Voisikohan tunturien yöttömän yön enää mitenkään paremmin kokea?

NUTS Pallas 2016. Minun ei ollut tarkoitus olla täällä. Ei kisaamassa eikä talkoilemassa, sillä ajankohta ei oikein sopinut kesälomasuunnitelmiini. Mutta kun kerran on näihin talkoohommiin päässyt tutustumaan, niin niihin jää sen verran koukkuun, että kun polkujuoksuseuramme pj taas kyseli talkoisiin turvajuoksijoita, ei minua todellakaan tarvinnut kauaa houkutella. Eihän näistä osaa poiskaan olla. Jotenkin saan reissun aikatauluihini sopimaan.

Jep, ilman muuta voin lähteä juoksemaan pitkänmatkalaisten perään Ylläkseltä Pallakselle. Eihän se ole kuin 80km, mikäpäs siinä. Se tuntui itse kisan 134km:n matkaan verrattuna ihan pikku pyrähdykseltä, siitäkin huolimatta, etten ollut ikinä maastossa niin pitkää matkaa aiemmin juossut.

Ja niin olin perjantaina 15.7. matkalla Ylläkselle. Olin saapunut kotiin edellisenä iltana hieman ennen puoltayötä kesälomareissulta Muumimaailmasta, joten ehdin juuri ja juuri purkaa auton ja pakata sen uudestaan kun taas mentiin. Mukaan lähti mies ja kaksi vanhinta lasta, heitä varten olin varannut yöksi mökin, itsehän minulla oli tarkoitus juosta.

Matkalla kävimme nappaamassa Saaran kyytiin Oulun kupeesta ja saavuimme perille Ylläkselle noin neljältä iltapäivällä. Perhe jatkoi matkaansa ja lupasi tulla hakemaan minua seuraavana aamupäivänä Pallakselta. Koska kisastartti oli illalla klo 18, ei luppoaikaa hirveästi jäänytkään. Pikaisesti tervehdin muun talkooväen, joka oli jo muutaman päivän ajan tehnyt hurjasti töitä tapahtuman eteen (mm. reitinmerkkausta yli 150km), sain seuramme pj:ltä Jarkolta viimeiset ohjeet turvajuoksua ja reitinpurkua varten, vaihdoin juoksuvaatteet päälle ja sitten menoksi.

Viimeinen briiffi Jarkon kanssa ennen starttia. Kuva: Hanna Junttila

Minulta on muutaman kerran nyt kysytty, että mitä se turvajuoksija oikein sitten tarkoittaa. Itse asiassa en ole tullut ajatelleeksi käytetäänkö turvajuoksijoita kaikissa kisoissa, mutta NUTSin kisoissa ne on itsestäänselvyys ja hyvä niin.

Turvajuoksija ei siis itse juokse kisassa mukana. Turvajuoksija juoksee joukon hännillä, ja pitää siitä huolen, ettei kukaan varmasti jää matkalle. Repussa mukana kulkee ensiapuvälineet. Jos joku loukkaantuu tai väsyy totaalisesti tmv., turvajuoksija toimii sananmukaisesti turvana ja henkisenä tukena, sillä tunturissa ja vaikeakulkuisessa maastossa evakuointijoukot eivät pääse paikalle hetkessä. Tämän lisäksi turvajuoksijat purkavat reittimerkinnät pois, koska takaa ei tule enää ketään.

Yleensä turvajuoksijoita on kaksi, ihan heidän omaksi turvaksi ja toisekseen siksi, että reittimerkinnät on helpompi kerätä pois kun käsiä on käytössä neljä ja reppuja kaksi. Nyt lähdin Pallakselta yksin, sillä ensimmäiset 17km oli tarkoitus vain turvata (samaa reittiä tuli myöhemmin vielä 26km sarjalaiset). Reitinpurku alkoi vasta kilometristä 18, jossa sain Jarkon kaveriksi.

Tästä se lähtee. 150 hurjan ultrajuoksijan perässä tuntureille. Kuva: Hanna Junttila

Suuntana Ylläksen huippu. 400 nousumetriä.

Jokaisen ylämäen jälkeen tulee alamäki.

Reitti Ylläkseltä kohti Pallasta oli sanoinkuvaamattoman kaunis. Ja rankka. Jo ensimmäinen nousu Ylläkselle kattoi neljäsataa verttimetriä ja nousuja riitti senkin jälkeen. Varsinkin louhikkoinen nousu pitkin Pirunkurua Kesängille oli haastava. 

Pirunkurun louhikko. Tässä ei montaa juoksuaskelta oteta.

Lähes Kesängin huipulla jo.

Ja riittihän sitä louhikkoa senkin jälkeen. Ja suota. Louhikkoa ja suota. Suota ja louhikkoa. Märkää ja mutaista metsää, juurakkoa ja kymmenittäin kaatuneita puita, jotka oli pakko kiertää pusikon kautta. Ja välillä toki ihan juostavaakin pätkää, varsinkin avotunturissa. 

Mutta ennenkaikkea tunturissa oli kaunista. Sanoinkuvaamattoman kaunista. Sää oli kuin morsian ja tunturi yllätti minut komeudellaan. Rakastan Kainuun vaaroja ja niiden tuomaa vapauden tunnetta, mutta tämä oli vielä jotain kymmenen kertaa mahtavampaa. Ja kun en ollut aikaa vastaan juoksemassa, oli mukavasti aikaa nauttiakin näistä maisemista.

Kello läheni puoltayötä. Perhe oli menossa nukkumaan ja kyseli kuulumisia. Minulla on kaikki hyvin, nähdään aamulla. Hyvää yötä.  

Hiljainen suoidylli n. klo 22. Juoksijaruuhka on ohi.

Kukastunturilla ilta-auringon paistaessa vielä lämpimästi.

Matkan kohokohdan koin yhden maissa yöllä Äkäskerolla.  Avotunturi tarjosi varmasti yhden kauneimmista ikinä näkemistäni maisemista ja ikimuistoisimmista hetkistä. Auringonlasku ja -nousu vain hetki laskun jälkeen loivat niin mahtavan fiiliksen, ettei sitä oikein pysty sanoin kuvailemaan. Tähän olisin mieluusti jäänyt nautiskelemaan. Hetkeksi jäimmekin, meillähän ei ollut mihinkään kiire. Tämä yöttömän yön tunnelma oli ihan pakko ikuistaa ja painaa mieliin talven pimeyttä varten. 

Yötön yö Äkäskerolla. Kello lähenee yhtä.

Ja niin jatkoimme läpi yön, kilometri kilometriltä välillä kävellen, välillä juosten, koko ajan reittimerkkejä keräten. Kysyimme viimeiseltä juoksijalta aina välillä hänen vointiaan mutta kun kaikki tuntui olevan hyvin, annoimme hänen edetä omassa tahdissaan ja pysyttelimme hieman etäämmällä. 

Aamuyöstä taivaalle alkoi kerääntyä pilviä ja sää alkoi viilenemään. Kuuden maissa aamulla alkoi tihkuttaa vettä. Valokuvaaminen jäi. Viimeiselle huoltopisteelle Rauhalaan saavuimme joskus seitsemän jälkeen aamulla. Jarkon jalkaa oli alkanut vanha rasitusvamma jossain vaiheessa yötä vaivata ja jotta se ei yltyisi pahemmaksi, päätimme yhdessä tuumin, että jatkan matkaa yksin. 

Olimme edenneet jo yli 60 km mutta koska vauhti oli ollut hidas, jaksamisen kanssa ei ollut suurempia ongelmia. Huikkasin huollosta lähtevälle juoksijalle, että en todennäköisesti kuitenkaan tule pysymään ihan hänen perässään, sillä reittimerkintöjen keräily yksin tulee viemään hieman enemmän aikaa. Join repussani olleen cokiksen (kiitos Seija tästä matkaeväästä!), laitoin päälleni merinovillaisen puseron ja matka jatkui. 

Niin jatkui vesisadekin ja reitti muuttui myös alustaltaan märemmäksi. Välillä olin polvia myöten suossa. Jalassani olevat Salomon S-Lab Sense Ultrat olivat tuohon asti toimineet loistavasti, mutta kun kengät olivat olleet puoli vuorokautta märät ja matkaa taivallettu lähes 70 kilometriä, alkoi kantapäähän muodostua rakko. No, tähänkin kipuun on kai vain totuttava.

Sade yltyi. Eilinen lähes aurinkoinen hellekeli oli muuttumassa toiseen ääripäähän. Tunturi näytti nyt toisen puolensa. Vettä tuli yhtäkkiä lähes kaatamalla ja avotunturissa puhalsi kamala tuuli. Jos joku on joskus ihmetellyt, miksi kisailijoiden pakollisiin varusteihin kuuluu näillä pitkillä matkoilla vedenpitävä takki, tässä syy siihen. Sää tunturissa voi muuttua hetkessä. Omasta vettähylkivästä takistani ei olisi tässä säässä ollut todellista hyötyä mutta repussa siitä ei ollut hyötyä sitäkään vertaa. Nyt kun olin jo litimärkä, oli myöhäistä laittaa se päälle. Vauhtini oli hidastunut myös hirveästi, sillä käteni olivat täynnä reittimerkkejä ja louhikko sateesta niin liukasta, että juoksu oli taidoillani täysin mahdotonta. Ja koska en pystynyt pitämään vauhtia yllä, minua palelsi ihan kamalasti. 

Tässä vaiheessa puhelimeni soi. Jarkko oli seurannut kulkuani gps-seurannasta ja soitti sanoen, että sää yltyy koko ajan kamalammaksi ja jos haluan, hän voi tulla hakemaan minut kohta kun reitti ylittää tien. Viimeisen seitsemän kilometrin reittimerkit voisimme purkaa huomenna paremmassa säässä. Viimeinen juoksija oli tässä vaiheessa ehtinyt minua jo muutaman kilometrin edelle ja saavuttaisi kohta huoltopisteen Pallaksella. Turvajuoksijaakaan ei enää tarvittu, joten kun minulle tarjottiin lämmin kyyti hotellille sen sijaan, että olisin vielä puolisentoista tuntia rämpinyt märässä metsässä, en siitä kieltäytynyt. 

Vähän kyllä olo tuntui luuserilta kun istahdin autoon. 134km:n juoksijoilla oli vielä iso urakka edessä ja 55km:n kisakin oli vasta starttaamassa, vaikka tuulta oli luvassa jopa 20m/s ja sateessa lämpötilan tuntuma pakkasen puolella. Hatunnosto heille. 

Litimärkänä mutta ah niin onnellisena. 

Yön saldona Garminissa 75kilometriä ja 2200 nousumetriä. Olin ollut liikenteessä 16h 16min. Mahtava kokemus, pisin suoritukseni ikinä ja erittäin tärkeä treeni - varsinkin pääkopalle - tulevaa Vuokatti Trail Challengea ajatellen. Elokuinen sadan kilometrin koitos ei tunnukaan enää yhtään pahalta. Siitäkin selvitään.

Hotelllilla lämmin suihku ja kuivat vaatteet ylle. Tsempit ja halit 55km:n kisaan starttaaville ystäville ja turvajuoksijoina toimiville seurakavereille ja ohjeet laittaa lämmintä ylle. Lautasellinen lohikeittoa ja perheen kanssa kotiin. 

Kiitos NUTS Pallas. Oli ihan huippua ja kaiken ajomatkan väärti. Ensi vuonna toivottavasti taas nähdään tuntureiden yöttömässä yössä! 

Suunnistus on kyllä aika coolia

Ai mitenkäkö minä päädyin tänään Kainuun Rastiviikolle suunnistamaan? No se meni yhtä spontaanisti kuten minulla nämä päätökset yleensäkin. Kestävyyttä Pintakaasulla 24/7 -foorumilta tutuksi tullut Päivi laittoi muutama viikko sitten minulle viestiä:

Päivi: Onko Puolanka teitä lähellä? Olen tulossa heinäkuussa sinne rastiviikolle. Siellä olisi sellainen c-ultra sarja kuntosuunnistuksessa. N. 10km jonka pitäisi olla helppo ja sen mainostetaan soveltuvan polkujuoksijoille. Tuli mieleen lähtisitkö joku päivä mun kanssa sinne juoksemaan/suunnistamaan?

Minä: En osaa suunnistaa mutta perässä voin juosta 😃  Riittääkö se?

Ja vähän myöhemmin:

Minä: Ilmoittauduin nyt sinne kisaan torstaille 7.7. Emit piti vuokrata. Teki mieli kysyä, että mikä ihmeen emit 😃 😃 Mutta en halunnut paljastaa olevani niin noviisi 😃 

Kuten huomaatte, vallan loistavat lähtökohdat osallistua suunnistuskisaan. Sen verran sanottakoon, että alakoululaisena olen ollut jonkun vuoden partiossa ja yläkoulussa liikunnanopettajani piti suunnistusta lähestulkoon kansalaisvelvoitteena. Näistä kaikista on kuitenkin noin 25 vuotta aikaa ja teininä metsässä rämpiminen lähinnä ärsytti. Mutta ei anneta sen häiritä.

Seitsemäs seitsemättä lähestyi. Vähän ennen kisapäivää tajusin, että kuntosuunnistus olikin päiväsaikaan. Auts, olisi ehkä kannattanut kellonaika katsoa ennenkuin lupaudut. Työpäivä. Onneksi pomo oli enemmän kuin ymmärtäväinen ja siirsin päivän työtehtävät aamupäivälle ja illalle. Eläköön joustavat työajat. 

Ja niin minä suuntasin yhdeltätoista auton keulan kohti Puolankaa. Auton lämpömittari näytti 24 ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, joten otin mukaan juoksuliivin ja litran verran nestettä. Kun kävelin parkkipaikalta kohti kisakeskusta ja joka puolella pörräsi ammattimaissuunnistajien näköisiä ihmisiä raitasukkineen, suunnistushousuineen ja -kenkineen, tunsin jotenkin olevani väärässä paikassa polkujuoksuliivini ja Salomonin kenkieni kera. Olisiko tuo "Eksy tänne" -kyltti yhden myyntiteltan kyljessä joku enne?

Tapasin Päivin ja kävin hakemassa numerolapun ja emitin, jonka avulla jokainen rasti leimataan löydetyksi. Ai tämmönenkö se on? Miten tätä pidetään kädessä?

Emit-prikka ja -leimasin. Lähde: http://www.nic.fi/~thujala/neuvo2.html

Ja sitten starttiin. Päivi opasti vielä emitin käytössä, viime hetken selfie, kartat käteen ja ei kun matkaan. 

Ekalle rastille helposti polkua pitkin ja vinosti hakkuuaukean läpi. Tuolla kulmassa se on. Tämähän on helppoa kuin heinänteko. Tokalta rastilta Päivi otti kompassilla suunnan ja minä tuijotin tiukasti karttaa. Oja, hakkuuaukea, kuvioreuna, suo, loiva nousu... Aika äkkiä entiset taidot palautuivat mieliin ja pysyin koko ajan kartalla. Peukaloa siirsin sen mukaan eteenpäin, mitä olimme edenneet. Kakkosrastikin löytyi iisisti. Vitsit tämähän on tosi kivaa!

Ja niin reitti eteni. Kakkoselta kolmoselle, kolmoselta polkuun turvaten neloselle ja sen jälkeen noin kahden kilometrin siirtymä (tässä valitsimme kiertotien tietä pitkin) vitoselle, sitten lyhyt siirtymä suon läpi kutoselle. 

Ja sitten kisan vaikein osuus. Vajaan kahden kilometrin siirtymä metsän läpi ilman polkuja. Tässä olimme Päivin kanssa vähän ennakoineet ja katsoneet kaksi toisen radan rastia kiintopisteiksi. Ne helpottivat pitkää siirtymää. Muurahaispesä ja kaksi, suon reuna, kumpare... Kuvioreunaa hakkuuaukealle, aukean reunaa pitkin polulle ja niin seiskakin löytyi suunnitellusti.

Kyllä mää sanoisin, että tuonne suuntaan pitää lähteä :-)

Minustahan tulee vielä suunnistaja! Olin ihan liekeissä. Ja näin me jatkettiin. Kasi ja ysikin löytyivät kertaheitolla. Sitten enää viimeinen rasti ja loppusuora. Otetaanko kiri? No tottakai!

Maalissa ajassa 1:46. Garminiin kertyi 8,8km:n mittaisella radalla matkaa 10,7km. 

Halasin Päiviä ja kiitin seurasta sekä ennenkaikkea lajin pariin houkuttelusta. Olin aika liekeissä kun ajelin kotiin jatkamaan työhommia. Illalla huomasin selailevani Kajaanin suunnistajien kuntosuunnistuskalenteria. Huomenna varmaan eksyn nettikauppoihin etsimään kompassia.

Vitsit kun en nyt muista sitä meidän yläkoulun liikunnanopettajan nimeä. Laittaisin nimittäin kiitosviestin. Suunnistus on aika coolia.

Opasjuoksijana Rovaniemen maratonilla

Blogini on viettänyt hetken hiljaiseloa. Juoksuun liittyen ei ole hirveästi kesäkuussa tapahtunut. Puolitoista viikkoa vietin telakalla päkiän ollessa pahasti turvonnut vääränlaisilla kengillä juostun lenkin takia ja se sotki suunnitellut treenit. Tarkoituksenani oli ollut lähteä kokeilemaan puolimaratonin kuntoa Rovaniemen maratonille 2.7. mutta koska kilpailuun valmistavat viikot jäivät katkonaisiksi ja vauhtilenkit lähestulkoon kokonaan tekemättä, luovuin tästä haaveesta.

Rovaniemen matka oli kuitenkin jo buukattu. Olin ostanut miehelleni osallistumisen debyyttimaratonille syntymäpäivälahjaksi ja varannut hotellin lapsivapaan viikonlopun viettoa varten. Jotain matkaa oli siis lähdettävä juoksemaan, ihan pelkäksi katsojaksi en halunnut. Ja mieheni jänikseksi en sopinut, sillä hänen tavoiteaikansa oli omaa ennätystäni kovempi. Vaihtoehtoina oli siis itselleni maraton treenimielessä pitkiksenä tai puolikas reippaana veekoona enkä oikein osannut päättää, kumman valitsisin.

Reilu puolitoista viikkoa ennen tapahtumaa huomasin facebookin Kestävyyttä Pintakaasulla 24/7-ryhmässä seuraavanlaisen postauksen:

Olen näkövammainen ja olisin opasjuoksijaa vailla Rovaniemen maratonilla lauantaina 2.7. Tavoitteena juosta 5.40 - 6.00 kilsoja eli loppuaikaan 4 h - 4 h 15 min. Oppaan homma ei ole mutkikasta: jos osaat juosta ja puhua samanaikaisesti, olet pätevä hommaan. Mahdolliset kysymykset ja / tai ilmoittautumiset tähän tai yyveenä. Saa jakaa!

Ensimmäinen ajatukseni oli valtava kunnioitus postaajaa kohtaan. Näkövammainen maratonilla? Vau! Siis oikeastiko joku pystyy juoksemaan maratonin näkemättä eteensä? Vähänkö huikeaa!

Ja sitten se toinen ajatukseni: olisiko minusta kenties tähän? Pystyisinkö minä kenties auttamaan? Olisiko tässä minunkin osallistumiselleni jokin tarkoitus? Kahden minuutin mietintätauko ja viesti kommenttikenttään:

Minä olen tulossa Rovaniemelle, koska mies juoksee siellä ekan maratoninsa. Minä itse en ole vielä kisaan edes ilmoittautunut, joten voisin kyllä auttaa sillä puhuminen onnistuu enemmän kuin hyvin :-) Pelkään kuitenkin, että tuo vauhti taitaa olla minullekin vähän liian kova? 4:15 olisi sopiva pitkiksenä juostavaksi mutta tuohon neljään pitää itsekin jo tehdä aikalailla töitä... Mutta jos sopivampaa opasta ei löydy, niin ehkä minustakin voisi olla apua.

Enter. Sinne meni.

Vastaus Jarilta tuli pikaisesti ja lyhyen viestittelyn jälkeen totesimme, että maratonenkkamme olivat meillä lähestulkoon samat ja koska tässä ei hänellä ollut tarkoitus mitään enkkajuoksua lähteä yrittämään, sopisin kyllä oppaaksi. Jari kertoi minulle lyhyesti, mitä minun kuuluisi tehdä:

Opastuksessa kontakti pidetään semmosella kolmisen senttiä leveästä kuminauhasta tehdyllä käsivarsinauhalla eli juostaan rinnakkain ja tuo nauha välissä. Tärkeintä on kertoa vastaan tulevat käännökset, ylä- ja alamäet tai jos on jotain maaston "epämuodostumia" esim. kadun reunat tms. 

Kontakti säilyy opastettavaan kuminauhan avulla.

Ja niin diilistä oli sovittu. Ja minua alkoi jo jännittämään. Auts, mitähän minä nyt meninkään lupaamaan? Mitenkähän tästä selviytyisin?

Kisapäivä:

Heräsin aamulla puoli yhdeksältä huonosti nukutun yön jälkeen. Minua selvästi jännitti. Kävimme miehen kanssa hotellin aamupalalla ja lyhyen lepohetken jälkeen starttasimme hotellilta vähän ennen yhtätoista opastettavani kanssa sovittuun tapaamispaikkaan.

Olimme tavanneetkin jo edellisiltana pikaisesti kisakansliassa mutta yhdessä juoksemista emme olleet vielä ehtineet harjoitella. Jari antoi päälleni opasliivin, vaihdoimme lyhyesti kuulumisia ja kävimme lyhyellä testijuoksulla.

Lähestymme suojatietä, noin kolmen metrin päässä katukiveyksen reuna alas. N-Y-T NYT. Hyvä. Ja sitten sama katukiveyksen reuna ylös N-Y-T NYT. Hyvä. Sitten jatketaan suoraan.... Loiva kaarros oikealle... Ja sitten taas suoraan. Hyvä. Reilun kymmenen metrin päässä 90 asteen käännös vasemmalle. N-Y-T NYT. Hyvä. Ja sitten jatketaan taas suoraan. Loivaa alamäkeä.... 

Hieman mieleni huojentui. Tämä taitaa onnistua ihan hyvin. Askelluksemme sopi suht hyvin yhteen ja reilun viiden senttimetrin pituuserostammekaan ei ollut suurempaa haittaa.

Lähtöä odotellessa. Nyt jännittää.

Starttilaukaus klo 12. Olimme sopineet juoksevamme mahdollisuuksien mukaan noin 5:40-kilsoja ja seurasin Garminista vauhdin toteutumista. Ryysis. Nyt varovasti, ettei juosta kenenkään päälle. Puhu Mari puhu. Sen sinä osaat hyvin. Puhetta tulee usein liikaakin, siitä ei voi tänään olla täällä haittaa. Käytä vahvuuksiasi.

Minua jännitti ihan vietävästi. Olin laittanut kellostani sykkeen piiloon, jotta en siitä huolehtisi, mutta jättänyt keskisykkeen kuitenkin näkyviin. Olin edellisellä viikolla juossut 16km tätä samaa vauhtia keskisykkeellä 147, nyt kello näytti ensimmäisen kilometrin keskisykkeeksi 172. Apua. Älä panikoi. Hyvin tämä menee. Tämä on sinulle reipasta pk2-vauhtia, kello sekoilee jännityksen takia.

Muutaman kilometrin jälkeen jännitys alkoi helpottaa ja välillämme olleeseen kuminauhaan tottui nopeasti. Keskisyke pysyi korkealla mutta en antanut sen häiritä. Huomasin, että juoksumme sujui ihan hyvin.

Kilometri kilometriltä etenimme tavoitevauhdissa ja osittain jopa liian reippaasti. Juoksu tuntui meille molemmille sen verran helpolta, että vauhti tuppasi jopa vähän liikaa kiihtymään. Juomapisteillä menetimme aina toki vähän aikaa mutta juostessa otimme senkin aina kiinni.

Reitin kulku piti huolen siitä, että hiljaa ei tarvinnut olla. Selostettavaa riitti. Sen lisäksi, että reitti sisälsi sen about sataviisikymmentä mutkaa, tienylitystä tai käännöstä, sille oli etsitty todennäköisesti Rovaniemen kaikki tietyöt ja epätasaisimmat asfaltit. Pientä ylä- ja alamäkeäkin riitti.

Jos reittiä oli vaikea selostaa, se oli opastettavalleni varmasti sata kertaa vaikeampi juosta. Jo näkevälle reitti tuotti haasteita niin saati sitten sokealle. Mutta opastettavani taito käsitellä epätasaisuudet ja kiveyksien reunat oli uskomaton. Ei yhtään kompastumista, aivan ällistyttävää. Kymmenet tietyöpätkät alkoivat jossain vaiheessa tuntua vähän ironisilta mutta opastettavani huumorintajukin oli mahtava: "Kieltämättä välillä tuli fiilis, notta oisiko tietöitä löytynyt enempää, jos ois oikein yritetty:-) "

Alkumatkan pilvisyys oli väistynyt ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Oli todella kuuma. Virallisen mittauksen mukaan lämpötila taisi olla 23 astetta varjossa, auringossa tämä lämpötila tuntui paahtavalta. Suhteellisen kova tuuli toi viilennystä, mutta samalla vaikeutti juoksua pitkillä vastatuulipätkillä.

Puolivälin saavutimme ajassa 1:57:25. Vähän liian kovaa, reilusti alle tavoitteen. Tämä todennäköisesti kostautuisi väsymyksenä loppumatkalla. Spontaanilta maratonreissulta kun ei voinut toki omaa nappisuoritusta odottaa.

Ensimmäiset väsymyksen merkit alkoivat itselläni tulla kahdenkymmenen viiden kilometrin jälkeen ja mukavuusalueen vauhti tippuikin hieman. Kuumuus oli tehnyt tehtävänsä ja vaikka olin juonut jokaisella juomapisteellä mukillisen tai jopa kaksi, nesteet eivät imeytyneet. Sormet alkoivat olla aikamoiset nakit ja vatsassa hölskyi. Ensimmäisen kerran tulin ajatelleeksi, että mitäs jos minä en jaksakaan maaliin asti? Mitä jos imeytymisongelmat pahenevat ja hyydyn täysin? Rauhoittelin itseäni. Epäilykset pois, maaliin asti mennään.

Hieman ennen kolmeakymppiä minua alkoi paleltaa. Iho oli kananlihalla ja tunsin vilunväreitä helteisestä säästä huolimatta. Jarilta onneksi löytyi taskuista merisuolaa, nappasin hippusen suuhuni ja toivoin sen omaa oloani hieman helpottavan. Sanoin, että vielä en lupaa, että neljään tuntiin meidät maaliin vien. Maaliin kyllä, mutta ihan näin kovaa vauhtia ei todennäköisesti pystytä loppuun asti pitämään. Opastettavani sanoi, että turhaan kannat huolta, täysin tavoiteajassa ollaan, alle 4:15 oli tarkoitus olla maalissa, enempää hän ei toivo. Kyselin myös hänen vointiaan, hänelläkin matka alkoi jaloissa painaa. Viikon takainen kuumepäivä oli vienyt parhaan terän kropasta. Ei siis meidän kummankaan ihan paras päivä.

Viimeiset viisi kilometriä olivat aikamoista sinnittelyä, semmoisia kuin ne yleensäkin loppumatkasta maratonilla on. Sillä hetkellä en edes tiennyt, olisiko opastettavani pystynyt juoksemaan kovempaa vai ei, itselleni reippaamman vauhdin ylläpito samaan aikaan koko ajan jutellen olisi kuitenkin vaatinut niin kovia ponnisteluja, että en siihen itseäni pystynyt pakottamaan. Opastettavani ei minua kuitenkaan missään kohti hoputtanut jos vauhti hänestä jossain kohtaa liian hitaalta tuntuikin. (Edit: Jälkeenpäin kuulin, että eväät olivat hänelläkin olleet jo lopussa ja viimeiset 15km olivat olleet aikamoista taistelua ja aika maksimisuoritus kyseessä sielläkin. Juostessa tätä ei kyllä huomannut. Hatunnosto tästäkin!)

Viimeisen sillan ylityksen jälkeen näin kyltin "Maaliin 500m". Tässä kohtaa sanoin Jarille, että kohta otetaan loppukiri. Vielä yksi suojatien ylitys ja sitten maalisuora. Yhdessä tuumin kiristimme vauhtia. Ihmisten kannustus oli hienoa. Maaliviivan ylitimme ajassa 4:01:21.

 Jälkikirjoitus:

Tämän blogitekstin kirjoittamiseen ja kuvien julkaisuun on lupa opastettavaltani. Näkövammainen ei pysty lähtemään lenkille yksin, saati ilmoittautumaan mihinkään kisaan ilman opasjuoksijaa. Kenties moni näkövammainen haluaisi harrastaa juoksua, mutta kaveri uupuu. Toivon, että tämä blogitekstini rohkaisee jotakuta tarjoamaan apuaan näkövammaiselle ystävälle arjessa lenkkeilyyn tai lähtemään opasjuoksijaksi myös kisaan. Siihen pystyy kuka tahansa näkevä.

Kiitos Jari sinulle, että sain kunnian toimia oppaanasi. Kiitos tästä mahdollisuudesta ja suuresta luottamuksenosoituksesta täysin tuntematonta ihmistä kohtaan. Olet valtavan hieno ihminen. Osoitit minulle, että ihminen toden totta pystyy mihin vain kun vain haluaa. Rajoitteet ovat vain omassa päässä. Lupaan, että muistan tämän elokuussa Vuokatti Trail Challengen 100km:n matkalla kun tuntuu, että vähän tuppaa väsyttämään.

Kiitokset myös Rovaniemen maratonin järjestäjille, jotka antoivat minun osallistua oppaana tapahtumaan ilman osallistumismaksua ja ruokailukin kisan jälkeen tarjottiin. En tiedä onko tämä yleinen käytäntö mutta toivon, että kaikissa kisoissa toimitaan samoin.