli kuitenkin melkoisen viileää. 

Starttilaukaus pamahti. Lähtökarsinani pääsi noin viisi minuuttia laukauksen jälkeen liikkeelle. Alussa tavoitevauhtia oli ruuhkassa mahdoton juosta, mikä sopi suunnitelmaani hyvin. Eipähän tulisi keulittua liikaa ja sykkeet pysyisivät aloillaan - tai niin ainakin luulin...
ymiö smile
En tiedä johtuiko liiasta keventelystä, liiallisesta tankkauksesta, jostain väärästä ruoasta vaiko yksinkertaisesti vain pettävän psyykkeeni laukaisemasta jännityksestä, mutta jo ensimmäisen kilometrin jälkeen koin olevani kuin auto ajoharjoittelijan käsissä. Tiedättehän sen äänen ja tunteen kun ykkösvaihteella yritetään ajaa hirveää vauhtia ja vaihteen vaihto ei vaan onnistu? Kierrokset on vähintään kolmessa tonnissa, kone ääntää kovasti mutta vauhti ei vaan kiihdy? 

Koska yleensä hermoilen sykkeistä liikaa, olin laittanut sykkeen kellostani piiloon. Juoksu tuntui kuitenkin erittäin hitaasta vauhdista huolimatta niin kamalalta ja työläältä, hengitys salpasi ja rintaa poltti, että päätin vilkaista sykettä. 174. A-P-U-A! Olipa sen verran ahdistava ja turhauttava tunne juosta pk-vauhteja lähes maksimisykkeillä, että keskeyttäminenkin kävi mielessä. Noin viiden kilometrin jälkeen olin varma, että en yksinkertaisesti jaksa juosta kymmentä kilometriä enempää. 

Reilun yhdeksän kilometrin jälkeen löysin vihdoin isomman vaihteen ja koneen kierrokset tippuivat reilusti yli kymmenellä pinnalla vauhdin kuitenkin kiihtyessä tavoitevauhtiin ja hieman kovempaankin. Seuraavat kahdeksan kilometriä rullasivat flowssa kuin unelma. Minuutteja oli kuitenkin menetetty ja enkka karkasi käsistä - ja sen mukana hajosi pää. Yhä enemmän olen sitä mieltä, että vaikka kunnolla ja valmistautumisella on toki suuri merkitys, vähintään yhtä suuri merkitys on pääkopalla. Sen sain itsekin (taas) kokea. 

Loppumatkasta ei olekaan hirveästi sanottavaa. Puolenvälin jälkeen alkuperäinen tavoitevauhti olisi kaivannut hirveästi ponnisteluja ja koska ennätykseen en olisi kuitenkaan yltänyt, oli pelottavan helppoa antaa itselle lupa juosta kaukana äärirajoilta ja tiputtaa vauhtia hieman. Juomapisteilläkin kävelin hyvällä omallatunnolla ja kisan toinen puolikas menikin suurimmaksi osaksi aikalailla mukavuusalueella.

Kunnianhimoinen luonteeni tuli kuitenkin taas lopussa esiin ja sain viimeisillä kolmella kilometrillä jonkinlaisen loppukirin aikaiseksi kun pakotin itseni juoksemaan reilun viiden minuutin kilometriaikoja. Maaliin tulin toki hieman pettyneenä mutta erittäin pirteänä ja hyvävointisena sekä tietysti taas yhtä kokemusta rikkaampana. 

Loppusuoralla jaksoi jo iloita.

Reitti oli tasainen, sää optimaalinen ja energiatkin imeytyivät hyvin. Geelejä otin matkan varrella viisi, vettä ehkä hieman alle desin aina kahden ja puolen kilometrin välein.

Nesteiden imeytymisen kanssa oli jotain häikkää, sillä sormet olivat loppumatkasta ihan turvoksissa. Suolatabletit olin unohtanut hotellihuoneeseen, niistä olisi varmasti ollut apua. Mutta ei siis mitään suurempia ongelmia, kuten joskus aiemmin. Johtunee toki varmaan myös siitä, että mitenkään henkihieveriin en tällä kertaa itseäni juossut. 

Järjestelyt kisassa toimivat saksalaisella säntillisyydellä ja tätä kisaa voin kyllä lämpimästä suositella kaikille. Tunnelma oli entisen asuinkaupunkini kaduilla juuri niin mahtava kuin olin kahden vuoden takaisesta kisasta muistellutkin. Hampurin yleisö kyllä osaa asiansa. Kannustus oli huikeaa, sitä oli reitin jokaisella metrillä ja pienten lasten antamat käsiläpsyt saivat kyllä olon tuntumaan siltä kuin olisi jonkinlainen huippu-urheilija. 

Iloiset maratoonarit Reeperbahnilla

Pahin pettymys meni nopeasti ohi ja iltabileet juoksuystävien kanssa Reeperbahnilla kruunasivat reissun. Ja olihan se aikakin nyt loppujen lopuksi ihan hyvä, vaikka enkkaa ei nyt sitten tullutkaan. Aina ei voi olla täydellinen päivä. Omassa ikäsarjassani olin sijalla 89/373. 

Silti ihmetyttää tuo alkumatkasta tapahtunut ja pohdittavaksi jää, mitä olisin voinut tehdä toisin. Ainakin ehjempi kausi pitää saada alle. Ja ehdottomasti on startattava laihempana. Oli se juoksu vaan pari-kolme kiloa kevyempänä helpompaa. 

Kiitos kaikille reissussa mukana olleille, jotka yhteisesti teitte matkasta onnistuneen. Ootte kaikki mahtavia ihmisiä <3 

Kiitos myös Villelle, joka handlasi hommat kotona perheen kanssa ja pystyin hyvällä mielin tekemään tämän matkan. Kiitos myös lapsille ennen kisaa lähetetyistä tsempeistä ja kisan jälkeen lähetetystä halikuvasta, joka oli kyllä parempi palkinto kuin mikään maratonilla saavutettu aika tai mitali.

Onnitteluhalaukset perheeltä

Nyt siirryn kesäksi poluille ja alan valmistautumaan Vuokatti Trail Challengen 100km:n matkalle. Pitkään mietin, minkä kisan otan päätavoitteekseni loppukesästä ja VTC valikoitui revanssina viime vuoden keskeytykselle. Matkakin on nyt sitten vähän pidempi sillä seiskavitosta ei tänä vuonna ole tarjolla. Mutta juostaan nyt sitten nekin kilsat, jotka jäi viime vuonna juoksematta :-)

Lisäksi VTC-kisajärjestäjä Endurance Kainuu pyysi minua some-tiimiinsä, joten seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana kerron kuulumisiani, annan vinkkejä valmistautumiseen ja infoa tapahtumaan oman blogini lisäksi myös Haasta Itsesi Kunnolla -facebooksivuilla ja instassa. Tervetuloa seuraamaan ja jännittämään!