Kuin hirvi vuorikauriiden keskellä - eli tasamaan tallaaja Transgrancanarian maratonilla

Transgrancanarian maraton 7.3.2015. 45,4km. 1365 nousumetriä. 7h27min40sek. Itkua ja hammastenkiristystä. Vapinaa ja tutinaa. Elämäni rankin reissu. Opettavaisin myös. Mutta palataan ensi siihen, mistä kaikki alkoi:

Viime vuoden syyskuussa sain juoksukollegojen kautta kuulla Kanariansaarilla järjestettävästä Transgrancanarian juoksukisasta. Kisassa oli tarjolla viisi eri sarjaa: Promo 17km, Starter 33km, Maraton 44km, Advanced 83km ja täysmatka Transgrancanaria 125km. (Edit: muutama viikko ennen kisaa järjestäjältä tuli kuitenkin sitten viesti, että maalia oli siirretty ja jokaiseen matkaan tulisi n. 1,5km lisää.) Ajatus ulkomailla juostavasta maastomaratonista alkoi houkutella ja omaan naiiviin tapaani en asiaa hirveästi miettinyt vaan koska ajankohta sopi lomien puolesta miehen ja minun yhteiseksi lomamatkaksi loistavasti, niin päätös osallistumisesta oli tehty. Matkaksi valikoitui tuo ns. maratonmatka. Profiililtaan monen "ei juoksua harrastavan" mielestä helppo, sillä olihan se nyt vain melkein alamäkeä. Helppoa kuin heinänteko siis :-)

Lähde: www.transgrancanaria.net

Valmistautuminen kisaan ei ollut paras mahdollinen. Peruskuntokaudella pitkät lenkit jäivät valitettavasti kovin vähäisiksi ja painoakin kertyi muutama kilo talven aikana lisää. Pari kisaa edeltävää viikkoa koko perhe oli flunssan kourissa, omakin kurkku tuntui karhealta ja olo tuntui työkiireistä johtuen väsyneeltä mutta niin sitä loppujen lopuksi pääsimme lähtemään ja keskiviikkona 4.3. laskeuduimme aurinkoiseen ja helteiseen Las Palmasiin.

Ystävämme Seija (lue Seijan blogi täältä) oli lentänyt Kanarialle jo päivää aiemmin ja oli ottamassa meitä vastaan. Olimme varanneet yhteisen huoneiston Maspalomasista, vain noin kilometrin kävelymatkan päästä kisaexposta, ja majapaikan sijainti osoittautuikin jälkikäteen loistavaksi valinnaksi. Kisareitti kulki nimittäin huoneistomme takapihalta ja kaikki palvelutkin olivat lähellä - olihan meillä tarkoitus lepuuttaa jalkoja ennen lauantain koitosta.

Heti seuraavana päivänä kävimme ilmoittautumassa, hakemassa kisanumeromme ja jännitys alkoi tiivistyä. Expo oli täynnä urheilullisen näköisiä ihmisiä (apua, näidenkö seurassa tulen juoksemaan?), joka puolella kuului puheensorinaa monella eri kielellä ja fiilis oli jotenkin mahtava.

Kisapakettimme kanssa säntäsimme takaisin huoneistollemme, pitihän meidän heti päästä tutkimaan, mitä siihen kuului. Pussista löytyi tekninen t-paita, aurinkolippa, buff-huivi, juomapullo ja tietysti numerolaput ja chip, joka kuului kiinnittää näkyvälle paikalle reppuun. Vaatteet ja numerolaput pääsivät toki heti testiin, puseroa en kuvaan päälleni laittanut, espanjalaiset tuntuvat nimittäin olevan kovin pienikokoisia tai minä peruskuntokaudella tosiaan liikaa lihonut. Oma s-kokoinen paitani mahtuu nimittäin korkeintaan 8-vuotiaalle tytölleni :-D

Seuraavat pari päivää totuttelimme lämpöön, tapasimme muita suomalaisia juoksijoita ja vietimme aikaa turisteina. Joku voisi sanoa, että ei olisi ehkä ihan järkevintä kävellä pari päivää ennen vuoristomaratonia 15kilometrin matkaa varvastossuilla ja hankkia rakot jalkaan jo ennen kisaa mutta mitäpä sitä ei tekisi antaakseen tasoitusta muille :-D Eli se siitä jalkojen lepuuttelusta mutta ei me osattu aloillaankaan olla.

Ennen starttia

Kisapäivän aamuna heräsin viiden maissa. Seija oli jo pukeutumassa ja valmistautumassa omaan 33 kilometrin kisaansa. Minulla oli runsaasti aikaa, sillä oman kuljetukseni starttipaikalle Garanoniin oli tarkoitus lähteä vasta klo 8.00 Expon pihasta. Söin pari paahtoleipää marmeladilla ja join kupin vahvaa espanjalaista kahvia. 

Puin päälleni tiukat juoksushortsit, lyhythihaisen topin ja jalkaan laitoin The North Face ultra trail -maastojuoksukengät. Selkään Ultimate Directionin Ultra Vesta puolentoista litran juomarakolla. Pulloihin geeliä, taskuihin suolatabletit, glukoosipastilleja ja särkylääkettä kaiken varalle. Mietin, otanko taitettavat sauvani mukaan mutta päädyin jättämään ne kuitenkin hotellille. Uskoin pärjääväni ilman.

Kahdeksalta nousin jo lähes täyteen bussiin ja istahdin bussin takaosaan espanjalaisen Victorin viereen. Juttelimme niitä näitä ja olin intoa täynnä. Bussi jatkoi matkaansa kohti starttipaikkaamme Garañonia, joka on leirintäalue n. 1600 metrin korkeudessa Gran Canarian vuoristossa. Vielä tässäkään vaiheessa en oikein tajunnut, mitä tämä starttipaikka tarkoittaisi... 

Olimme ajaneet noin puoli tuntia kun aloin voida pahoin. Bussi ajoi serpentiiniteillä uskomattoman lujaa, tööttäili joka kurveissa ja minua pelotti. Yritin rauhoitella itseäni ja korkeanpaikankammoisena olla katsomatta ikkunasta ulos. Yritin jopa sulkea silmäni mutta bussi heittelehti ja kurvaili ja huono oloni vain paheni. Rukoilin, että ajomatka olisi kohta ohi. Mutta se vain jatkui. Kylmä hiki nousi päälleni. Minulla ei ollut mitään muovipussia, pohdin mielessäni, että ainoa kippo mihin voisin oksentaa, olisi kisan pakollinen varuste, pieni muovimuki. Tässä vaiheessa olin lähinnä tyytyväinen, että aamupalani oli ollut melko niukka. 

Joka mutkassa odotin, että seuraavan mutkan takana olisimme jo perillä mutta matka vain jatkui ja jatkui. Vierustoverini kaivoi repustaan evästä. Pala suklaakakkua. "Do you want some?", hän kysyi. "No thanks", vastasin kohteliaasti ja yritin saada oksennuksen pidettyä sisälläni.  

Kun olimme ajaneet lähes puolitoista tuntia, ajattelin, että jos selviän tästä bussimatkasta, maraton tulee olemaan lastenleikkiä. Jalkani tutisivat, tärisin huonosta olosta ja jokainen minuutti tuntui loputtoman pitkältä. Vihdoin olimme kuitenkin perillä ja ryntäsin autosta ulos. Ulkona tuuli ja minua paleli. Juoksin vessaan, laitoin takin päälleni ja menin odottelemaan starttia, johon oli vielä n. 40 minuuttia. Olo parani hieman mutta jalat tärisivät vielä startissakin.

2km ja 35 minuuttia ylämäkeen

Kun lähtölaukaus pamahti, porukka lähti rynnimään vauhdilla eteenpäin. Jättäydyin porukan hännille. Tiesin, että ensimmäiset kaksi kilometriä tulisivat olemaan pelkkää ylämäkeä, joten en pitänyt kiirettä. Kyllä sitä ehtii vielä tänään juosta. Voin yhä hieman pahoin ja kiittelin luojaa siitä, että sää vuoristossa oli vielä viileähkö. Helle olisi tehnyt olosta kymmenen kertaa pahemman. Pari kertaa siirryimme joukkona sivuun, sillä takaa tuli kovia pitkänmatkalaisia. Näillä oli takana jo 80 kilometriä ja silti askel oli kepeä. Uskomattomia tyyppejä, ajattelin.

Kiipesimme vuorenrinnettä ylös letkassa. Aloin rentoutua ja olo alkoi hieman parantua mutta täysin ei paha olo ottanut väistyäkseen. Letka eteni puuduttavan hitaasti mutta ohitella ei voinut kapealla polulla mitenkään. Piti tyytyä muiden antamaan vauhtiin. Ensimmäisellä väliaikapisteellä vuoren korkeimmalla kohdalla (1928m) aikaa oli kulunut reilut 35 minuuttia. 

Nyt lähdettiin alaspäin. Kuva: tapahtuman järjestäjä.

Nyt lähdettäisiin alaspäin. Tie leveni ja laitoin hölkälle. Reitti oli loivasti alaspäin viettelevää, leveähköä polkua, jossa oli suht hyvä juosta. Tutisin vieläkin hieman mutta yritin rentoutua. Lantio eteen ja anna rullata niin polvet ei rasitu, muistuttelin itselleni.

Kun olimme edenneet alaspäin muutamia kilometrejä, alkoi olla jo kuuma. Aurinko porotti tässä vaiheessa jo lähes pilvettömältä taivaalta ja naukkailin juomarepun letkusta vettä säännöllisin väliajoin. Kun olin juossut reilun tunnin, yritin ottaa ensimmäisen energiageelin, joita olin laittanut yhteensä kahdeksan pieneen pulloon. Pelkkä energiageelin haju sai minut voimaan pahoin. Okei, mennään sitten pelkällä vedellä. Juoksin rennosti ja ohittelin porukkaa. Juoksu alkoi tuntumaan ihan kivalta, ehkä minä tästä vielä selviän. 

Tulin jyrkänteen reunalle ja hymyni hyytyi. Apua, tuostako minun pitäisi juosta alas! Kapea ja kivinen serpentiinipolku. Lähdin varovasti alas. Juoksulta tämä ei tosiaankaan näyttänyt. Koin olevani kuin hirvi, joka oli tuotu suomalaisesta metsästä vuorikauriiden keskelle. Ne espanjalaiset vuorikauriit ohitteli minua vauhdikkaasti hyppien ja keveällä askeleella minun talloessa hitaasti ja kompuroiden leveillä suomalaisilla sorkillani. Ihan nauratti kun ajattelin sitä, miltä sillä hetkellä näytin.

Saavuttuani ensimmäiselle huoltopisteelle Tunteen olin juossut 12 kilometriä ja aikaa oli kulunut 1h55min. Tajusin, että päivästä tulee pitkä. Pidempi, kuin olin kuvitellut. Olin jotenkin itse mielessäni luullut, että onnistuisin juoksemaan maaliin reilusti alle seitsemässä tunnissa mutta tässä vaiheessa tajusin, että reissusta tulisi pidempi. 

Huoltopisteessä tunnelma oli aivan mahtava. Ihmisiä, kannustusta, musiikkia. Yritin syödä, tarvitsin energiaa tulevia kilometrejä varten. Tarjolla oli kinkkua, juustoa, suklaata, sipsejä, hedelmiä, urheilujuomaa, cokista... Laitoin suuhuni juustonpalasen, yökkäsin. Päädyin juomaan vain vettä ja jatkoin matkaa.

Pelonsekaisin tuntein Tuntesta (904m) Artearaan (349m)

Tuntesta matka jatkui ensin reitin pitkällä nousulla ja olin siitä oikeastaan vain iloinen. Ylämäet tuntuivat paljon paljon helpommilta edetä kuin alamäet. Reitti oli leveää hiekkaista polkua ja siinä oli helppo juosta. Jyrkimmät pätkät kävelin suosiolla. Helle alkoi olla paha mutta onneksi vuoristossa tuuli sen verran, että se vilvoitti. Reidet alkoivat väsyä. Olin edennyt kokonaismatkasta vasta n. 20 kilometriä. Paniikki alkoi iskeä, miten ihmeessä jaksan maaliin asti. En ollut vielä edes reissun puolivälissä.  Tiesin, että ilman lisäenergiaa loppumatkasta tulisi rankka. Yritin ottaa geeliä mutta en saanut sitä nieltyä. Otin vettä ja suolatabletin. Muistin, että minulla on glukoosipastilleja mukana ja laitoin pastillin sulamaan suuhuni. Siitä ei tullut heti paha olo, joten otin toisenkin.

Väsymys näkyy jo kasvoilta. Kuva: tapahtuman järjestäjä.

Kun olin taivaltanut n. 23 kilometriä, aloin hätääntyä. Tiesin, että kisan pahin alamäki oli vasta edessä, olinhan sen reittiprofiilista jo nähnyt. Etureidet olivat tähän mennessä niin väsyneet, että jokainen askel alamäkeen tuntui vaivalloiselta. Tässä vaiheessa olin todella vihainen itselleni. Miksi ihmeessä sitä pitää naiivisti ilmoittautua tällaiseen kisaan turhan suurine luuloineen itsestään. Tämä on kuitenkin jotain aivan muuta kuin koti-Suomen poluilla ja viileässä ilmastossa juoksentelu. Kirosin myös niitä muutamia lisäkiloja, jotka olin talven aikana kerryttänyt. Jokainen kilo vähemmän olisi helpottanut matkantekoa.  

Kärsimys näkyy kasvoilta. Kuva: tapahtuman järjestäjä.

Ensimmäistä kertaa kävi mielessä, että minun on varmaan järkevintä keskeyttää seuraavassa huollossa, sen verran vähissä energiat oli. Harmittelin näitä tuntemuksiani. En halunnut olla luovuttaja mutta harvoin olen tuntenut olevani näin voimaton. Tämän on tarkoitus kuitenkin olla vain harrastus ja vaaraankaan en halua itseäni asettaa. Monta maratonia juosseena tiedän, että puolessa välissä pitäisi olla vielä hyvissä voimissa ja nyt tuntui aivan joltain muulta. Moneen kertaan solvasin itseäni siitä, että en ollut harjoitellut tarpeeksi ja toisaalta olin pettynyt itseeni siksi, että koen heikkoutta jo tällaisella matkalla kun moni juoksee täälläkin kaksi, tai jopa kolme kertaa pidemmän matkan. 

Ja sitten tuli se jyrkänne. Näin pahaksi en ollut reittiä edes pahimmissa painajaisissanikaan voinut kuvitella. En oikein tiennyt itkeäkö vain nauraa. Kirosin uudemman kerran suuria luuloja itsestäni. Siis olinko oikeasti kuvitellut pystyväni tuosta vain juoksemaan vuoristomaratonin?!?! Eihän tätä voinut mitenkään verrata könyämiseen Köykkyrin laskettelurinteessä tai Nuuksion maastomaratonin polkuihin, joiden luulin kuitenkin olleen hyvää harjoitusta! Otin pari kuvaa ja jatkoin matkaa. Hitaasti. Reitti oli jyrkkä ja suoranaista louhikkoa. Joissain kohtaa ei ollut minkäänlaista polkua näkyvillä. Vain irtokiviä. Miksi hemmetissä jätin ne sauvatkin pois matkasta?!?

Takaa kuului aina ääniä: "Paso, paso!" Sen verran tajusin, että se kai tarkoitti, että joku halusi ohittaa. Ja taas mieleeni tuli hirvi väärässä maastossa. Tai norsu posliinikaupassa. Se olin siis minä. Ja ne takaatulevat olivat kauriita. Tai gaselleja. Siirryin syrjään ja annoin tietä. Voi herranjestas miten kovaa jotkut siinä louhikossa juoksi. Minä vain yritin selviytyä alas satuttamatta itseäni. Jalat tutisi ja tärisi ja reisiin sattui joka askeleella. Luovuttaminen kävi taas mielessä mutta louhikkoonkaan ei auttanut jäädä. Jossain alhaalla näkyi miniminikokoinen jalkapallokenttä. Tuolla on kai Arteara ja huoltopiste, ajattelin. Mutta matka sinne näytti toivottoman pitkältä. 

Väsytti. Etureisiin sattui. Ja oli ihan hemmetin kuuma. En edes viitsinyt katsoa Garministani, miten hitaasti oikeasti taivalsin. Kilometrit tuntuivat uuvuttavan pitkiltä.

Vihdoin polku loppui ja näin ensiaputeltan. Mietin, kävelenkö ensiapuun, olo oli sen verran heikko. Kävelin. Miehet puhuivat huonoa englantia ja kysyivät, pystyisinkö kävelemään vielä kilometrin, siellä olisi kuulema huoltopiste ja ambulanssi jos tarvitsisin nesteytystä ja päättäisin keskeyttää. Juu, ilman muuta pystyn. 

Jatkoin matkaa ja näin ja kuulin kun ambulanssi lähti pillit huutaen liikkeelle. Joku oli siis vielä pahemmassa kunnossa kuin minä itse. Minä olin vain väsynyt ja energiavajeinen mutta muuten kuitenkin kunnossa. Vettä olin kuitenkin pystynyt juomaan, joten tiesin, ettei minulla mitään vakavampaa hätää ole. Kävelin huoltoon ja istahdin alas. Oksetti. Itkin. En uskonut, että ikinä olisin tässä jamassa, että miettisin keskeyttämistä. Minä, joka aina uskon pystyväni mihin vain. Nuori hollantilainen nainen tuli kysymään olinko ok. Sanoin, että uskoisin niin. Harmittaa vain niin vietävästi kun energiat on niin vähissä ja mietin keskeyttämistä. 

Otin puhelimen käteen ja soitin miehelleni ja pyysin puhelimeen Seijaa, joka oli jo tullut maaliin omalta urakaltaan. Kysyin, millainen reitti on loppumatkalta. Sanoin, että jos yhtään noin pahaa alamäkeä on matkalla, keskeytän. Jos reitti on suht käveltävää, jatkan. Vähillä energioilla jaksaa kyllä kävellä muttei könytä. Seija vakuutteli, että reitti helpottuu mutta muistutteli minua siitä, että minun on syötävä ja juotava kuitenkin kunnolla. Seuraavaan huoltoon olisi 9 kilometriä (ja loppujen lopuksi minun mittarin mukaan sinne olikin lähes 11 kim).

Lepäsin kymmenisen minuuttia. Join vettä ja huomasin pöydällä appelsiinilohkoja. Ne näyttivät houkuttelevilta ja söin yhden. Se maistui taivaallisen hyvältä. Söin toisen ja vielä kolmannenkin. Yhtäkkiä tunsin saavani virtaa ja tein päätöksen jatkaa matkaa. Vesipullo täyteen vettä ja menoksi. Huoltopisteen jälkeen oli heti väliaikapiste, kello piippasi 4:54:23. Olin tullut tähän mennessä 27 kilometriä, vielä oli matkaa lähes 19. Laitoin huoltojoukoilleni tekstiviestin: "Jatkan."

Viimeiset 19 kilometriä

Reitti tosiaan helpottui hieman. Tie muuttui leveämmäksi ja vähemmän tekniseksi. Appelsiinilohkoista saatu energia oli uskomatonta ja uskaltauduin juoksemaan. Tässä vaiheessa olin onnellinen, että olin jatkanut. En olisi varmaan ikinä antanut itselleni anteeksi sitä, että olisin jättänyt leikin kesken. Hölkkäsin ja ohittelin kymmeniä nuutuneita juoksijoita. Matka tuntui loputtoman pitkältä mutta kilometri kilometriltä maali läheni. 

Kuva: tapahtuman järjestäjä

Ennen viimeistä huoltoa  puhelin soi. Huoltojoukkoni kyselivät vointiani. Sanoin, että näen jo viimeisen huoltopisteen ja yllätyin itsekin, miten kovaa olin tuon välin tullut. Viimeisessä huoltopisteessä Machacadorassa (77m) mittari näytti 38km ja aikaa oli kulunut 6:26:17. Matkaa maaliin oli vielä reilut 8 kilometriä. Nappasin taas pari appelsiinilohkoa, täytin vesipullon ja jatkoin matkaa. Juosten. Mistä ihmeestä näitä voimia vielä riitti? Appelsiineilla näyttää olevan mahtava vaikutus, ajattelin. Loivasti alaspäin viettävällä hiekkatiellä oli helppo hölkätä väsyneistä jaloista huolimatta. Selkiä tuli vastaan ja jokainen edessä näkyvä selkä innosti juoksemaan eteenpäin. 

Kun matkaa maaliin oli reilut viitisen kilometriä, tulin ns. kanavaan, tulvavesiuomaan, jonka pohja oli epätasaista betonia ja kivikkoa. Katsoin parhaaksi kävellä. Juoksu olisi vaatinut jalkojen nostamista ja en ottanut sitä riskiä, että olisin kaatunut. Kävelin reippaasti. Katsoin, että Garmin näytti vauhdiksi n. 8min/km ja tuskin sen nopeammin olisin siinä pystynyt edes juoksemaan. Ohitin taas useita kilpakumppaneita. Jälkeenpäin näin tuloksista, että olin tässä viimeisellä kahdeksalla kilometrillä ohittanut yli 70 maratoonaria. 

Kun nousin kanavasta portaita ylös, matkaa maaliin oli noin kaksi kilometriä. Näin miesystäväni ja Seijan, jotka olivat ottamassa kuvia ja huusivat minulle, että tulevat maaliin vastaan. Pistin juoksuksi. 

Ja minähän juoksin! Garmin näytti kilometrivauhdiksi n. 5:20min/km. Juoksin huoneistomme ohi rantabulevardille. Perhana, kuka idiootti oli vetänyt reitin pehmeälle rantahiekalle?!?! Siinä oli pakko kävellä parisataa metriä. Sitten taas juoksuksi. Rantaravintoloissa oli ihmisiä ja kaikki kannustivat. Osa huomasi numerolapussa nimeni ja kannusti ihan nimen kera. Mahtava tunne. 

Ostoskeskuksen ohi ja sitten expo näkyikin jo. Tunnelma oli uskomaton. Ihmisiä joka puolella, espanjankielistä puheensorinaa ja kannustusta, musiikkia. Loppusuoralle. Maali näkyi jo ja kiristin vauhtia. Viimeiset parikymmentä metriä pitkin vihreää mattoa ja maaliin. Garmin näytti matkaksi 46,2km. Kello pysähtyi ajassa 7:27:40. Jopa suomalainen hirvi selvisi vuoristossa maaliin. Ei niin kovaa kuin oli itselleen uskotellut mutta se oli minulle sillä hetkellä aivan sama. Tunsin itseni voittajaksi.