Se juoksee sittenkin!

Blogissa ei ole viime viikkoina tapahtunut ja miten olisikaan: Lokakuussa molemmin puolin häpyluuta diagnosoitu rasitusosteopatia on pitänyt minut poissa lenkkipoluilta.

Diagnoosin jälkeen olin pari kuukautta olin lähes täyslevossa. Alkuun pelkkä kävelykin teki niin kipeää, että jätin kaikenlaisen liikkumisen (pl. normaalit arkuliikkumiset) pois. Se tarkoitti entiselle himoliikkujalle aikamoista sopeutumista. Onneksi löysin korvaavaa tekemistä ja palasin muutaman entisen intohimoni pariin: aloitin usean vuoden tauon jälkeen jälleen kanteleensoiton, liityin kuoroon ja ratsastamaankin olen taas ehtinyt.

Parin kuukauden täyslevon jälkeen aloitin lyhyet kävelylenkit sekä kokeilin vesijuoksua ja hiihtoa. Lyhyet liikuntahetket onnistuivat kivuttomasti mutta jos tein vähänkään liikaa, se kostautui kipuilulla välittömästi. Varsinkin hiihdossa potkut sattuivat.

Tässä vaiheessa viimeistään käsitin, että lääkärin arvio kolmen kuukauden juoksutauosta oli enemmän kuin optimistinen. Saksankielen taitoisena olin tutkinut netistä tietoa vaivasta ja aloin uskoa saksalaisiin sivustoihin siitä, että tämä mm. jalkapalloilijoille tyypillinen vaiva voi vaatia jopa vuoden parantumisajan. (Kielitaitoisille lisää tietoa vaivasta: www.schambeinentzündung.de)

Nyt virallisesta diagnoosista on kulunut viisi ja puoli kuukautta, syksyn viimeisistä lenkeistä puoli vuotta. Alkuun pitkältä tuntunut telakka on mennyt loppujen lopuksi aika nopeasti, vaikka toki se nyt ei ihan täysin vielä ohi olekaan. Kipuilen edelleen hieman. Varsinkin äkkinäiset sivuttaisliikkeet tekevät kipeää.

Pikku hiljaa on kuitenkin usko alkanut palautua siihen, että vielä kuitenkin juoksun pariin pystyn palamaan. Noin kuukausi sitten otin ensimmäiset juoksuaskeleet, ensin kävelylenkin lomassa kilometrin-kaksi, sitten viisi ja viime viikolla juoksinkin jo ensimmäisen kympin. Fiilis oli uskomaton! Eka kymppi puoleen vuoteen! Tuntui ihan ultramatkalta :-)

Kuten arvata saattaa, kunto on surkea. Siis S-U-R-K-E-A. Viiden kilometrin lenkki tuntuu viideltäkympiltä ja pk-vauhti on tippunut minuutilla per kilometri. Huonon kunnon lisäksi vauhdin tippuminen johtuu myös muutamasta telakalla kertyneestä lisäkilosta.

Puolen vuoden juoksemattomuus on tehnyt minusta kieltämättä myös laiskan. Se innostuneisuus ja pitkäjänteisyys, joka minulla oli juoksua kohtaan aiemmin, on haihtunut. Tätä ei saa ymmärtää väärin, tykkään yhä juoksemisesta kamalasti ja kun lenkille pääsen, iloitsen ja nautin jokaisesta askeleesta. Mutta vielä en voi väittää olevani samanlaisessa koukussa kuin ennen. Johtunee siitä, että vapaa-ajastani kiistelevät nyt pari muutakin uutta harrastusta ja perheellekin pitää säästää aikaa.

En kuitenkaan ole muutoksesta välttämättä edes pahoillani. Telakka on auttanut ymmärtämään, että juokseminen ei ole itsestäänselvyys - eikä myöskään pakkomielle. Kun nykyään lenkille lähden, lähden sinne siksi, että haluan - en siksi, että johonkin tavoitteeseen päästäkseni pitää. En myöskään enää suuntaa lenkkipolulle joku tietty kilometrimäärä mielessä. Astun ovesta ulos ja juoksen juuri sen verran kuin sillä hetkellä hyvältä tuntuu. Tähän mennessä ei ole tehnyt edes mieli juosta pidempää kuin kymppi, joskin sekin tuntui jo pitkältä. Viiden-kuuden kilometrin hölkkä on nykyään vallan riittävä kohottamaan endorfiineja, tuomaan hyvän mielen ja surkeasta kunnosta johtuen jopa nostamaan hien pintaan :-) Katsotaan, josko innostus pidempiinkin lenkkeihin tässä kunnon kohotessa ja lumien sulettua kuitenkin tulee takaisin.

Ensi viikolla aloitan pitämään juoksukoulua. Kuntamme kansalaisopisto pyysi pitämään kurssia ja olin positiivisesti yllättynyt kun viidelletoista hengelle suunniteltu kurssi tuli silmänräpäyksessä täyteen. Jospa pystyn tartuttamaan terveen juoksuinnon näille kurssilaisille. Telakan aikana olen ainakin oppinut, joskin kantapään kautta, mitä kannattaa ja mitä ei kannata tehdä.

 

Rasitusmurtumaepäilystä diagnoosiin

Blogi on elänyt hiljaiseloa pari kuukautta. Sille on syynsä. Toivoisin pystyväni kirjoittamaan, että en ole ehtinyt kirjoittamaan blogiin kun olen treenannut niin kovasti tai jotain ihan älyttömän ihanaa olisi tapahtunut, jonka takia ajatukset ovat olleet muualla. Mutta valitettavasti näin ei ole.

Elokuun alussa huomasin juostessa hieman kipua oikean puoleisessa häpyluussa. En pitänyt sitä kovin vakavana, se oli vain sellainen joka askeleella tuntuva jomotus, ei kuitenkaan suuremmin juoksua haittaava vaiva. Olisi toki jo silloin pitänyt tietää, että minkäänasteinen kipu EI ole normaalia.

Vuokatissakin tuo kipu tuntui ja säteili jo laajemmalle alueelle. Oletin sen johtuvan kuukautisistani. Väärin meni sekin. Juoksin 102km kivusta huolimatta.

Vuokatin kisan jälkeen pidin parin viikon lepotauon ja aloitin taas pikku hiljaa treenaamisen kohti helmikuun 24-tunnin juoksua. Huomasin kuitenkin pian, että tämä sama jomottava kipu oli seuralaisena ihan joka lenkillä. Jomotus tuntui häpyluusta kohti alapäätä ja istuinluuta. En kuitenkaan HALUNNUT tuntea sitä ja yritin painaa sen pois mielestäni. Olisi muutenkin tuntunut oudolta mainita kenellekään, että minulla sattui alapäähän :-( Yritin etsiä netistäkin tietoa samankaltaisesta jomotuksesta mutta en löytänyt mitään.

Juoksin vähemmän kuin koskaan aiemmin, pidin paljon lepopäiviä. Lepopäivistä huolimatta kipu oli aina seuraavalla lenkillä mukana ja paheni entisestään. Kipu alkoi säteilemään nivusiin ja sisäreiteen. Varsinkin sivuttaisliikkeet olivat erittäin kivuliaita. Kun polkulenkeillä hyppäsin kalliolta alas, tuntui viiltävä kipu koko lantion alueella. Oli pakko hyväksyä, että joku on pielessä. Rasituksen jälkeen kivut jatkuivat levossakin useita tunteja. Rasitusmurtuma alkoi käydä mielessä.

Pikku hiljaa lepokipukin alkoi lisääntymään, ja jopa aivastaminen ja kyljen kääntäminen öisin oli kivuliasta.

Sain työterveyshuollolta lähetteen fysioterapeutille, joka määräsi minulle venyttelyjä ja viikon tulehduskipulääkekuurin. Kuuri vei pahimmat säteilykivut pois mutta kivut häpyluussa jäivät. Ja pahenivat. Jokainen askel kävellessäni sattui. Rasitusmurtuman epäily kasvoi.

Onneksi ihana työterveyslääkärini kuuli huoleni ja sain heti lähetteen ortopedille ja sieltä magneettikuvaan.

Ei tarvinnut enää arvuutella. Kuvan ottanut röntgenhoitajakin diagnosoi heti häpyluun ödeeman/tulehduksen, ja näin sen itsekin. Koko häpyluun alue hohkasi kuvissa valkoisena, kun terveiden luiden pitäisi näkyä kuvissa tummina.

Saman vahvisti ortopedi tänään. Rasitusosteopatia. Rasitusmurtuman esiaste. Murtumalinjaa ei näy mutta luu on vaurioitunut kerännyt itseensä tulehdusnestettä.
Mitä tämä sitten minulle tarkoittaa? No vähintään kolme kuukautta lähes totaalilepoa, realistisemmin ajateltuna puoli vuotta. Lähes sanon siksi, että mitään häpyluun ja nivusten aluetta rasittavaa ei saa tehdä. Tämä käytännössä poissulkee kaikki liikuntalajit. Pohdittiin lääkärin kanssa yhdessä, että kuntopyöräily voisi olla muutaman viikon päästä mahdollista, kunhan akuutit kivut ovat levolla hävinneet. Juoksun pariin voin ehkä palata keväällä, tosin lisäkommentilla: "Mutta ehkä sinun tulevaisuudessa kannattaisi hieman lyhentää noita juoksumatkojasi."

Onhan tämä surullista. Liikkuvalle ihmiselle ihan kamala rangaistus. Mutta ihme kyllä olen melko "calm". Johtunee siitä, että olen alintajunnassani jo muutaman kuukauden ajan tiennyt tämän olevan edessä. Ja niin hullulta kuin se ehkä kuulostaakin, rasitusvammat kuuluvat tämän lajin luonteeseen. Luulin, että niitä ei minulle synny, sillä enhän edes juokse niin paljon kuin muut. Väärin. Ei pitäisi ikinä verrata itseään muihin, sillä olemme yksilöitä.

Muutaman kuukauden lepo voi tehdä ihan hyvääkin. Ehtii keskittyä muihin asioihin paremmin. Antaa aikaa perheelle. Ja jos tästä ei muuta hyötyä ole, niin kyllä tämä ainakin luonnetta kasvattaa :-)

Olisinko kenties päässyt vähemmällä, jos olisin ottanut kivut jo elokuussa tosissaan ja pitänyt heti muutaman viikon levon? Ehkä. En tiedä. En oikeastaan edes halua spekuloida kun tapahtuneelle en voi mitään. Mutta ehkä opin tästä jotain ja kenties tarinastani on apua muillekin samantyyppisten vaivojen kanssa kamppaileville.

Ihanaa syksyn jatkoa kaikille blogini lukijoille. Pidän teidät ajan tasalla parantumisprosessistani.

EDIT: Pakko lisätä. Näin viime yönä unta, että osallistuin Synkkä syysunelma -tapahtumaan. Pidän sitä nyt enneunena. Se tarkoittaa, että viimeistään vuoden päästä olen niin hyvässä kunnossa, että pystyn rymyämään metsässä vähintään 50kilometrin verran :-)