Yllätysvieras sotki maratontreenit

Kaksi vuotta sitten juoksin Hampurissa toisen maratonini ja alitin samalla maagisen neljä tuntia. Kisasta jäi tosi hyvä fiilis. Reitti on tasainen, järjestelyt huokuvat saksalaista järjestelmällisyyttä, reitin varrella on mahtava kannustus ja mikä minulle tärkeintä, se kulkee entisillä kotikulmillani - asuinhan kaupungissa aikoinaan muutaman vuoden.

Viime vuonna valitsin kevään asfalttimaratoniksi Terwamaratonin Oulussa, tulevana keväänä on tarkoitus suunnata taas Hampuriin. Kisaan on nyt reilu 11 viikkoa. Talvitreenit on sujuneet pakkasista huolimatta kohtalaisen hyvin. Suureksi osaksi olen juossut kevyitä pk-lenkkejä ja yrittänyt kerätä alle mahdollisimman paljon kilometrejä. Parhaimpina viikkoina olenkin onnistunut juoksemaan jopa yli 60km, mikä on minulle jo tosi paljon. Normaaliviikkoina kilometrejä kertyy nelisenkymmentä.

Silloin tällöin olen tehnyt jonkun reippaan lenkin mutta varsinaiset vauhtitreenit olen jättänyt suosiolla keväämmälle. Sen sijaan maratoonarin tärkeimmän harjoitteen, pitkän lenkin, olen pyrkinyt saamaan mahtumaan viikko-ohjelmaani lähes viikoittain.

Hampurin maratonille asettamani tavoite, sub 3:40, on tuntunut kuitenkin vielä vähän epärealistiselta, sillä vauhdinhaku on lumisten teiden ja pitkä pakkasjakson takia ollut hieman hankalaa. Olen kuitenkin lohduttautunut sillä, että tässä vaiheessa vuotta kevään tavoite tuntui viimekin vuonna vielä utopistiselta.

Viikonloppuna pidin pari päivää juoksutaukoa kun kävimme koko perheen kera Oulun Edenissä rentoutumassa. Lepo teki hyvää jaloille. Kävin hakemassa Oulusta myös juoksuseurani uuden seura-asun ja maltoin odotella maanantaihin asti, jotta pääseen sitä testaamaan. Pakkasetkin olivat sopivasti lauhtuneet ja juoksinkin sitten yhden talven parhaimmantuntuisista treeneistä.

Uusissa seuravaatteissa juoksu kulki paremmin kuin viikkoihin.

Juoksu oli kevyempää kuin viikkoihin ja pk-vauhti oli kovempaa kuin koko talvena. 10km@5:38min/km rennon letkeästi pk-sykkeillä antoi hyvin itseluottamusta siihen, että se Hampurin tavoiteaika olikin ihan hyvin asetettu.

Mutta ei kai sitä turhaan sanota, että itku pitkästä ilosta, sillä lenkin jälkeen alkoi tuntua rintakipua ja kurkussa karheutta. Ja seuraavana aamuna olinkin saanut mukavan yllätysvieraan. Vaikka yllätysvieraista yleensä tykkäänkin, ei varmaankaan olisi edes tarpeellista mainita, että tämä kuului niihin ei-toivottuihin vieraisiin.

Sairastuin siis flunssaan. Minä, joka en oikeastaan ole ikinä sairas. Minä, jolla ei edes ikinä ole tukkoista nenää. Ei ole ollut enää kymmeneen vuoteen, ei sen jälkeen kun nielurisani poistettiin. Ja minä kun vannoin, etten tarvitse influenssarokotetta, koska en ole ikinä sairas. No, vannomatta paras.

Kolme päivää tässä on vietetty vuoteen pohjalla yhdessä buranan, panadolin ja strepsilsin kanssa. Niin, ja tietysti mm. Leonardi di Caprion, Russell Crowen, Mel Gibsonin ja Kevin Costnerin kanssa, jotka ovat, kiitos Netfilixin, pitäneet minulle seuraa.

Tänään tunnen olevani jo ainakin puoliksi elävien kirjoissa mutta lenkille ei ole asiaa vielä pitkään aikaan. Villasukissa sohvalla löhötessä kun tuo kunto ei valitettavasti kasva.

No, jospa tästä ei hirvittävän pitkäaikainen tauti tulisi ja pääsisin pian taas treenin pariin. 11 viikkoa ei kuitenkaan ole pitkä aika ja lenkkeilyn aloittamisen jälkeen on otettava vielä hetki iisisti, jotta tässä ei tule takapakkia tai jälkitauteja. Ja pidettävä peukkuja, että flunssa ei vie peruskuntoa niin pahasti mukanaan, että Hampurissa on vielä tavoitteet saavutettavissa.

"Vaihdoin tennarit villasukkiin...."