Kuin hirvi vuorikauriiden keskellä - eli tasamaan tallaaja Transgrancanarian maratonilla

Transgrancanarian maraton 7.3.2015. 45,4km. 1365 nousumetriä. 7h27min40sek. Itkua ja hammastenkiristystä. Vapinaa ja tutinaa. Elämäni rankin reissu. Opettavaisin myös. Mutta palataan ensi siihen, mistä kaikki alkoi:

Viime vuoden syyskuussa sain juoksukollegojen kautta kuulla Kanariansaarilla järjestettävästä Transgrancanarian juoksukisasta. Kisassa oli tarjolla viisi eri sarjaa: Promo 17km, Starter 33km, Maraton 44km, Advanced 83km ja täysmatka Transgrancanaria 125km. (Edit: muutama viikko ennen kisaa järjestäjältä tuli kuitenkin sitten viesti, että maalia oli siirretty ja jokaiseen matkaan tulisi n. 1,5km lisää.) Ajatus ulkomailla juostavasta maastomaratonista alkoi houkutella ja omaan naiiviin tapaani en asiaa hirveästi miettinyt vaan koska ajankohta sopi lomien puolesta miehen ja minun yhteiseksi lomamatkaksi loistavasti, niin päätös osallistumisesta oli tehty. Matkaksi valikoitui tuo ns. maratonmatka. Profiililtaan monen "ei juoksua harrastavan" mielestä helppo, sillä olihan se nyt vain melkein alamäkeä. Helppoa kuin heinänteko siis :-)

Lähde: www.transgrancanaria.net

Valmistautuminen kisaan ei ollut paras mahdollinen. Peruskuntokaudella pitkät lenkit jäivät valitettavasti kovin vähäisiksi ja painoakin kertyi muutama kilo talven aikana lisää. Pari kisaa edeltävää viikkoa koko perhe oli flunssan kourissa, omakin kurkku tuntui karhealta ja olo tuntui työkiireistä johtuen väsyneeltä mutta niin sitä loppujen lopuksi pääsimme lähtemään ja keskiviikkona 4.3. laskeuduimme aurinkoiseen ja helteiseen Las Palmasiin.

Ystävämme Seija (lue Seijan blogi täältä) oli lentänyt Kanarialle jo päivää aiemmin ja oli ottamassa meitä vastaan. Olimme varanneet yhteisen huoneiston Maspalomasista, vain noin kilometrin kävelymatkan päästä kisaexposta, ja majapaikan sijainti osoittautuikin jälkikäteen loistavaksi valinnaksi. Kisareitti kulki nimittäin huoneistomme takapihalta ja kaikki palvelutkin olivat lähellä - olihan meillä tarkoitus lepuuttaa jalkoja ennen lauantain koitosta.

Heti seuraavana päivänä kävimme ilmoittautumassa, hakemassa kisanumeromme ja jännitys alkoi tiivistyä. Expo oli täynnä urheilullisen näköisiä ihmisiä (apua, näidenkö seurassa tulen juoksemaan?), joka puolella kuului puheensorinaa monella eri kielellä ja fiilis oli jotenkin mahtava.

Kisapakettimme kanssa säntäsimme takaisin huoneistollemme, pitihän meidän heti päästä tutkimaan, mitä siihen kuului. Pussista löytyi tekninen t-paita, aurinkolippa, buff-huivi, juomapullo ja tietysti numerolaput ja chip, joka kuului kiinnittää näkyvälle paikalle reppuun. Vaatteet ja numerolaput pääsivät toki heti testiin, puseroa en kuvaan päälleni laittanut, espanjalaiset tuntuvat nimittäin olevan kovin pienikokoisia tai minä peruskuntokaudella tosiaan liikaa lihonut. Oma s-kokoinen paitani mahtuu nimittäin korkeintaan 8-vuotiaalle tytölleni :-D

Seuraavat pari päivää totuttelimme lämpöön, tapasimme muita suomalaisia juoksijoita ja vietimme aikaa turisteina. Joku voisi sanoa, että ei olisi ehkä ihan järkevintä kävellä pari päivää ennen vuoristomaratonia 15kilometrin matkaa varvastossuilla ja hankkia rakot jalkaan jo ennen kisaa mutta mitäpä sitä ei tekisi antaakseen tasoitusta muille :-D Eli se siitä jalkojen lepuuttelusta mutta ei me osattu aloillaankaan olla.

Ennen starttia

Kisapäivän aamuna heräsin viiden maissa. Seija oli jo pukeutumassa ja valmistautumassa omaan 33 kilometrin kisaansa. Minulla oli runsaasti aikaa, sillä oman kuljetukseni starttipaikalle Garanoniin oli tarkoitus lähteä vasta klo 8.00 Expon pihasta. Söin pari paahtoleipää marmeladilla ja join kupin vahvaa espanjalaista kahvia. 

Puin päälleni tiukat juoksushortsit, lyhythihaisen topin ja jalkaan laitoin The North Face ultra trail -maastojuoksukengät. Selkään Ultimate Directionin Ultra Vesta puolentoista litran juomarakolla. Pulloihin geeliä, taskuihin suolatabletit, glukoosipastilleja ja särkylääkettä kaiken varalle. Mietin, otanko taitettavat sauvani mukaan mutta päädyin jättämään ne kuitenkin hotellille. Uskoin pärjääväni ilman.

Kahdeksalta nousin jo lähes täyteen bussiin ja istahdin bussin takaosaan espanjalaisen Victorin viereen. Juttelimme niitä näitä ja olin intoa täynnä. Bussi jatkoi matkaansa kohti starttipaikkaamme Garañonia, joka on leirintäalue n. 1600 metrin korkeudessa Gran Canarian vuoristossa. Vielä tässäkään vaiheessa en oikein tajunnut, mitä tämä starttipaikka tarkoittaisi... 

Olimme ajaneet noin puoli tuntia kun aloin voida pahoin. Bussi ajoi serpentiiniteillä uskomattoman lujaa, tööttäili joka kurveissa ja minua pelotti. Yritin rauhoitella itseäni ja korkeanpaikankammoisena olla katsomatta ikkunasta ulos. Yritin jopa sulkea silmäni mutta bussi heittelehti ja kurvaili ja huono oloni vain paheni. Rukoilin, että ajomatka olisi kohta ohi. Mutta se vain jatkui. Kylmä hiki nousi päälleni. Minulla ei ollut mitään muovipussia, pohdin mielessäni, että ainoa kippo mihin voisin oksentaa, olisi kisan pakollinen varuste, pieni muovimuki. Tässä vaiheessa olin lähinnä tyytyväinen, että aamupalani oli ollut melko niukka. 

Joka mutkassa odotin, että seuraavan mutkan takana olisimme jo perillä mutta matka vain jatkui ja jatkui. Vierustoverini kaivoi repustaan evästä. Pala suklaakakkua. "Do you want some?", hän kysyi. "No thanks", vastasin kohteliaasti ja yritin saada oksennuksen pidettyä sisälläni.  

Kun olimme ajaneet lähes puolitoista tuntia, ajattelin, että jos selviän tästä bussimatkasta, maraton tulee olemaan lastenleikkiä. Jalkani tutisivat, tärisin huonosta olosta ja jokainen minuutti tuntui loputtoman pitkältä. Vihdoin olimme kuitenkin perillä ja ryntäsin autosta ulos. Ulkona tuuli ja minua paleli. Juoksin vessaan, laitoin takin päälleni ja menin odottelemaan starttia, johon oli vielä n. 40 minuuttia. Olo parani hieman mutta jalat tärisivät vielä startissakin.

2km ja 35 minuuttia ylämäkeen

Kun lähtölaukaus pamahti, porukka lähti rynnimään vauhdilla eteenpäin. Jättäydyin porukan hännille. Tiesin, että ensimmäiset kaksi kilometriä tulisivat olemaan pelkkää ylämäkeä, joten en pitänyt kiirettä. Kyllä sitä ehtii vielä tänään juosta. Voin yhä hieman pahoin ja kiittelin luojaa siitä, että sää vuoristossa oli vielä viileähkö. Helle olisi tehnyt olosta kymmenen kertaa pahemman. Pari kertaa siirryimme joukkona sivuun, sillä takaa tuli kovia pitkänmatkalaisia. Näillä oli takana jo 80 kilometriä ja silti askel oli kepeä. Uskomattomia tyyppejä, ajattelin.

Kiipesimme vuorenrinnettä ylös letkassa. Aloin rentoutua ja olo alkoi hieman parantua mutta täysin ei paha olo ottanut väistyäkseen. Letka eteni puuduttavan hitaasti mutta ohitella ei voinut kapealla polulla mitenkään. Piti tyytyä muiden antamaan vauhtiin. Ensimmäisellä väliaikapisteellä vuoren korkeimmalla kohdalla (1928m) aikaa oli kulunut reilut 35 minuuttia. 

Nyt lähdettiin alaspäin. Kuva: tapahtuman järjestäjä.

Nyt lähdettäisiin alaspäin. Tie leveni ja laitoin hölkälle. Reitti oli loivasti alaspäin viettelevää, leveähköä polkua, jossa oli suht hyvä juosta. Tutisin vieläkin hieman mutta yritin rentoutua. Lantio eteen ja anna rullata niin polvet ei rasitu, muistuttelin itselleni.

Kun olimme edenneet alaspäin muutamia kilometrejä, alkoi olla jo kuuma. Aurinko porotti tässä vaiheessa jo lähes pilvettömältä taivaalta ja naukkailin juomarepun letkusta vettä säännöllisin väliajoin. Kun olin juossut reilun tunnin, yritin ottaa ensimmäisen energiageelin, joita olin laittanut yhteensä kahdeksan pieneen pulloon. Pelkkä energiageelin haju sai minut voimaan pahoin. Okei, mennään sitten pelkällä vedellä. Juoksin rennosti ja ohittelin porukkaa. Juoksu alkoi tuntumaan ihan kivalta, ehkä minä tästä vielä selviän. 

Tulin jyrkänteen reunalle ja hymyni hyytyi. Apua, tuostako minun pitäisi juosta alas! Kapea ja kivinen serpentiinipolku. Lähdin varovasti alas. Juoksulta tämä ei tosiaankaan näyttänyt. Koin olevani kuin hirvi, joka oli tuotu suomalaisesta metsästä vuorikauriiden keskelle. Ne espanjalaiset vuorikauriit ohitteli minua vauhdikkaasti hyppien ja keveällä askeleella minun talloessa hitaasti ja kompuroiden leveillä suomalaisilla sorkillani. Ihan nauratti kun ajattelin sitä, miltä sillä hetkellä näytin.

Saavuttuani ensimmäiselle huoltopisteelle Tunteen olin juossut 12 kilometriä ja aikaa oli kulunut 1h55min. Tajusin, että päivästä tulee pitkä. Pidempi, kuin olin kuvitellut. Olin jotenkin itse mielessäni luullut, että onnistuisin juoksemaan maaliin reilusti alle seitsemässä tunnissa mutta tässä vaiheessa tajusin, että reissusta tulisi pidempi. 

Huoltopisteessä tunnelma oli aivan mahtava. Ihmisiä, kannustusta, musiikkia. Yritin syödä, tarvitsin energiaa tulevia kilometrejä varten. Tarjolla oli kinkkua, juustoa, suklaata, sipsejä, hedelmiä, urheilujuomaa, cokista... Laitoin suuhuni juustonpalasen, yökkäsin. Päädyin juomaan vain vettä ja jatkoin matkaa.

Pelonsekaisin tuntein Tuntesta (904m) Artearaan (349m)

Tuntesta matka jatkui ensin reitin pitkällä nousulla ja olin siitä oikeastaan vain iloinen. Ylämäet tuntuivat paljon paljon helpommilta edetä kuin alamäet. Reitti oli leveää hiekkaista polkua ja siinä oli helppo juosta. Jyrkimmät pätkät kävelin suosiolla. Helle alkoi olla paha mutta onneksi vuoristossa tuuli sen verran, että se vilvoitti. Reidet alkoivat väsyä. Olin edennyt kokonaismatkasta vasta n. 20 kilometriä. Paniikki alkoi iskeä, miten ihmeessä jaksan maaliin asti. En ollut vielä edes reissun puolivälissä.  Tiesin, että ilman lisäenergiaa loppumatkasta tulisi rankka. Yritin ottaa geeliä mutta en saanut sitä nieltyä. Otin vettä ja suolatabletin. Muistin, että minulla on glukoosipastilleja mukana ja laitoin pastillin sulamaan suuhuni. Siitä ei tullut heti paha olo, joten otin toisenkin.

Väsymys näkyy jo kasvoilta. Kuva: tapahtuman järjestäjä.

Kun olin taivaltanut n. 23 kilometriä, aloin hätääntyä. Tiesin, että kisan pahin alamäki oli vasta edessä, olinhan sen reittiprofiilista jo nähnyt. Etureidet olivat tähän mennessä niin väsyneet, että jokainen askel alamäkeen tuntui vaivalloiselta. Tässä vaiheessa olin todella vihainen itselleni. Miksi ihmeessä sitä pitää naiivisti ilmoittautua tällaiseen kisaan turhan suurine luuloineen itsestään. Tämä on kuitenkin jotain aivan muuta kuin koti-Suomen poluilla ja viileässä ilmastossa juoksentelu. Kirosin myös niitä muutamia lisäkiloja, jotka olin talven aikana kerryttänyt. Jokainen kilo vähemmän olisi helpottanut matkantekoa.  

Kärsimys näkyy kasvoilta. Kuva: tapahtuman järjestäjä.

Ensimmäistä kertaa kävi mielessä, että minun on varmaan järkevintä keskeyttää seuraavassa huollossa, sen verran vähissä energiat oli. Harmittelin näitä tuntemuksiani. En halunnut olla luovuttaja mutta harvoin olen tuntenut olevani näin voimaton. Tämän on tarkoitus kuitenkin olla vain harrastus ja vaaraankaan en halua itseäni asettaa. Monta maratonia juosseena tiedän, että puolessa välissä pitäisi olla vielä hyvissä voimissa ja nyt tuntui aivan joltain muulta. Moneen kertaan solvasin itseäni siitä, että en ollut harjoitellut tarpeeksi ja toisaalta olin pettynyt itseeni siksi, että koen heikkoutta jo tällaisella matkalla kun moni juoksee täälläkin kaksi, tai jopa kolme kertaa pidemmän matkan. 

Ja sitten tuli se jyrkänne. Näin pahaksi en ollut reittiä edes pahimmissa painajaisissanikaan voinut kuvitella. En oikein tiennyt itkeäkö vain nauraa. Kirosin uudemman kerran suuria luuloja itsestäni. Siis olinko oikeasti kuvitellut pystyväni tuosta vain juoksemaan vuoristomaratonin?!?! Eihän tätä voinut mitenkään verrata könyämiseen Köykkyrin laskettelurinteessä tai Nuuksion maastomaratonin polkuihin, joiden luulin kuitenkin olleen hyvää harjoitusta! Otin pari kuvaa ja jatkoin matkaa. Hitaasti. Reitti oli jyrkkä ja suoranaista louhikkoa. Joissain kohtaa ei ollut minkäänlaista polkua näkyvillä. Vain irtokiviä. Miksi hemmetissä jätin ne sauvatkin pois matkasta?!?

Takaa kuului aina ääniä: "Paso, paso!" Sen verran tajusin, että se kai tarkoitti, että joku halusi ohittaa. Ja taas mieleeni tuli hirvi väärässä maastossa. Tai norsu posliinikaupassa. Se olin siis minä. Ja ne takaatulevat olivat kauriita. Tai gaselleja. Siirryin syrjään ja annoin tietä. Voi herranjestas miten kovaa jotkut siinä louhikossa juoksi. Minä vain yritin selviytyä alas satuttamatta itseäni. Jalat tutisi ja tärisi ja reisiin sattui joka askeleella. Luovuttaminen kävi taas mielessä mutta louhikkoonkaan ei auttanut jäädä. Jossain alhaalla näkyi miniminikokoinen jalkapallokenttä. Tuolla on kai Arteara ja huoltopiste, ajattelin. Mutta matka sinne näytti toivottoman pitkältä. 

Väsytti. Etureisiin sattui. Ja oli ihan hemmetin kuuma. En edes viitsinyt katsoa Garministani, miten hitaasti oikeasti taivalsin. Kilometrit tuntuivat uuvuttavan pitkiltä.

Vihdoin polku loppui ja näin ensiaputeltan. Mietin, kävelenkö ensiapuun, olo oli sen verran heikko. Kävelin. Miehet puhuivat huonoa englantia ja kysyivät, pystyisinkö kävelemään vielä kilometrin, siellä olisi kuulema huoltopiste ja ambulanssi jos tarvitsisin nesteytystä ja päättäisin keskeyttää. Juu, ilman muuta pystyn. 

Jatkoin matkaa ja näin ja kuulin kun ambulanssi lähti pillit huutaen liikkeelle. Joku oli siis vielä pahemmassa kunnossa kuin minä itse. Minä olin vain väsynyt ja energiavajeinen mutta muuten kuitenkin kunnossa. Vettä olin kuitenkin pystynyt juomaan, joten tiesin, ettei minulla mitään vakavampaa hätää ole. Kävelin huoltoon ja istahdin alas. Oksetti. Itkin. En uskonut, että ikinä olisin tässä jamassa, että miettisin keskeyttämistä. Minä, joka aina uskon pystyväni mihin vain. Nuori hollantilainen nainen tuli kysymään olinko ok. Sanoin, että uskoisin niin. Harmittaa vain niin vietävästi kun energiat on niin vähissä ja mietin keskeyttämistä. 

Otin puhelimen käteen ja soitin miehelleni ja pyysin puhelimeen Seijaa, joka oli jo tullut maaliin omalta urakaltaan. Kysyin, millainen reitti on loppumatkalta. Sanoin, että jos yhtään noin pahaa alamäkeä on matkalla, keskeytän. Jos reitti on suht käveltävää, jatkan. Vähillä energioilla jaksaa kyllä kävellä muttei könytä. Seija vakuutteli, että reitti helpottuu mutta muistutteli minua siitä, että minun on syötävä ja juotava kuitenkin kunnolla. Seuraavaan huoltoon olisi 9 kilometriä (ja loppujen lopuksi minun mittarin mukaan sinne olikin lähes 11 kim).

Lepäsin kymmenisen minuuttia. Join vettä ja huomasin pöydällä appelsiinilohkoja. Ne näyttivät houkuttelevilta ja söin yhden. Se maistui taivaallisen hyvältä. Söin toisen ja vielä kolmannenkin. Yhtäkkiä tunsin saavani virtaa ja tein päätöksen jatkaa matkaa. Vesipullo täyteen vettä ja menoksi. Huoltopisteen jälkeen oli heti väliaikapiste, kello piippasi 4:54:23. Olin tullut tähän mennessä 27 kilometriä, vielä oli matkaa lähes 19. Laitoin huoltojoukoilleni tekstiviestin: "Jatkan."

Viimeiset 19 kilometriä

Reitti tosiaan helpottui hieman. Tie muuttui leveämmäksi ja vähemmän tekniseksi. Appelsiinilohkoista saatu energia oli uskomatonta ja uskaltauduin juoksemaan. Tässä vaiheessa olin onnellinen, että olin jatkanut. En olisi varmaan ikinä antanut itselleni anteeksi sitä, että olisin jättänyt leikin kesken. Hölkkäsin ja ohittelin kymmeniä nuutuneita juoksijoita. Matka tuntui loputtoman pitkältä mutta kilometri kilometriltä maali läheni. 

Kuva: tapahtuman järjestäjä

Ennen viimeistä huoltoa  puhelin soi. Huoltojoukkoni kyselivät vointiani. Sanoin, että näen jo viimeisen huoltopisteen ja yllätyin itsekin, miten kovaa olin tuon välin tullut. Viimeisessä huoltopisteessä Machacadorassa (77m) mittari näytti 38km ja aikaa oli kulunut 6:26:17. Matkaa maaliin oli vielä reilut 8 kilometriä. Nappasin taas pari appelsiinilohkoa, täytin vesipullon ja jatkoin matkaa. Juosten. Mistä ihmeestä näitä voimia vielä riitti? Appelsiineilla näyttää olevan mahtava vaikutus, ajattelin. Loivasti alaspäin viettävällä hiekkatiellä oli helppo hölkätä väsyneistä jaloista huolimatta. Selkiä tuli vastaan ja jokainen edessä näkyvä selkä innosti juoksemaan eteenpäin. 

Kun matkaa maaliin oli reilut viitisen kilometriä, tulin ns. kanavaan, tulvavesiuomaan, jonka pohja oli epätasaista betonia ja kivikkoa. Katsoin parhaaksi kävellä. Juoksu olisi vaatinut jalkojen nostamista ja en ottanut sitä riskiä, että olisin kaatunut. Kävelin reippaasti. Katsoin, että Garmin näytti vauhdiksi n. 8min/km ja tuskin sen nopeammin olisin siinä pystynyt edes juoksemaan. Ohitin taas useita kilpakumppaneita. Jälkeenpäin näin tuloksista, että olin tässä viimeisellä kahdeksalla kilometrillä ohittanut yli 70 maratoonaria. 

Kun nousin kanavasta portaita ylös, matkaa maaliin oli noin kaksi kilometriä. Näin miesystäväni ja Seijan, jotka olivat ottamassa kuvia ja huusivat minulle, että tulevat maaliin vastaan. Pistin juoksuksi. 

Ja minähän juoksin! Garmin näytti kilometrivauhdiksi n. 5:20min/km. Juoksin huoneistomme ohi rantabulevardille. Perhana, kuka idiootti oli vetänyt reitin pehmeälle rantahiekalle?!?! Siinä oli pakko kävellä parisataa metriä. Sitten taas juoksuksi. Rantaravintoloissa oli ihmisiä ja kaikki kannustivat. Osa huomasi numerolapussa nimeni ja kannusti ihan nimen kera. Mahtava tunne. 

Ostoskeskuksen ohi ja sitten expo näkyikin jo. Tunnelma oli uskomaton. Ihmisiä joka puolella, espanjankielistä puheensorinaa ja kannustusta, musiikkia. Loppusuoralle. Maali näkyi jo ja kiristin vauhtia. Viimeiset parikymmentä metriä pitkin vihreää mattoa ja maaliin. Garmin näytti matkaksi 46,2km. Kello pysähtyi ajassa 7:27:40. Jopa suomalainen hirvi selvisi vuoristossa maaliin. Ei niin kovaa kuin oli itselleen uskotellut mutta se oli minulle sillä hetkellä aivan sama. Tunsin itseni voittajaksi.

Onko kuntosalilla ihan pakko käydä?

Tammikuussa kuntosaleilla on kuulemma ruuhkaa. Helmikuussa hiljenee jo hieman. Osa jaksaa jatkaa harrastusta ehkä kesään asti ja vain harvat, ne innokkaimmat, kulkevat salilla läpi vuoden.

Minä kuulun ehkä tuohon ryhmään "tammikuussa on ruuhkaa". Tai no, mulla se kuukausi vähän vaihtelee. Viime vuonna se oli elokuu. Ostin vuoden jäsenyyden paikkakuntani kuntosalille. Maksoi peräti 80€. Oikeasti ihan naurettavan vähän, vaikka salikin on kuitenkin ihan moderni, monipuolinen ja kaikin puolin ok. Eihän se toki isojen kaupunkien Fit-jollekin tai Balance-jollekin saleille vertoja vedä, mutta sanotaanko, että ihan tavan kuntoilijalle enemmän kuin riittävä. Ja aukioloajatkin on aivan loistavat. Avainkortilla sisälle pääsee joka päivä klo 6-21. Salilla käymättömyyttä ei edes voisi laittaa sen piikkiin, että sinne ei sen aukioloaikoina ehdi. Laskin joskus, että jos vaikka kävisi vain kerran viikossa, kertakäynnin hinnaksi tulisi reilut puolitoista euroa. Eli oikeasti halpa harrastus ja juoksijalle hyödyllinenkin.

Mutta miten kävi? Olen elokuusta lähtien käynyt salilla muistaakseni 3 kertaa. En yksinkertaisesti saa rahdattua itseäni sinne. Asia ei siis ole siitä kiinni, ettenkö tykkäisi liikkua. Tai etten sinne ehtisi. Käynhän minä lenkilläkin useita kertoja viikossa. Voisin hyvinkin jonkun niistä kerroista korvata kuntosaliharjoittelulla, mutta en vain saa itseäni niskasta kiinni.

Kadehtien luen ystävieni fb-päivityksiä siitä, miten salilla oli kivaa ja raudan kolistelusta tulee niin loistava olo. Mutta kun itse yritän, en löydä salikäynneistä mitään hauskuutta. Jos suoraan sanon, katson koko ajan kelloa, milloin pääsen salilta pois :-D Olen aikoinaan saanut jopa sellaisen saliohjelmankin ja tiedän kyllä miten niitä laitteita käytetään mutta en jotenkin saa siitä mitään irti. Olen varmasti aika surkuhupainen näky kun yritän liikkua laitteesta toiseen ja näyttää tosi fiksulta ja osaavalta ja oikeasti mulla ei ole sinänsä hajuakaan mitä olen siellä tekemässä :-D

Olen miettinyt, miksi minä silti joka vuosi ostan sen kuntosalikortin? Yritän väkisin innostua salilla käynnistä, vaikken siitä yhtään tykkää? Kai sitä jotenkin kuvittelee, että niin kuuluu tehdä. Koska kaikki muutkin käy. Koska sitä naistenlehdissäkin hehkutetaan. Koska "oikea" kuntoilija käy salilla? Vai jos ei muuten niin vähintään sen takia, että voin kertoa käyväni salilla?

En tiedä. Onko minun kuntoilijaidentiteettini oikeasti siitä kuntosalikortista kiinni? Ehkä olen elokuuhun mennessä oppinut, että ei ole. Muistuttakaa minua sitten siitä kun taas mietin kortin uusimista. Minä jatkan juoksemista, se kun tuo minulle sen nautinnon.

Ja btw, lihaskuntoharjoittelu ei ole siitä salista kiinni. Sitä voin tehdä kotonakin, treenikavereita ja monen monen erikokoisia painojakin kun on aina saatavilla :-D

Kotirataultrausta, pohdintoja viime juoksuvuodesta ja tähtäys tulevaan

Eilen oli tarkoitus viettää "tyttöjen päivää" Kajaanissa hyvän ystäväni Sannan kanssa. Suunnitelmissa oli juoksua, uintia, saunomista ja hyvää ruokaa. Suunnitelmat kuitenkin meni uusiksi, kun aamukuudelta Sannalta tuli viesti, että lapsi on sairastunut ja joudumme perumaan treffit. No, siinä aamulla sängyssä piehtaroin ja mietin, mitä sitten tekisin. Lähtisinkö Kajaaniin ihan yksikseni suunnitelman mukaisesti vai juoksisinko ihan normi pitkä lenkin kotosalla. Päätös oli helppo tehdä kun avasin aamulla oven ja näin, että yöllä oli tullut melkoisesti lunta. Kokemuksen perusteella kevyen liikenteen väylät ovat Kajaanissa viikonloppuisin huonosti auratut, joten päätin jäädä kotikulmille.

Yleensä pitkät lenkkini ovat n. 20km, mutta koska oli kotirataultrapäivä, päätin juosta tasan 25km. Kotirataultra on omatoiminen kisa, jonka perusmatkana on 50km mutta vaihtoehtona oli myös  tuo valitsemani puolikas. Söin kevyen aamupalan ja klo 11.06 starttasin matkaan. Pakkasta oli vain parisen astetta ja keli oli mitä parhain juosta. Suomipopin nettiradiota kuunnellen tossut veivät valtatie 22:sta pitkin kohti Kontiomäkeä ja sitten samaa reittiä takaisin. 

Siinä juostessani aloin miettimään viime vuotta, sitä mitä kaikkea olin vuoden aikana kokenut ja minkälaisen tien olin juoksijana kulkenut tähän päivään. Vuonna 2014 päätähtäin oli Hampurin maratonilla toukokuussa ja treenasin kevättalvella kovaa. Taustoihin nähden liian kovaa. Alkava rasitusmurtuma sääriluussa vei minut muutamaksi viikoksi telakalle ja pelkäsin, etten pääsisi toukokuussa ollenkaan starttaamaan. Mutta tauko auttoi ja pääsin lähtöviivalle.

Itse tapahtuma oli uskomaton elämys. 16000 juoksijaa, mahtava tunnelma sekä kannustus ja juoksureitti läpi entisen asuinkaupunkini <3 Ennen Hampuria olin jollain tavoin uskotellut itselleni olevani tyytyväinen, jos neljän tunnin haamuraja rikkoutuu. Mutta kun saavuin maaliin nappisuorituksella (puolikkaiden ero vain 13 sekuntia) ajassa 3:51:00,  en ollutkaan oikein tyytyväinen. Älkää ymmärtäkö väärin :-) Toki olin jollain tavoin iloinen, että tavoite täyttyi, mutta jotenkin kisasta jäi "tyhjä olo". En tiedä oliko se sitten sitä paljon puhuttua maratonbluesia vai mitä, mutta jotenkin en osannut oikein iloita suorituksestani.

Saadakseni jonkun uuden tavoitteen, ilmoittauduin lokakuussa järjestettävälle Vaarojen Maratonille Kolille. Kesä meni "höntsäillessä" ja siirryin osaksi poluille juoksemaan. En piitannut vauhdeista, en treenannut minkäänlaisten ohjelmien mukaan vaan juoksin silloin kun aikaa oli ja hyvältä tuntui. Heinäkuussa juoksin ennätysmäärän, 231km. Kesä-heinäkuussa kävin juoksemassa yhden ainoan kisan: puolimaratonin Paavo Nurmi Maratonilla Turussa, missä olin edellisvuonna juossut ensimmäisen puolimaratonini. Vuodessa sain nipistettyä ajasta 13 minuuttia. 

Elokuun alussa lähdin ihan ex-tempore ystäväni Sannan kanssa Kempeleen Z-Maratonille. Helteisestä maratonista tuli yksi vuoden kohokohtia: loistavaa juoksuseuraa, mahtavat huoltojoukot (kiitos Seija ja Kari!) ja äärirajoille viety suoritus, jonka palkintona oli oma ennätys ja naisten sarjan kolmas sija.

Kempeleen onnistumisesta innostuneena lähdin testaamaan pari viikkoa maratonin jälkeen myös kympin kuntoani Oulujuoksussa. Myös tämä kisa meni nappiin ja tavoite, 50 minuuttia, alittui yli kolmella minuutilla.

Nämä kaikki onnistumiset oli hienoja, mutta jotenkin niistä jäi jonkinlainen "voittamattomuuden" tunne. En ajatellut, että voisin olla myös jollain tavoin haavoittuva. En tiedostanut rajojani - ja se kostautui Nuuksio Classic Trail Maratonilla syyskuun alussa. Ostin peruutuspaikan maastomaratonille, vaikka polkujuoksukokemusta minulla ei ollut ollenkaan. Tai no, olin minä 120 kilometriä poluilla juossut, mutta käytännössä siis nolla.

Nuuksio Classic Trail oli ihana tapahtuma ja kyllä minä maaliinkin saavuin. Tämmöiselle polkujuoksunoviisille aikakin oli varmasti ihan kelpo, mutta hinta, jonka siitä maksoin, oli aika kova. Kroppa ei ollut yhtään tottunut epätasaiseen alustaan ja epätyypilliseen rasitukseen ja polvi oli kisan jälkeen lievästä sanottuna paskana.

Kuva: Salla Lyytinen

Nuuksion jälkeen olin viikkokaupalla juoksutelakalla. Tuskin pystyin kävelemäänkään. Jouduin luopumaan unelmastani juosta Vaarojen Maratonilla Kolilla ja möin osallistumisoikeuteni eteenpäin. Epätietoisuus jalan kohtalosta kalvoi mieltä, joten kävin ortopedilla. Diagnoosiksi ortopedi sanoi rustovaurio ja kehotti lähinnä luopumaan juoksuharrastuksesta. En luovuttanut, etsin vaihtoehtoja. Halusin kuulla jonkun antavan minulle erilaisen diagnoosin, joten kävin fysioterapiassa. Sieltä diagnoosina huono lonkan liikkuvuus ja siitä johtuva juoksijan polvi. Toivonkipinä. Poljin kuntopyörää, venyttelin ahkerasti ja harkitsin jopa suksien ostamista talveksi (siis minä, joka inhoan hiihtoa!!!), mutta kuin ihmeen kaupalla marraskuussa pääsin taas juoksemaan.

Marraskuu osoitti taas yllytyshulluuteni. Kun kaverini Saara fb:ssä huhuili osallistujia kaveriksi Nuts Köykkyri Uphill Pre-Xmas raceen, oli sinne toki pakko ilmoittautua. Kuuden tunnin kisaan, koko rahan edestä, mitenkäs muuten. Niinpä sitä sitten marraskuun lopulla kiivettiin Suomen pienintä laskettelurinnettä ylös alas. Kyllä sitä siinä kisan aikana kävi useamman kerran mielessä, että kyllä se neljän tunnin sarjakin olisi toki riittänyt. Luovuttaminenkin kävi mielessä mutta luonne ei antanut periksi. Ja niin sitä vain kuusi tuntia taivallettiin: mäki ylös, mäki alas. Mäki ylös, mäki alas. Yhteensä 88 kertaa. Mittariin kertyi reilut 42 kilometriä ja nousumetrejäkin aika paljon :-)  Ja heltisipä tuolla naisten sarjan toinen sijakin. Päivän kruunasivat sauna, palju ja hyvä ruoka. Mahtava tapahtuma, jonne on pakko päästä ensi vuonnakin.

Kaikenkaikkiaan vuosi 2014 oli, telakoinnista huolimatta, loistava! Ennätykset kaikilla matkoilla, paljon unohtumattomia kokemuksia, uusia ystäviä ja juoksukilometrejä, joita muuten kertyi viime vuonna 1705. Kun aloitin juoksun huhtikuussa 2013, sain samana vuonna kilometrejä kasaan vähän alle tuhat. Siihen nähden juoksin toisena juoksuvuotenani liikaa ja se selittänee myös telakoinnit.

Tänä vuonna tavoitteena olisi juosta enemmän kuin viime vuonna, mutta maltillisesti. Mutta kilometrimäärää tärkeämpää olisi ensisijaisesti kuitenkin pysyä juoksukunnossa. Harjoitella sen verran järkevästi ja monipuolisesti, ettei telakalle tarvitsisi joutua. Koska ihmisluonne (vai olenko se vain minä?) on kuitenkin sellainen, että pääsääntöisesti on vaikea olla tekemäänsä tyytyväinen ja yhden tavoitteen täytyttyä etsitään uusia haasteita, niin tottakai olen asettanut myös aikatavoitteita itselleni kesän 2015 kisailuihin. Ne on aika yksinkertaiset: kymppi alle 45, puolikas alle 1:45 ja maraton alle 3:45.

Kesään on kuitenkin vielä pitkä matka ja sitä ennen katse on hiihtolomassa ja Kanarian saarilla juostavalla Transgrancanarialla! Viisi päivää lomaa ilman lapsia ja miehen kanssa yhteinen 44km:n mittainen retki. Aikatavoitetta tuohon kisaan ei ole, päätavoitteena on tulla ehjänä maaliin ja pysyä juoksukunnossa kesää ajatellen. 

Mutta takaisin eiliseen kotirataultraan: Askel oli kepeä ja pitkis meni suunnitellusti kiihtyvästi: ensin 10 kilsaa hitaasti (6:24min/km), sitten 10 kilsaa vähän nopsemmin (5:55min/km) ja loppuun vielä kesän tavoitemaravauhtista (n. 5:15min/km). Tasan 25km ja 2:29:56 näytti mittari kun tulin takaisin kotiovelle. On se jännä, että nykyään tuollainen 25 kilometriä ei edes tunnu kovin pitkältä lenkiltä, josko sitten vaikka jo ensi vuonna kotirataultrapäivänä se 50km?

Synttärikahveille treenikamppeissa

Eilen vein puoliltapäivin tytöt kaverisynttäreille ja sain samalla itsekin kutsun jäädä kahveille. No, minä olin ajatellut kuitenkin käydä sinä aikana juoksemassa, joten nokkelana tyttönä sanoin, että tiedätkös mitä, ajan ensin kotiin, vaihdan juoksukamppeet ja juoksen sitten kahville ja pyydän miestä hakemaan meidät kaikki sitten pois. Ja tämän sitten toteutin. Onneksi kyse ystäväperheestä, jonne viitsii mennä juoksukamppeissakin kahville.

Samalla tuli testattua anopin neulomat säärystimet. Mukavannäköiset, lämpimät ja ah niin ihanan värisetkin vielä!

Lähetin tämän kuvan kiitoksena anopille sitten myöhemmin ja hän kommentoi, että "nepäs sattui olemaan niin sävy sävyyn lenkkareiden kanssa", johon vastasin, että ei pelkästään lenkkareiden ;-)

Kun vaatetus on sävy sävyyn niin juoksukin sujuu paremmin. Ja kehtaa jopa kakkukahveille mennä :-D Oli muuten hyvää kakkua, kiitos Riitta!

Lomautus - onnenpotkuko?

Haluaisin pystyä kuntoilemaan kuutena päivänä viikossa vähintään 25 minuuttia päivässä. Sen tavoitteen olen itse mielessä itselleni asettanut. Joskus se on haastavaa mutta yleensä siinä onnistun. Joskus se tarkoittaa, että joudun urheilemaan mielestäni vähän epäinhimillisiin kellonaikoihin (lasketaanko kello viisi aamulla tai kymmenen illalla edes sellaisiksi?) ja joskus joudun olemaan hieman kekseliäs (kun lapset kiipeilee kiipeilytelineillä, voi hyvin tehdä kuntopiiriä leikkipuiston reunalla), mutta yleensä onnistun tavoitteessani.

Vielä viime vuoden loppuun asti olin täysipäiväisesti töissä. Tulin töistä kotiin viiden maissa, siihen samaan syssyyn oli sitten äkkiä laitettava ruoka ja vaihdettava kuulumisia. Lapset kiukuttelivat pitkän hoitopäivän jälkeen ja koululaiset joutuivat viettämään iltapäivät yksin. Loppuilta menikin sitten lasten harrastuksissa, omissa vapaaehtoistöissä järjestöhommissa ja jossain siellä välissä kuntoilin. Arkipäivää varmasti monessa perheessä. Pystyin siihen, mutta hankalaa se oli ja välillä vähän raskastakin. Jostain oli aina välillä luovuttava. 

Vuoden alusta sain tavallaan lottovoiton. Ajallisesti ja hyvinvoinnin kannalta, en rahallisesti. Minut osa-aikaistettiin tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Ensin harmittelin asiaa mutta onneksi vain sekunnin silmänräpäyksen. Sitten tajusin, että osa-aikaisuus tarkoittaa enemmän vapaa-aikaa = enemmän aikaa lapsille ja perheelle ja enemmän aikaa kuntoiluun.

 Nykyään liikuntaharrastukseen ei tarvitse enää etsimällä etsiä aikaa. Eilenkin hain ekaluokkalaiset koulusta ja nousin kuntopyörän selkään. Siinä samalla tytöt otti välipalaa, tekivät läksyjä mutta minä olin siinä läsnä ja apuna tarvittaessa. Tunti kuntoilua, pikasuihku, pienten haku hoidosta ja ruoanlaittoon. Klo 16.30 mennessä olimme jo koko perhe syöneet ja ilta oli vasta aluillaan. Tästä näkökulmasta se hieman pienempi summa palkkanauhassa ei harmita tipan tippaa. Pitäisiköhän jopa lähettää kiitoskortti työnantajalle? :-)

Pakkopullasta nautintoon

Joskus mullakin on niitä päiviä, että lenkille ei tee yhtään mieli. Harvoin kylläkin, mutta kyllä sellaisiakin on. Tänään oli yksi näistä päivistä. Perjantai, viikonlopun alku. Ois niin helppo vaan ollu lösähtää sohvalle ja laiskotella. Entisessä elämässäni olisin tehnyt juuri näin. Todennäköisesti olisin laittanut ruokaa, syönyt itseni ähkyyn ja myöhemmin istahtanut sohvalle katsomaan jotain elokuvaa. Mutta tiesin, että nykyinen minäni katuisi myöhemmin, jos jättäisin lenkin väliin.

Vielä juoksutrikoita jalkaan vetäessäni olo oli vetämätön ja marmatin, että nyt tarvitaan sitä itsekuria. Nyt äkkiä kengät jalkaan ja menoksi!Ulos päästyäni tahusin, että olin pukeutunut liian kevyesti :( Pakkasta -7 ja aikamoisia tuulenpuuskia. Lumi pöllysi ja minua palelsi. Juoksuinto ei vieläkään oikein noussut pintaan.

Kilsa siihen taas meni. Siis siihen, että pääsin vauhtiin ja juoksu alkoi olla nautinnollista. Enää ei ollut kylmä, pöllyävä lumi ei haitannut ja edes pehmeässä lumessa, auraamattomilla teillä taapertaminen ei ärsyttänyt. Vaikka lähteminen oli ollut pakkopullaa, se oli vaihtunut silkaksi nautinnoksi ja olin iloinen, että itsekurini oli pitänyt.

39 minuuttia myöhemmin palasin nauttimaan perheen yhteisestä perjantai-illasta. Ruoka oli valmiina, burritot odottivat pöydällä käärimistään. Söin itseni ähkyyn. Ja nyt löhöän sohvalla. Jotain olen siitä entisestä elämästänikin siis pitänyt kuvioissa mukana. Joskus voi hyvällä omallatunnolla laiskotellakin.

Villi ja vapaa - ainakin hetken

Tänään oli taas semmoinen lenkki, joka muistutti minua jälleen kerran tämän harrastuksen ihanuudesta. Mutta aloitetaan ensin siitä, mitä tapahtui ennen lenkkiä:

Kiireinen työpäivä, siihen päälle kaupunkiin tyttöjen kanssa kenkäostoksille, ruokakassien kanssa kotiin. En tiedä osaatteko te kuvitella, millaista on tulla kotiin, jossa kuuluu Nintendo Wiin Mario Bros-pelin äänet, 7 lasta haluaa kertoa päivän kuulumiset, osa pyytää läksyjen teossa apua, osa tulee kertomaan, kuinka parhaan kaverin kanssa oli tullut riitaa, yksi valittaa kuinka pahaa kouluruoka oli jne. mutta voin kertoa, että desibelitaso on aika korkea ja omaa aivokapasiteettia tarvitaan tuhatprosenttisesti, jotta pystyy ottamaan kaiken tiedon vastaan :-) Mies on onneksi vielä tämän viikon lomalla ja ruoka oli valmiina - luksusta.

Ruoan jälkeen patistin miehen lenkille, jotta voin itse ennen illan lenkkiä hetken rauhoittua. Keittiön siivous, kahvikupponen, lasten kanssa jutustelua, uudet verhot jouluverhojen tilalle ikkunaan. Läpsystä vaihto miehen kanssa. Huikkasin, että oon tunnin poissa, tuun sitten iltapuuhiin avuksi.

Löin oven kiinni takanani ja lähdin hölköttelemään. Ensimmäinen kilsa meni (kuten aina) miettiessä, mitenkähän ne kotona pärjää, mitä kaikkea olenkaan päivän aikana unohtanut (ai niin, silmälääkäriin piti varata aika, päivähoitotoimistoon soittaa...) ja mitä kaikkea pitääkään huomiseksi muistaa. Kilometrin jälkeen yleensä "vapaudun" äiti-roolistani ja minusta tulee "juoksija". Rentoudun ja unohdan kaiken takanani, nautin vain omista ajatuksistani ja juoksen. Siis yleensä. Aina en tähän kuitenkaan pysty mutta tänään pystyin.

Kilometrin jälkeen olo tuntui niin hyvältä, että päätin vaihtaa hölkän maratonvauhtiseksi juoksuksi. Tai siis tavoitevauhtiseksi, 5:10-5-20min/km. Apua, sellaista vauhtia pitäisi ensi kesänä jaksaa juosta yli 42km!!! Eka kilsa tuntui vielä hankalalta mutta sitten kroppa ja koneisto alkoi lämmetä ja juoksu tuntui aivan mahtavalta. Pari pakkasastetta, hienoinen lumi-/räntäsade, kasvoja vihmova tuuli...Tossut vie eteenpäin ja sinun ei tarvitse ajatella mitään muuta kuin askel askeleelta etenemistä. Voiko ihanampaa tunnetta olla? Siinä valtatie 22:sta juostessa, rekkojen viuhahtaessa ohitseni ja lumen pöllytessä unohdin jotenkin kaiken muun, keskityin vain siihen juoksuuni. Jotenkin koin olevani villi ja vapaa. En suurperheen äiti ja maailman ihanimman miehen puoliso vaan juoksija. Hetken ilman velvollisuuksia ja ilman määränpäätä. Ei sillä, että haluaisin olla villi ja vapaa. En tosiaankaan. Mutta hetkellisesti se tuntui suorastaan loistavalta.

Vajaan tunnin ja reilut 11 kilometriä myöhemmin kotiovi auki ja paluu todellisuuteen :-) "Kato Anni, äiti näyttää ihan hassulta! Sillä on kulmakarvat ihan jäässä!" "Äiti, minä haluaisin käydä tänään sinun kanssa saunassa." "Äiti, voidaanko käydä juoksemassa lumihangessa saunasta?" "Äiti, kato minkälaisen videon tein GroPro:lla!"

Jos juoksulenkillä tunnen olevani villi ja vapaa niin kotona tunnen olevani rakastettu <3