Voisikohan tunturien yöttömän yön enää mitenkään paremmin kokea?

NUTS Pallas 2016. Minun ei ollut tarkoitus olla täällä. Ei kisaamassa eikä talkoilemassa, sillä ajankohta ei oikein sopinut kesälomasuunnitelmiini. Mutta kun kerran on näihin talkoohommiin päässyt tutustumaan, niin niihin jää sen verran koukkuun, että kun polkujuoksuseuramme pj taas kyseli talkoisiin turvajuoksijoita, ei minua todellakaan tarvinnut kauaa houkutella. Eihän näistä osaa poiskaan olla. Jotenkin saan reissun aikatauluihini sopimaan.

Jep, ilman muuta voin lähteä juoksemaan pitkänmatkalaisten perään Ylläkseltä Pallakselle. Eihän se ole kuin 80km, mikäpäs siinä. Se tuntui itse kisan 134km:n matkaan verrattuna ihan pikku pyrähdykseltä, siitäkin huolimatta, etten ollut ikinä maastossa niin pitkää matkaa aiemmin juossut.

Ja niin olin perjantaina 15.7. matkalla Ylläkselle. Olin saapunut kotiin edellisenä iltana hieman ennen puoltayötä kesälomareissulta Muumimaailmasta, joten ehdin juuri ja juuri purkaa auton ja pakata sen uudestaan kun taas mentiin. Mukaan lähti mies ja kaksi vanhinta lasta, heitä varten olin varannut yöksi mökin, itsehän minulla oli tarkoitus juosta.

Matkalla kävimme nappaamassa Saaran kyytiin Oulun kupeesta ja saavuimme perille Ylläkselle noin neljältä iltapäivällä. Perhe jatkoi matkaansa ja lupasi tulla hakemaan minua seuraavana aamupäivänä Pallakselta. Koska kisastartti oli illalla klo 18, ei luppoaikaa hirveästi jäänytkään. Pikaisesti tervehdin muun talkooväen, joka oli jo muutaman päivän ajan tehnyt hurjasti töitä tapahtuman eteen (mm. reitinmerkkausta yli 150km), sain seuramme pj:ltä Jarkolta viimeiset ohjeet turvajuoksua ja reitinpurkua varten, vaihdoin juoksuvaatteet päälle ja sitten menoksi.

Viimeinen briiffi Jarkon kanssa ennen starttia. Kuva: Hanna Junttila

Minulta on muutaman kerran nyt kysytty, että mitä se turvajuoksija oikein sitten tarkoittaa. Itse asiassa en ole tullut ajatelleeksi käytetäänkö turvajuoksijoita kaikissa kisoissa, mutta NUTSin kisoissa ne on itsestäänselvyys ja hyvä niin.

Turvajuoksija ei siis itse juokse kisassa mukana. Turvajuoksija juoksee joukon hännillä, ja pitää siitä huolen, ettei kukaan varmasti jää matkalle. Repussa mukana kulkee ensiapuvälineet. Jos joku loukkaantuu tai väsyy totaalisesti tmv., turvajuoksija toimii sananmukaisesti turvana ja henkisenä tukena, sillä tunturissa ja vaikeakulkuisessa maastossa evakuointijoukot eivät pääse paikalle hetkessä. Tämän lisäksi turvajuoksijat purkavat reittimerkinnät pois, koska takaa ei tule enää ketään.

Yleensä turvajuoksijoita on kaksi, ihan heidän omaksi turvaksi ja toisekseen siksi, että reittimerkinnät on helpompi kerätä pois kun käsiä on käytössä neljä ja reppuja kaksi. Nyt lähdin Pallakselta yksin, sillä ensimmäiset 17km oli tarkoitus vain turvata (samaa reittiä tuli myöhemmin vielä 26km sarjalaiset). Reitinpurku alkoi vasta kilometristä 18, jossa sain Jarkon kaveriksi.

Tästä se lähtee. 150 hurjan ultrajuoksijan perässä tuntureille. Kuva: Hanna Junttila

Suuntana Ylläksen huippu. 400 nousumetriä.

Jokaisen ylämäen jälkeen tulee alamäki.

Reitti Ylläkseltä kohti Pallasta oli sanoinkuvaamattoman kaunis. Ja rankka. Jo ensimmäinen nousu Ylläkselle kattoi neljäsataa verttimetriä ja nousuja riitti senkin jälkeen. Varsinkin louhikkoinen nousu pitkin Pirunkurua Kesängille oli haastava. 

Pirunkurun louhikko. Tässä ei montaa juoksuaskelta oteta.

Lähes Kesängin huipulla jo.

Ja riittihän sitä louhikkoa senkin jälkeen. Ja suota. Louhikkoa ja suota. Suota ja louhikkoa. Märkää ja mutaista metsää, juurakkoa ja kymmenittäin kaatuneita puita, jotka oli pakko kiertää pusikon kautta. Ja välillä toki ihan juostavaakin pätkää, varsinkin avotunturissa. 

Mutta ennenkaikkea tunturissa oli kaunista. Sanoinkuvaamattoman kaunista. Sää oli kuin morsian ja tunturi yllätti minut komeudellaan. Rakastan Kainuun vaaroja ja niiden tuomaa vapauden tunnetta, mutta tämä oli vielä jotain kymmenen kertaa mahtavampaa. Ja kun en ollut aikaa vastaan juoksemassa, oli mukavasti aikaa nauttiakin näistä maisemista.

Kello läheni puoltayötä. Perhe oli menossa nukkumaan ja kyseli kuulumisia. Minulla on kaikki hyvin, nähdään aamulla. Hyvää yötä.  

Hiljainen suoidylli n. klo 22. Juoksijaruuhka on ohi.

Kukastunturilla ilta-auringon paistaessa vielä lämpimästi.

Matkan kohokohdan koin yhden maissa yöllä Äkäskerolla.  Avotunturi tarjosi varmasti yhden kauneimmista ikinä näkemistäni maisemista ja ikimuistoisimmista hetkistä. Auringonlasku ja -nousu vain hetki laskun jälkeen loivat niin mahtavan fiiliksen, ettei sitä oikein pysty sanoin kuvailemaan. Tähän olisin mieluusti jäänyt nautiskelemaan. Hetkeksi jäimmekin, meillähän ei ollut mihinkään kiire. Tämä yöttömän yön tunnelma oli ihan pakko ikuistaa ja painaa mieliin talven pimeyttä varten. 

Yötön yö Äkäskerolla. Kello lähenee yhtä.

Ja niin jatkoimme läpi yön, kilometri kilometriltä välillä kävellen, välillä juosten, koko ajan reittimerkkejä keräten. Kysyimme viimeiseltä juoksijalta aina välillä hänen vointiaan mutta kun kaikki tuntui olevan hyvin, annoimme hänen edetä omassa tahdissaan ja pysyttelimme hieman etäämmällä. 

Aamuyöstä taivaalle alkoi kerääntyä pilviä ja sää alkoi viilenemään. Kuuden maissa aamulla alkoi tihkuttaa vettä. Valokuvaaminen jäi. Viimeiselle huoltopisteelle Rauhalaan saavuimme joskus seitsemän jälkeen aamulla. Jarkon jalkaa oli alkanut vanha rasitusvamma jossain vaiheessa yötä vaivata ja jotta se ei yltyisi pahemmaksi, päätimme yhdessä tuumin, että jatkan matkaa yksin. 

Olimme edenneet jo yli 60 km mutta koska vauhti oli ollut hidas, jaksamisen kanssa ei ollut suurempia ongelmia. Huikkasin huollosta lähtevälle juoksijalle, että en todennäköisesti kuitenkaan tule pysymään ihan hänen perässään, sillä reittimerkintöjen keräily yksin tulee viemään hieman enemmän aikaa. Join repussani olleen cokiksen (kiitos Seija tästä matkaeväästä!), laitoin päälleni merinovillaisen puseron ja matka jatkui. 

Niin jatkui vesisadekin ja reitti muuttui myös alustaltaan märemmäksi. Välillä olin polvia myöten suossa. Jalassani olevat Salomon S-Lab Sense Ultrat olivat tuohon asti toimineet loistavasti, mutta kun kengät olivat olleet puoli vuorokautta märät ja matkaa taivallettu lähes 70 kilometriä, alkoi kantapäähän muodostua rakko. No, tähänkin kipuun on kai vain totuttava.

Sade yltyi. Eilinen lähes aurinkoinen hellekeli oli muuttumassa toiseen ääripäähän. Tunturi näytti nyt toisen puolensa. Vettä tuli yhtäkkiä lähes kaatamalla ja avotunturissa puhalsi kamala tuuli. Jos joku on joskus ihmetellyt, miksi kisailijoiden pakollisiin varusteihin kuuluu näillä pitkillä matkoilla vedenpitävä takki, tässä syy siihen. Sää tunturissa voi muuttua hetkessä. Omasta vettähylkivästä takistani ei olisi tässä säässä ollut todellista hyötyä mutta repussa siitä ei ollut hyötyä sitäkään vertaa. Nyt kun olin jo litimärkä, oli myöhäistä laittaa se päälle. Vauhtini oli hidastunut myös hirveästi, sillä käteni olivat täynnä reittimerkkejä ja louhikko sateesta niin liukasta, että juoksu oli taidoillani täysin mahdotonta. Ja koska en pystynyt pitämään vauhtia yllä, minua palelsi ihan kamalasti. 

Tässä vaiheessa puhelimeni soi. Jarkko oli seurannut kulkuani gps-seurannasta ja soitti sanoen, että sää yltyy koko ajan kamalammaksi ja jos haluan, hän voi tulla hakemaan minut kohta kun reitti ylittää tien. Viimeisen seitsemän kilometrin reittimerkit voisimme purkaa huomenna paremmassa säässä. Viimeinen juoksija oli tässä vaiheessa ehtinyt minua jo muutaman kilometrin edelle ja saavuttaisi kohta huoltopisteen Pallaksella. Turvajuoksijaakaan ei enää tarvittu, joten kun minulle tarjottiin lämmin kyyti hotellille sen sijaan, että olisin vielä puolisentoista tuntia rämpinyt märässä metsässä, en siitä kieltäytynyt. 

Vähän kyllä olo tuntui luuserilta kun istahdin autoon. 134km:n juoksijoilla oli vielä iso urakka edessä ja 55km:n kisakin oli vasta starttaamassa, vaikka tuulta oli luvassa jopa 20m/s ja sateessa lämpötilan tuntuma pakkasen puolella. Hatunnosto heille. 

Litimärkänä mutta ah niin onnellisena. 

Yön saldona Garminissa 75kilometriä ja 2200 nousumetriä. Olin ollut liikenteessä 16h 16min. Mahtava kokemus, pisin suoritukseni ikinä ja erittäin tärkeä treeni - varsinkin pääkopalle - tulevaa Vuokatti Trail Challengea ajatellen. Elokuinen sadan kilometrin koitos ei tunnukaan enää yhtään pahalta. Siitäkin selvitään.

Hotelllilla lämmin suihku ja kuivat vaatteet ylle. Tsempit ja halit 55km:n kisaan starttaaville ystäville ja turvajuoksijoina toimiville seurakavereille ja ohjeet laittaa lämmintä ylle. Lautasellinen lohikeittoa ja perheen kanssa kotiin. 

Kiitos NUTS Pallas. Oli ihan huippua ja kaiken ajomatkan väärti. Ensi vuonna toivottavasti taas nähdään tuntureiden yöttömässä yössä! 

Reitinmerkkausta, turvajuoksua ja muuta sähläystä eli talkoolaisena NUTS Karhunkierroksella

Olen osallistunut kolmivuotisen "juoksijaurani" aikana noin kahteenkymmeneen juoksutapahtumaan. Sillä hetkellä kun klikkaa netissä osallistu -nappia, maksaa osallistumismaksun ja valmistautuu itse vain suoritukseen, on helppoa olla ajattelematta, miten paljon aikaa, vaivaa, energiaa, organisaatiotaitoja itse kisan järjestelemiseen tarvitaan, saati sitä, miten paljon talkoolaisia taustalla häärää.

Viime viikonloppuna minulla oli onni käydä kurkistamassa tapahtuman kulisseihin. Sain toki nähdä vain pintaraapaisun talkootyöstä (suuri osa työstä tehdään viikkoja ja kuukausia ennen kisaa ja jälkeenkin hommaa riittää), mutta jo tämä kokemus sai minut suuresti arvostamaan sitä työtä, jota kisajärjestäjät ja talkoolaiset tänäkin kesänä joka viikonloppu joka puolella Suomea sen eteen tekevät, että tällaisia tapahtumia syntyy. Talkoilun lomassa minulle itselleni kertyi iso määrä juoksukilometrejä ja mahtava treeni elokuun Vuokatti Trail Challengen ultraa varten.

TORSTAI 26.5. 

Kello soi 5:15. Rahkaa ja kahvia aamupalaksi, juoksukamppeet päälle ja auton nokka kohti Rukaa. Tästä alkaa pitkä talkooviikonloppu NUTS Karhunkierroksella. Olemme polkujuoksuseuramme nimissä lupautuneet toimimaan kisassa sekä reitinmerkkaajina että turvajuoksijoina ja muutenkin apuna siellä missä vain tarvitsee.

Vähän ennen yhdeksää lähestyn Rukaa ja puhelin soi. Polkujuoksuseuramme puheenjohtaja Jarkko kyselee, missä olen tulossa, nyt pitäis lähteä metsään merkkaamaan reittiä. Kerron olevani viiden minuutin päästä perillä.

Jätän auton ja kamat äkkiä talkoohuoneistomme pihaan, ja kävelen pelipaikoille Rukahotellille. Paikka on minulle tuttu talven laskettelureissulta, kesällä täällä näyttää erilaiselta. Vielä on hiljaista, ei uskoisi, että reilun vuorokauden paikka suorastaan kuhisee ihmisiä. Moikkaan tuttuja ja tuntemattomia. Suurin osa talkoolaisista on saapunut paikalle jo edellisenä päivänä, maalikaari on pystyssä, loppusuoran punainen matto paikallaan, ensiapupiste kasassa ja kisakanslian teltta ja muutama myyntipistekin jo kasassa. Etsin käsiini seuramme muut talkoilijat sekä kisan organisaattorit, jotka kertovatkin meille päivän agendan: reitinmerkkausta Hautajärveltä Juumaan, eli yhteensä n. 60km.

Meitä reitinmerkkaajia on tälle päivää töissä neljä, joten jaamme reitin kahteen pätkään. Minä ja Jarkko starttaamme Juumasta kohti Oulankaa, toinen pari lähtee meitä Hautajärveltä vastaan. Lähdemme Juumasta reilun viidensadan lippumerkin, parin lippunauharullan, muutaman kyltin ja nippusiteiden kanssa liikkeelle.

Tästä se lähtee. Edessä reilu 30km Oulangan kansallispuiston huikeissa maisemissa. 

Olen ensimmäistä kertaa merkkaamassa, onneksi Jarkolla on hommasta kokemusta ja reittikin hänelle tuttu. "Tikutamme" reitin lippumerkeillä siellä, missä on vähänkään epäselvyyttä reittivalinnasta ja nauhalla tukimme harhaanjuoksumahdollisuudet risteyksissä. Muutama kyltti ihan pahimmissa käännöksissä ohjaa oikeaan suuntaan. Kurveissa tikutetaan aina mieluiten sisäkaareen, jotta kovissa vauhdeissa ei tarvitse hidastaa miettimään, minne matka jatkuu.

Suunnasta ei voi nyt erehtyä.

Kilometri kilometriltä jatkamme samaa hommaa. Joskus pystymme juoksemaan kilometrinkin siten, että työnnämme vain tikun tai pari maahan muistutukseksi siitä, että ollaan yhä oikealla reitillä, joskus tikkuja on laitettava parinkymmenen metrin välein tai tiheämpäänkin. Useassa kohtaa höyläämme vähän edestakaisin tarkistaaksemme, että tikutus näkyy molemmista suunnista, sillä 160km:n juoksijat tulevat koko Karhunkierroksen reitin edestakaisin.

Ihastelen kansallispuiston kauniita maisemia. Koen olevani onnekas, että saan olla juuri täällä juuri nyt. Vaikuttavimpiin kohtiin pysähdymme ottamaan valokuvia. Sanon useaan kertaan ääneen, että tänne on pakko tulla paremmalla aikaa uudestaan. Koko perheen kera. Tämä on lastenkin nähtävä.

Siedätystä korkeanpaikankammoon.

Vaikka juoksemmekin aina melko reipasta vauhti siellä, missä maastolta juoksemaan pystyy ja merkattavaa ei ole, pysähdyksien takia aikaa kuluu yllättävän paljon. Vatsassa alkaa kurnia.  On lounastauon aika. Aamupalarahkalla ei pitkälle pärjää ja ruokaa emme ole tajunneet ottaa mukaan. Vain geelejä ja Clif barin energiapatukat, niillä on nyt pärjättävä.

Lounastauko.

Jatkamme matkaa kohti Oulankaa. Aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta ja alkaa olla lämmin. Mukaani olen ottanut alle litran vettä mutta onneksi purojen ja jokien vesi on tarpeeksi puhdasta juotavaksi.

Tulemme Oulankajoen varteen, maisema vaihtuu kertaheitolla. Juurakkoiset ja kivikkoiset, vaikeakulkuiset polut vaihtuvat helposti juostaviksi mäntymetsäpoluiksi. Ja maisemat senkun paranevat.

Oulankajoen kirkas vesi ja hiekkarannat houkuttelevat uimaan.

Hieman ennen päätepistettämme Oulangan luontokeskusta tulemme Kiutakönkäälle ja poikkeamme reitiltä näköalapisteelle. Siihen on vielä aikaa vaikka matkaa on taitettu nyt noin 30km/6h ja meillä on molemmilla ihan sairaanmoinen nälkä.  Nauramme ääneen kun kuulemme vuoron perään toistemme mahan kurnivan :-) Seuraavalla kerralla otamme varmasti ruisleipää ja mustikkakeittoa mukaan. Lisätään varustelistaan ensi vuotta varten.

Oulangassa meitä odottaa kyyti takaisin Rukalle. Ennen kotiinlähtöä merkkaamme kuitenkin vielä parkkipaikan ja menemme hieman toisia reitinmerkkaajia vastaan ja avuksi. Juoksukilometrejä Garminiin kertyy 33.

Kotimatkalla käymme vielä pystyttämässä lyhyen matkan lähtöteltan Pikku Karhunkierrokselle Juumaan. Rukalle saavumme puoli seitsemältä illalla ja menemme suoraan syömään. Kinkkukiusaus ei ole ikinä maistunut niin taivaalliselta :-)

Illalla käymme vielä seuraavan päivän hommia läpi palaverissa, jotta jokaiselle on työnjako selvä. Mökkiimme saapuu lisää talkoolaisia, käymme saunassa ja menemme hyvissä ajoin nukkumaan.


PERJANTAI 27.5.

Talkoopäivä alkaa heti aamupalan jälkeen. Saan vaatetukseksi talkoilijoiden pinkin puseron, nimilapun ja huikean hienon buffin kaulaan ja työtehtäväkseni olla päivän kisakansliassa auttamassa ja ottamassa vastaan ilmoittautumisia.

160km:n kisan on tarkoitus startata puoliltapäivin. Kisakanslian auettua klo 9 ilmoittautumispöydän ääreen alkaa kerääntyä jono.  Olen otettu kisakanslian järjestelmällisyydestä ja vastuuhenkilöiden organisointitaidosta. Kaikki numerolaput ja muu kisamateriaali on pussitettu valmiiksi (en edes uskalla ajatella, kauanko tähän on mennyt!) ja järjestelty numerojärjestykseen laatikoihin.

Minun tarvitsee vain kysyä kilpailijan nimi, tarkastaa numero, etsiä oikea pussi ja kertoa ohjeistus: "Puolivälin huoltoon tai Oulankaan menevät varusteet tähän mustaan dropbagiin ja numerolla varustettuna yhdeksään mennessä tuohon rollakkoon. Jos startissa on tarve päästä lämpimästä vaatteesta tai muista varusteista vielä eroon, ne voit laittaa valkoiseen pussiin, jossa ne palautuvat takaisin Rukalle. Eihän puhelinnumerosi ole ilmoittautumisen jälkeen vaihtunut? Onko jotain kysyttävää? No sitten ei muuta kuin tsemppiä kisaan!"

Vaikka kisakeskuksessa on huisketta ja vilinää, se on kuitenkin erilaista huisketta kuin kotona ja jollain tavalla niin rentouttavaa. Naurammekin erään toisen talkoolaisäidin kanssa, että nämä ovat näitä perheenäidin unelmalomia: saa syödä aamupalankin ihan rauhassa eikä tarvitse juosta välillä pyyhkimään kenenkään pyllyä :-)

Puoli kahdeltatoista suljemme kisakanslian hetkeksi ja menemme katsomaan pitkänmatkalaisten starttia. Ystäväni Saara ja Kaija starttaavat matkaan tavoitteena juosta 160km. Käyn ottamassa kuvia ja lupaan tulla yöllä puuronsyöttöön puoliväliin Hautajärvelle. On ne hurjia, ei voi muuta sanoa. Oma tuleva elokuinen 100km koitokseni alkaa tuntua ihan vähäpätöiseltä.

Nämä urheat juoksijat aikovat juosta Karhunkierroksen päästä päähän.

Startin jälkeen käyn lounaalla ja etsin käsiini Jarkon. Olen saanut kuulla, että olemme eilen merkanneet pätkän reitistä väärin. Kiutakönkäällä onkin tarkoitus kiertää saaren kautta. Eli eikun korjaamaan. Turvajuoksijaksi paikalle saapunut Ritvakin haluaa lähteä mukaamme.  Käymme vaihtamassa juoksukamppeet ja ajamme autolla taas parinkymmenen kilometrin päähän Oulankaan.

Virhe on äkkiä korjattu ja pääsemme takaisin kisakeskukseen, ennenkuin se aukeaa lyhyempien matkojen ilmoittautumisia varten klo 15. Iltapäivä ja ilta kuluvatkin mukavasti siellä. Kantapääopistossa-blogin Johanna tunnistaa minut ja käy moikkaamassa, rupattelemme hetken.

Tällä välin pitkänmatkalaiset ovat edenneet jo useita kymmeniä kilometrejä. Kärki on jo ohittanut puolivälin ja Saara ja Kaija alkavat lähestyä sitä. Yhdeksän maissa puen lämmintä vaatetta ylleni ja ajan seurakavereideni Jarkon ja Teemun kanssa 45km:n päässä sijaitsevalle Hautajärvelle odottelemaan heidän saapumistaan. Olen luvannut auttaa Kaijaa ja Saaraa huollossa, syöttää puuroa ja tsempata.

Vähän ennen puolta yötä Saara saapuu huoltoon. Olen laittanut hänelle dropbagin valmiiksi odottamaan. Halaan, haen pyydetysti puuroa voisilmällä, teen voileivän, sidon kengännauhoja, etsin lämpimät hanskat autostani, katson gps-seurannasta tämänhetkisen tilanteen. Parinkymmenen minuutin tauon jälkeen hyvästelen hänet jälleen yön selkään. Vähän itkettää, sen verran liikuttava tilanne on. Ei voi muuta kuin ihailla näitä sitkeitä sissejä.

Saara Hautajärven huollossa. Puuroa voisilmällä nassuun, vaatteiden vaihto ja tilannepäivitys. Saara johtaa naisissa.

Kun Saara on hävinnyt takaisin poluille, haen kupin kahvia ja istahdan odottelemaan Kaijaa. Gps-seurannan mukaan matkaa hänellä on vielä viitisen kilometriä. Huoltoon tulee muitakin juoksijoita. Suurella osaa on oma huoltaja odottamassa ja ne keillä ei ole, niitäkin autetaan. Tarjoilen puuroa ja mustikkakeittoa, voitelen voileipiä, kyselen vointia.

Yhden maissa Kaijan gps-pallukka on niin lähellä huoltoa, että sanon Jarkolle ja Teemulle, että nyt mennään ulos odottelemaan. Teemu on laittanut musiikin soimaan, äänentoistolaitteet päälle ja ottaa käteensä mikrofonin. Hurtin huumorinsa kera Teemu kutsuu Kaijaa nyt jo vihdoin tulemaan huoltoon. Mietin, ärsyttääköhän Kaijaa, kun otamme tällaisella megapositiivisella asenteella ja äänekkäästi hänet vastaan ja olenkin iloinen, kun hän myöhemmin kertoo sen vain piristäneen.

Sama drilli kuin Saaralle. Dropbag, vaatteiden vaihto, puuroa, leipää, vesipullojen täyttö ja halauksien kera taas yön selkään. Itse istahdamme autoon ja ajamme Rukalle. Auton mittari näyttää lämpötilaksi 3. Kello on puoli kolme yöllä ja me pääsemme lämpimiin sänkyihin nukkumaan - toisin kuin pitkänmatkalaiset Oulangan kansallispuistossa.

LAUANTAI 29.5.

Kello soi 7.30, tosin olen jo paljon ennen kellonsoittoa hereillä. Yöunet jäivät vähän turhan vähäisiksi. Ritva ja Markus ovat lähteneet jo ennen kuutta hoitamaan osuuttaan turvajuoksijoina ja reitinpurkajina 80km-kisailijoiden perässä ja osa heräilee minun kanssa samanaikaisesti omiin työvuoroihinsa.

Minulla tänään vuorossa Jarkon kanssa reitinpurku (merkkien ja nauhojen keräily) ja turvajuoksu (juostaan viimeisen juoksijan perässä ja katsotaan, ettei kukaan jää reitin varrelle) välillä Oulanka-Ruka, eli n. 55km. Alunperin työvuorolistaan oli merkattu lyhyempi pätkä, mutta tämä pitkä sopii minulle hyvin, saan hyvän treenin.

Tsekkaan äkkiä Saaran ja Kaijan tilanteen, puen juoksukamppeet päälleni, pakkaan reppuun eväitä (nyt on mukana sitä viimeksi haluamaani ruisleipää!) ja ensiaputarvikkeita.Ystäväni Eeva-Liisa tulee hakemaan minua mökiltä vähän kahdeksan jälkeen ja menemme hotellille aamupalalle. On ihanaa nähdä Eevistä, meillä on paljon päivitettävää, viime näkemästä ja meidän tyttöjen yhteisestä juoksuviikonlopusta Kolilla onkin jo puoli vuotta.

Saaralta tulee viesti, kyselee tilannetta, jalat on kaput. Laitan viestin, jossa kerron hänen olevan johdossa, tsemppaan ja lähetän halit Eevikseltä ja itseltäni. Kymmenen minuuttia myöhemmin päätän kuitenkin soittaa hänelle. Se tuntuu tekstiviestiä paremmalta vaihtoehdolta. Juttelemme pari minuuttia, yritän parhaani mukaan tsempata.

Ystävä <3

Yhdeksältä ajamme Oulangan luontokeskukselle, jossa onkin jo kuhinaa. Ekat kahdeksankympin juoksijat ovat juuri ohittaneet huoltopisteen ja tasaiseen tahtiin uusia saapuu. Jäämme odottelemaan häntää, jonka perään meillä on Jarkon kanssa tarkoitus startata. Eeva-Liisa on luvannut olla koko päivän ystäviä huoltamassa ja annan hänelle autoni käyttööni.

Oulangassa kilkuttelemme lehmänkelloja ja vastaanotamme huoltoon tulevia juoksijoita, tuttuja ja tuntemattomia. Ystäväni Sanna saapuu huoltoon omalla omintakeisella tyylillään ja huumorillaan ja juttelemme hetken. Sannan hulvatonta menoa on aina mukava seurata.

Puoliltapäivin häntäpää alkaa lähestyä Oulankaa ja meidän urakkamme on alkamassa. Käymme pikaisesti syömässä vatsamme täyteen makkarakeittoa ja starttaamme noin kymmenen minuuttia viimeisen juoksijan perään.

Turvajuoksijaparit odottelemassa urakan alkamista. Minä ja Jarkko starttaamme Oulangasta pitkänmatkalaisten perään, Tuomas ja Elina Juumasta lyhyen matkan juoksijoiden perään.

Puramme ensin noin kilometrin reitin Kiutakönkäälle asti ja palaamme takaisin tuomaan reittimerkit ja nauhat luontokeskukselle, jotta meidän ei tarvitse kantaa kaikkea käsissämme kymmeniä kilometrejä.

Ensimmäiset 15km pystymme juoksemaan leppoisasti ja pitämään ihan hyvää vauhtia. Kisan häntäpää on saanut meistä hyvästi etumatkaa ja saavutamme viimeisen juoksijan vasta vähän ennen Jussinkämppää. Juoksijalla on selvästi polvessa vaivaa, sen huomaa kävelystä jo kaukaa. Kyselemme vointia. Jalka on kuulemma sen verran kipeä, että ei usko pääsevänsä seuraavaan huoltoon, joka on 16km:n päässä. Tulemme Jussinkämpälle. Päivystäjäpariskunta kertoo, että heillä on auto neljän kilometrin päässä. Soitamme EA-tiimille ja kerromme laittavamme keskeyttävän juoksijan pariskunnan mukana takaisin Rukalle. Neljä kilometriä kävelyä kipeällä jalalla on vähemmän kuin 16. Itse jatkamme matkaa.

Sää on aurinkoinen ja helteinen. Minulla on mukana litra vettä ja tiedän sen olevan liian vähän. Niinpä täytän pullot puroista aina kun mahdollista.

Vähän ennen Juuman huoltoa otamme seuraavan juoksijan kiinni. Hänellä on kaikki hyvin. Juoksemme ja kävelemme hänen perässään ja juttelemme leppoisasti. Kohta tulemmekin siihen kohtaan, missä Iso Karhunkierros yhdistyy Pieneen Karhunkierrokseen. Tähän olemme sopineet jättävämme tähän asti kerätyt reittimerkit. Istahdamme purkamaan kantamuksiamme ja pidämme lyhyen lounastauon.

Jatkettuamme matkaa huomaamme, että olemme jättäneet kuminauhapidikkeet, joihin reittimerkkejä keräilemme, äskeiselle taukopaikalle. Jarkko juoksee pitkät portaat takaisin ylös ja lähtee hakemaan niitä. Minä jatkan verkkaisesti eteenpäin ja nautin maisemista. Viestittelen Eeva-Liisan kanssa, Saara ja Kaija ovat molemmat lähes maalissa. Mahtavaa. Olen niin ylpeä ystävistäni.

Riippusiltoja reitillä oli useita.

Juuman huoltopisteelle saavumme puoli seitsemältä illalla. Garmin näyttää tähän asti kuljetuksi matkaksi 36km, olemme olleet liikkeellä kuutisen tuntia.

Syömme huollossa kaksin käsin sipsejä ja suklaata. Huoltopistettä aletaan purkamaan. Viimeinen juoksija lähtee jatkamaan urakkaansa ja starttaamme taas noin viisi minuuttia hänen jälkeensä.

Rukalle on matkaa vielä noin 21km. Loppuosa on minulle reitistä tuntematon, mutta tarinoiden perusteella tiedän varsinkin viimeisen 6km olevan niin vaikeakulkuista, että arvelen päivästä tulevan pitkän.

Seuraavat 15km etenemme hitaasti. Emme siitä syystä, että viimeinen juoksija hidastaisi meitä vaan siitä syystä, että reitinmerkkaajat ovat tehneet täällä niin perinpohjaista työtä. Lippumerkkejä on joka paikassa ja nauhaa on vedetty sinnekin, missä sitä ei meidän mielestä tarvitsisi olla.

Tiedän, että oikeastaan meidän pitäisi olla ainoastaan iloisia siitä, että reitti on merkattu niin hyvin, ettei kukaan voi eksyä. Mutta sen jälkeen kun olemme avanneet kymmeniä umpisolmuja ja kädet ovat niin täynnä nauhaa ja reittimerkkejä, että emme enää tiedä mihin niitä tunkea, ärräpäitä pääsee meiltä molemmilta useita :-) Väsymykselläkin lienee osasyynsä ärsytykseen.

Ärtymys menee kuitenkin pikaisesti ohi. Maisemat ovat niin mahtavat ja olen iloinen saadessani olla täällä, että eipä siinä malta kiukutella. Saamme viimeisen juoksijan kiinni noin viisi kilometriä ennen viimeistä huoltoa. Hänellä on valtavan isot rakot kantapäissä ja etsin hänelle repustani rakkolaastaria. Näillä eväillä jatkamme matkaa Konttaisille. Ilta on viilennyt päivän helteen jälkeen ja puen päälleni merinovillaisen puseron.

Konttaisen huoltopisteelle tulemme vähän puoli yhdentoista jälkeen. Viimeinen juoksija on päättänyt rakoista huolimatta kävellä maaliin asti. Ihailtavaa sinnikkyyttä. Annamme hänelle särkylääkettä ja päästämme hänet jatkamaan matkaa. Itse lähdemme taas noin viisi minuuttia myöhemmin hänen peräänsä.

Viimeiset 6km mennäänkin sitten mäki ylös, mäki alas, mäki ylös, mäki alas. Näin reitti tuntuu jatkuvan loputtomiin. Osassa kohtaa nousut ja laskut ovat niin jyrkkiä ja kivikkoisia, että niihin on laitettu köysi avuksi. Omat jalat ovat vielä hyvävoimaiset ja liikkuminen on helppoa mutta voin vain kuvitella, miten haastavia nämä nousut ja laskut ovat väsyneillä jaloilla.

Huipuilla maisemat ovat kuitenkin henkeäsalpaavan kauniita. Kello lähestyy puoltayötä mutta olemme niin pohjoisessa, että on yhä valoisaa. Ilta-aurinko paistaa kauniin punaisena horisontissa.

Saavutamme viimeisen juoksijan kolmisen kilometriä ennen maalia. Särkylääke on auttanut ja hänen askellus on pidentynyt. Tsemppaamme häntä viimeisille kilometreille. 

Meillä on kädet ja reppu täynnä merkkejä ja nauhoja ja vähän jopa hävettää kun tuo lähes 80km taivaltanut juoksijakin alkaa sääliä meitä ja alkaa auttaa meitä merkkien keräilyssä :-D Vakuutamme, että hän saa keskittyä nyt maaliinpääsyyn, me pärjäämme kyllä.

Klo 00:20 saavutamme Rukan. Olemme tulleet viimeisen pätkän suht nopeasti reilussa puolessatoista tunnissa. 

Viimeinen juoksija otetaan hurraahuudoin maaliin. Mahtava kannustus. Matkaa omaan mittariin on kertynyt 58km. 

Käyn suihkussa, syön ruisleivän, juon kaksi olutta ja menen nukkumaan. Kello on jo yli kaksi. Unta ei tarvitse houkutella.

Viimeisen 6km:n saalis.

SUNNUNTAI 29.5.

Herään aamupalalle puoli kahdeksan maissa. Katson peiliin ja huomaan naamani olevan punainen kuin ravulla. Lienen saanut eilen vähän aurinkoa :-)

Kävelen huoneistostamme aamupalalle, jaloissa eilinen lenkki ei tunnu yhtään, mitä suuresti ihmettelen. Vaikka matka oli kilometreiltä pitkä, verkkainen vauhti ja useat tauot juoksupätkien välillä lienevät pitäneet rasituksen aisoissa.

Käyn aamupalalla ja hyvästelen muun talkooväen. Kisakeskuksen purkaminen on täydessä vauhdissa. Kiitän, että olen saanut olla mukana ja osallisena tätä tapahtumaa. Tämä on ollut huikea kokemus.

Harmittelen, etten voi jäädä enää auttamaan mutta perhe odottaa kotona. Haluan päästää miehen omalle pitkälle lenkilleen ja viedä lapset uimaan.

Viikonloppuna saaduilla eväillä jaksaa taas arjessa pitkään. Ja Karhunkierrokselle tuon joskus koko sakin.

Spontaanisti seuran sprinttikisoissa

Polkujuoksuseuramme järjestämät kisat Pilpasuon luontopolulla 4.5.2016. Oulu Trail Cup, 3. osakilpailu, 7km.

Minun piti mennä vain talkoilemaan. Edellispäivänä seuran puheenjohtajan kanssa viestitellessäni huomasin kuitenkin kysyväni, onko niitä talkoohommia juuri siinä kisan aikana, jos innostuisinkin vaikkapa juoksemaan.

Vastaukseksi sain: "Ennen ja jälkeen on hommia. Voit juosta joo, kunhan et jää kukkia keräilemään".

Okkei. Eli pitäisi siis juosta niinku ihan tosissaan. Maratonista kaksi ja puoli viikkoa, yhtään reipasta saati kovaa lenkkiä ei ole alla. No mikäpäs siinä. Kokeillaan mitä siitä tulee. Tämäkin toimii hyvänä harjoitteena kohti kesän pääkoitosta, Vuokatti Trail Challengea. Välillä on nostatettava sykettäkin.

Työpäivä purkkiin klo 15, kamat kasaan ja auton nokka kohti Oulua. Yhtäkkinen kesäkeli, auton mittari näyttää 19.

Saavun kisapaikalle klo 17. Muut talkoolaiset ovat vielä reittiä merkkaamassa, joten käyn noin kilsan lenkillä ja otan pari kuvaa reitin viimeiseltä kilometriltä. Kaunista.

Reitinmerkkaajat saapuvat klo 17.15. Kuulumisien vaihto ja eikun hommiin. Bannerit roikkumaan, maalihuolto pystyyn ja koneet kuntoon. Kisailijoita ja jälki-ilmoittautumisia alkaa tulla. Lisää tuttuja ja kuulumisten vaihtoa.

Vikat ilmot koneelle klo 18.15 ja kokoontuminen starttipaikalle odottamaan lähtölaukausta.

Startti klo 18.30. Ilman lämmittelyä. Tosi hyvä valmistautuminen. Mutta ei passaa ottaa tätä niin tosissaan.

Ekat 2km mutaista, juurikkoista metsäpolkua. Välillä mudassa nilkkoihin asti. Kengät kastuu heti mutta sehän kuuluu asiaan. Huonokuntoisia pitkospuita. Juoksua letkassa, ei mahdollisuutta ohitukseen. Ihan hyvä niin. Nyt malttia. Vauhti n. 5:40, syke jo anaerobisella.

Kolmas kilometri kuivaa, erittäin juostavaa mäntymetsäpolkua. Vauhti kiihtyy. Ohitan muutaman kanssakilpailijan ja jään juoksemaan yksin. Edessä näkyy letka juoksijoita. Nousuissa puuskututtaa. Syke paikoittain jopa 183. Ei huolta, 180:in pinnassa sen keskisykkeen pitää ollakin, muuten on himmailtu liikaa. Kilsa piippaa aikaan 5:12.

Tullaan suolle. Tai jollekin märälle aukealle. Pitkospuutkin on veden alla. Märkää, liukasta. Osa pitkospuista on rikki, pitää varoa. Otan edessäni olevan letkan kiinni, vauhti hidastuu hieman. Ei ohitusmahdollisuuksia. Kilometriaika tasan kuusi.

Reitti siirtyy metsään, menen muutaman juoksijan ohi ja saavutan pienen juoksijaryhmän. Kisan pahin nousu. Hengästyttää ihan tosissaan. Muutama kävelyaskel.

Sitten alkaakin kisan vaikein osuus. Tai ainakin minunkaltaiselleni juoksijalle, jonka askel on turhan matala. Kiviä. Siis oikeasti isoja kiviä. Joka paikassa. Kivien väleistä ei oikein edes löydy sijaa neliykköselle jalalleni. Pakko ottaa varovasti tai kompastun. Katse tiiviisti jalkoihin, maisemat on nyt toissijaisia.

Äsken saavuttamani kolmen juoksijan ryhmä karkaa ja menee menojaan. Tunnen itseni todella kömpelöksi ja jalkojen nostelu ja kivien välissä taiteilu vie hirveästi energiaa. Sykkeet nousee, vauhti hidastuu. Näin menee seuraavat puolitoista kilometriä.

Kivien jälkeen tulee juurakoita ja mutaa. Niissäkään ei kovaa pääse. Matka tuntuu toooooooosi pitkältä. Kuudes kilometri tuntuu suorastaan ikuisuudelta. Kuumakin on. Eikö tuo Garmin ikinä piippaa kuutta kilometriä täyteen?

No tuleehan se sieltä. Enää kilometri.

Nyt varmaan pitäisi ottaa jonkinlainen loppukiri. Edessäni näkyy se kolmen juoksijan ryhmä, joka kivikossa aiemmin otti minusta etumatkaa. Taitavat olla liian kaukana, että ne saisin kiinni. Kokeilen kuitenkin. Välimatka pysyy samanlaisena, vaikka oma kilometrivauhtini kasvaa viiteen minuuttiin. Loppukiri heilläkin siis.

Tämä oli se lopun nätti pätkä. No ei tässä ehdi maisemia katselemaan. Maalista alkaa kuulua ääniä. Loppumutkassa on valokuvaaja. Hymyilen. Maalissa ajassa 40:37.

Kuva: Mari Sorvisto

No olipas raastoa. Keskisyke 177, vähän ois sen puolesta voinut kiristää mutta ei vaan pystynyt.

Kivaa oli mutta silti taidan pysytellä pidemmillä matkoilla. Ei tarvii juosta niin kovaa. Ja jää aikaa katsella maisemia ja kerätä vaikka niitä kukkia :-)

Energiaa valosta, auringosta ja ystävistä!

Pitkän pimeän kauden jälkeen täällä pohjoisessakin alkaa olla valoa ja sitä myötä kevättä rinnassa! Kun on viikkokausia käynyt lenkillä vain pimeän aikaan niin valoisassa juokseminen on jo sinällään ihanaa. Keväinen aurinko tekee siitä vielä tuplasti ihanampaa. Ja juoksuystävät!

Lauantaina ajelinkin seuramme vuosikokoukseen ja seuravaatekuvauksiin Oulun eteläpuolelle Liminkaan. Meidän seuran juoksupoppoo on huippusakkia ja olipa kiva nähdä ystäviä pitkästä aikaa. Sannan kanssa pälätettiin yhteislenkillä (jälleen kerran) niin paljon, että meinattiin jäädä auton alle :-D No, se ei toki ole lenkkien tavoite mutta nauruterapia teki kyllä hyvää. 

Nyt kun kunto on pitkän sairastelukauden jälkeen aika pohjamudissa ja lenkit vielä maltillisen kepeitä, niin hölkkäillessä onkin tavoitteellisen treenaamisen sijaan loistava aika nauttia ystävien lisäksi myös kauniista luonnostamme. Eilen karkasin lyhyelle ruokatunnin lenkille työpöydän äärestä. Pieni happihyppely kesken päivän tekee toimistotyöläiselle hyvää ja kyllä luonto tarjosikin taas parastaan. Tuolla talvisessa metsässä olisi viihtynyt vaikka koko päivän!

Ja sitten vielä lopuksi kuitenkin sana tuosta tavoitteellisuudesta. Hampurin maratoniin on nyt puolisentoista kuukautta ja vaikka aina on ollut sileän maratoneilla tavoitteena tavoitella enkkajuoksua, niin siitä on nyt varmaankin luovuttava. Vielä en kuitenkaan heitä hanskoja naulakkoon. Seuraavien kolmen viikon treenit näyttävät, joudunko tyytymään Hampurissa hupireissuun. Vaikka harmittaisikin, niin kiva reissu ystävien kanssa minulla silti on tiedossa. Ja se olisi vain osoitus siitä, että elämä ei aina mene suunnitellusti.

Ihan NUTSit polkujuoksupikkujoulut!

Joensuun 12h:n yöjuoksusta on nyt reilu viikko ja kävin viikonloppuna ekaa kertaa lenkillä. Oikeastihan olisi järkevää ollut vielä jatkaa juoksutaukoa mutta en pystynyt, sillä kalenterissa oli nimittäin vuoden odotetuin juoksutapahtuma NUTS Köykkyri ”Pre-Xmas Uphill Race." eli ainutlaatuinen vuorijuoksusimulaattori Kempeleessä. 400 metrin rata Köykkyrin laskettelurinteessä ja metsäpolulla, jota kirmataan kuuden tunnin ajan ja jossa on lähes ainoastaan ylä- ja alamäkeä, noin +25 nousumetriä / kierros.

Hulluilla on hauskempaa. Mäki ylös- mäki alas-mäki ylös-mäki alas.

Viime vuonna olin sen verran hullu, että tamppasin mäkeä koko rahan edestä. Yhteensä 88 kierrosta. Muistan silloin neljän tunnin kohdalla ajatelleeni, että se neljä tuntiakin olisi kyllä riittänyt. Aika kultaa kuitenkin muistot, sillä olin tänäkin vuonna kuuden tunnin sarjaan ilmoittautunut. Onneksi järki kuitenkin sanoi, että viikko 12h ultrajuoksun jälkeen ei kannata moiseen lähteä.

Tänä vuonna lupauduin NTR-polkujuoksuseuramme puolesta aamupäiväksi talkoojoukkoihin ottamaan ilmoittautumisia vastaan ja osallistumiseni vaihdoin Fun Run -sarjaan eli suomennettuna "juokse niin kauan kuin jaksat ja mene sitten paljuun".

Kisakansliassa talkoilemassa.

Yhdessä ystävän kanssa tonttuilemaan.

Puoliltapäivin starttasin mäkeen. Juoksin ns. kahdessa osassa: kävin ensin puoli tunnin "alkuverkoilla" ja myöhemmin juoksin ystäväni Seijan saavuttua vielä pari tuntia. Vaikka tuosta Joensuun ultrasta oli tosiaan vasta viikko, jalat oli kyllä ihmeen hyvässä kunnossa ja juoksu tuntui tosi kivalta. Ainoastaan jalkapohjissa alamäkijuoksun tärähtely alkoi jossain vaiheessa tuntua. Tosiasia kuitenkin on, että vaikka omasta mielestä siltä ehkä tuntuukin, niin ei sitä tuollaiselta ultralta palaudu niin nopeasti. Lihakset on melko pikaisesti taas kunnossa mutta jänteiden, nivelten ja varsinkin hermoston palautuminen vie aikaa. Näitä ei kuitenkaan itse sillä tavoin tiedosta ja maltillisesti harjoittelu pitäisi tuollaisen koitoksen jälkeen aloittaa.

Köykkyrin Fun Run oli siitä kiva sarja, että jopa tällainen aika kilpailuhenkinen juoksija pystyi unohtamaan kisailun ja pitämään vain hauskaa. Otin valokuvia, kannustin muita ja viivyin huoltopöydän herkkujen ääressä kierrosten välissä luvattoman pitkään. Taukoineen päivineen olin yhteensä reilut kolme tuntia mäessä, jonka jälkeen siirryin sitten hyvällä omallatunnolla paljun puolelle kannustusjoukkoihin.

Ilta jatkui sitten vielä pikkujouluruokailun kera ja aika myöhään yöhön jaksettiin vielä tanssiakin. Kiitos NUTSIn porukoille taas kerran aivan mahtavan tapahtuman järjestämisestä. Ensi vuonna nähdään Köykkyrissä taas!

Paljussa oli päivän parhaat pidot. Kuva: Jouko Kaarteenaho