Kaunis syysaamu, upeat polut, mahtava porukka ja elämäni pisin treenilenkki.

Vaarojen maratonista on nyt reilut pari viikkoa ja pettymys on nielty. Paljon on tullut tuota reissua ja sen ongelmia pohdittua. Tasamaan tallaajasta ei hetkessä polkujuoksijaa tehdä mutta hyvällä valmistautumisella ja optimaalisella energiansaannilla kisan aikana on kyllä valtava merkitys. Siinähän minulla aina ne suurimmat ongelmat ovat. Rasituksen aikana unohdan syödä ja juoda ja jos sitten yritän syödä, mikään ei oikein mene alas.

Vaarojen jälkeen ja useiden ystävieni kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen olin päättänyt harjoitella syömistä seuraavaa kisaa varten. Pakottaa itseni ottamaan geelejä ja tottumaan niiden makuun. Hyvän tilaisuuden harjoitteluun sain kun lähdin viime lauantaina Oulu Trail Running -porukan kanssa ylipitkälle tuetulle lenkille pitkin Tervareittiä Oulun Sankivaarasta kohti Rokuaa. Kokonaisuudessaan lenkillä oli mahdollisuus juosta Tervareitistö päästä päähän (100km!) huoltoauton seuratessa mukana, itse valitsin lenkiksi reitin ensimmäisen osuuden Sankivaarasta Monttaan eli suunnitelman mukaan 33km.

Niinpä siis tuona sateisena lokakuun aamuna heräsin ennen kukonlaulua, puin päälleni värikästä vaatetta (hirvenmetsästysaika!) pakkasin UD:n juomaliiviini vettä, energiajuomaa, muutaman energiapatukan sekä kolme Powerbarin geeliä ja starttasin auton klo 4:19 kohti Oulua. Sankivaaraan saavuin 5:45 ja tapaamispaikalla odottikin jo reilut kymmenkunta muuta juoksijaa. Osa oli jo entuudestaan kisareissuilta tuttuja ja uusille kasvoille kävin itseni esittelemässä.

17.10.2015 klo 6:00. Valmiina lähtöön. Kuva: Ville Wittenberg.

Otsalamput päähän, yhteiskuva ja poluille klo 6:00. Rentoa juoksua, rupattelua otsalamppujen valaistessa polkua. Tiesin, että ihan helppo reissusta ei minulle itseäni huomattavasti kovatasoisempien juoksijoiden seurassa tulisi olemaan, mutta uskoin pystyväni vähintään sinnittelemään perässä. Vauhti tasoittuikin sinne kuuden ja seitsemän minuutin kilometrien väliin, vähän maastosta riippuen. Polut eivät olleet hirveän teknisiä, joten vauhti tuntui itsellenikin ihan ok:lta vaikka sykkeet olivatkin tietysti tuollaisessa vauhdissa pitkikselle alusta asti hieman liian korkeat. 

Pimeässä metsässä juokseminen oli minulle täysin uusi kokemus. Poluille en ole yksin pimeän aikaan uskaltautunut, vaikka kaiken järjen mukaan siinä ei olekaan mitään pelättävää. Silti jollain tavoin pelkään pimeää. Isossa ryhmässä tunsin oloni kuitenkin turvalliseksi ja otsalamppujen välkkeessä metsässä oli jopa jotain taianomaista ja uskomattoman rauhoittavaa. Ihana kokemus, joka on kyllä ehdottomasti saatava kokea uudelleen.

Puolisen tuntia juostu. Ensimmäinen lyhyt huoltotauko. Kuva: Timo Kääriäinen.

Kilometrit kertyivät ihan huomaamatta ja meinasin taas unohtaa ne paljon puhutut geelit. Onneksi edelläni juokseva kollega otti repustaan lisäenergiaa ja muistutti sillä minuakin asiasta. Olimme juosseet tuohon mennessä noin seitsemän kilometriä ja niinpä kaivoin itsekin liivin taskusta ensimmäisen geelin. Maistui ihan hirvittävältä mutta pakotin itseni syömään sen. Matka jatkui ja reippaasta vauhdista huolimatta virtaa ja energioita riitti hyvin. 

Aamu alkoi pikku hiljaa valjeta.  Usva suon yllä, kostea metsä ja ensimmäiset auringonsäteet. Huippufiilis. Jotenkin siunattu ja kiitollinen olo mahdollisuudesta kokea tämä. Kuvat eivät mitenkään tuo esille sitä luonnon kauneutta ja rauhallisuutta sillä hetkellä.

Ensimmäiset auringonsäteet.

Viidentoista kilometrin kohdalla Kallioselän kämpällä hieman pidempi tauko. Puskapissit, rentoa rupattelua ja energiapatukka naamariin. Juoksu jatkui ja jalat tuntuivat kevyiltä ja voimia oli hyvin tallella. 

Yksi näiden yhteislenkkien hyvä puoli on vertaistuki ja vinkit. Jo aiemmilla lenkeilläni olen saanut paljon hyviä vinkkejä niin juoksuharjoitteluun kuin tekniikkaan (jos lantio väsyessä tippuu alas, nosta hetkeksi kädet kohti taivasta!), niin myös tällä lenkillä. Kun nyt kerroin idolilleni Oravamäen Maijalle ongelmistani energianoton kanssa pitkillä reissuilla ja oksennusrefleksistäni geelien suhteen, Maija kaivoi minulle repustaan Powerbarin Smoothiegeelin, jollaisen olemassaolosta en ollut ikinä kuullutkaan. Se maistui ihan vauvan piltiltä ja jos geelistä niin voi  edes sanoa, oli tosi hyvää!! Tästä tulee varmasti minun luottogeelini!

Maijan geelivinkki!

Puolimaraton takana. Monttaan onkin vielä pidempi matka kuin kuvittelimme.

Parinkympin jälkeen huomasimme, että kylttien mukaan Monttaan olikin pidempi matka kuin olimme kuvitelleet: 33km:n sijaan 36km. Vähän jopa säikähdin, mutta ajattelin, että enköhän minä kuitenkin perille asti pääse, hyvässä seurassa kilometrit kuluivat nopsaan. Maijan geelistä sain taas hyvin energiaa ja vaikka takana oli juoksua yli kolme tuntia (ja minulle koko ajan vk-vauhtia), minulla ei ollut oikeastaan mitään ongelmia jaksamisen kanssa. Aurinko tuli kunnolla esiin ja pääsimme mahtaville pitkospuupätkille yli valtavien suoalueiden. Upeat maisemat ja valtava onnellisuuden tunne tuolla kauniin luonnon keskellä! Niin lähellä luontoa, kuin osana sitä.

Kolmenkympin jälkeen eteen tuli muutama kilometri tiepätkää ja porukan vauhti kiihtyi. Kovimmat kilsat taidettiin juosta vitosen kilsavauhtia mutta jostain kumman syystä pysyin hyvin letkassa mukana. Sykkeet toki oli aika korkealla mutta hyvä energiansaanti hoiti sen, että väsymys ei puskenut päälle. 

Monttaan saavuimme klo 10.45, eli tasan 4h45min startin jälkeen. Garmin kertoi matkaksi 36km. Kollegan kellosta näimme, että olimme olleet liikkeessä 3:58h, eli kilsavauhti oli ollut juoksupätkillä poluilla aika kova, toki taukoja oltiin pidetty aika paljon.

Perillä Montassa. Osalla matka vielä jatkuu. Kuva: Ville Wittenberg.

Osa porukasta jatkoi pidemmän tauon jälkeen vielä matkaa kohti Utajärveä ja Rokuaa, hatunnosto heille, ovat kyllä huikeita juoksijoita! Oli ilo saada juosta tällaisessa porukassa. Minut ja muutaman muun huoltoauto kuljetti takaisin autoillemme lähtöpaikalle. Hymyissä suin istahdin autoon ja ajelin pari tuntia kotiin. Automatkalla väsytti ihan pirusti ja kun pääsin kotiin, otin päikkärit. Mutta varhainen herätys ja pitkä ajomatka kyllä kannatti. 

Summa Summarum: Opettavainen reissu. Jaksoin juosta paljon paremmin kuin aiemmilla polkumaratoneilla vaikka vauhti oli suurinpiirtein sama. Toki tuolla ei ollut nousuja kuten Nuuksiossa tai Kolilla mutta siitä huolimatta voin kyllä nyt sanoa oppineeni, miten kunnollisella energiansaannilla on valtava merkitys. 

Lisäksi elämäni pisin treeninä juostu lenkki. Kaunis syysaamu. Upeat polut ja maisemat. Mahtava porukka. Todellinen polkujuoksijan unelmapäivä. 

Vaarojen maraton: Voihan Ryläys!

Vaarojen Maraton Kolilla jäi viime vuonna polvivaivan takia väliin niin olihan sinne tänä vuonna sitten pakko päästä. Puolitoista viikkoa ennen kisaa bongasin netistä peruutuspaikan, yösijan sain Kestävyyttä Pintakaasulla 24/7-juoksukollegoideni yhteismökistä ja niin sitä sitten vietettiin aivan mahtava viikonloppu Kolin hienoissa maisemissa.

Perjantai-iltana heti töiden jälkeen pakkasin auton ja ajelin Kolille. Matkaahan meiltä ei kerry kuin parisataa kilometriä, joten olin hyvissä ajoin perillä. Kävin hakemassa numerolapun ja muut vermeet kisatoimistolta ja alkuilta kuluikin hotellilla tuttuja tavatessa ja kuulumisia vaihtaessa.

Peruutuspaikan ollessa kyseessä juoksin Kolilla Miiana. 

Muun mökkiporukan saapuessa paikalle noin kahdeksan maissa ajelimme yhdessä mökille, majoituimme ja rupattelimme Valio-myrskyn riehuessa ulkona. Nukkumaan menimme jo hyvissä ajoin ennen puolta yötä mutta eihän se uni oikein silmään tullut. Muutaman tunnin sain kuitenkin katkonaisesti nukuttua ennenkuin nousin hyvissä ajoin syömään aamupuuroa.

Hiihtohissillä starttiin. Korkeanpaikankammoiselle aika kova paikka!

Olin aamulla mökiltä lähtiessämme aika rauhallinen. Enemmän minua korkeapaikankammoisena jännitti matka hiihtohissillä Ukko-Kolin huipulle kuin itse juoksu. Olin neljä viikkoa sitten juoksemani Nuuksio Classic Trailin perusteella asettanut itselleni tavoitteeksi tulla maaliin alle kuudessa tunnissa, joten suunnitelmana oli lähteä 5-6 tunnin loppuaikaan tähtäävän ryhmän hänniltä. Fiilikset startissa olivat hyvät ja odotukset korkealla enkä oikeastaan jännittänyt ollenkaan. Iloitsin vain siitä, että olin päässyt tänne, olinhan tästä jo viime vuonna haaveillut. 

Hymyillen matkaan. Kuva: Hanna Hiltunen

Startti klo 9.10. Iloisin mielin ja omaan peruskuntoon luottaen matkaan. Ensimmäinen kilometri juostiin aika ahtaalla polulla ja vauhti oli muiden asettama, ei oma. Aiemmin kisan juosseet kaverit olivat antaneet vinkin, että ensimmäiselle huoltopisteelle noin viiteentoista kilometriin asti kannattaa juosta suht reippaasti, sillä reitti on sinne asti "helppo" ja alamäkivoittoinen, jonka jälkeen itse kisa oikeastaan vasta alkaa. Olin kuitenkin Nuuksiossa startannut liian kovaa ja hyytynyt puolessa välissä, joten nyt halusin pitää siitä huolen, että syke ei nousisi ensimmäisen kahdenkymmenen kilometrin aikana liian korkealle. Silti sorruin taas samaan kuin virheeseen: sykemittari näytti jo muutaman kilometrin turhan korkeita lukemia. En malttanut kuitenkaan himmata, sillä juoksu tuntui oikein mukavalta. Ylämäet kuitenkin kävelin suunnitellusti alusta asti.

Kolmen kilometrin jälkeen tulimme pitkälle tiepätkälle. Vieressä juoksi paljon tuttuja, joten rupattelimme samalla ja ensimmäiset kymmenen kilometriä sujuivatkin tyttöporukassa todella nopeasti ja leppoisasti. Kangasmetsää, muutamia pitkospuupätkiä, juurakkoista ja kivikkoista polkua, metsätietä. Suht helppoa juostavaa ja mukavaa etenemistä. Ylämäet reippaasti kävellen. 

Noin 12 kilometriä takana ja fiilis hyvä. Kuva: Vaarojen Maraton

Vähän ennen ensimmäistä väliaikapistettä päätäni alkoi särkeä ja tajusin, että en ollut alkumatkalla muistanut juoda ja syödä oikeastaan mitään. EMÄMOKA!  Join vettä ja otin mukanani olevan 1mg Panadolin ja toivoin päänsäryn häipyvän.Vesistönylitys soutuveneessä toi muutaman minuuten hengähdystauon,  söin puolikkaan energiapatukan (geelejä en ole Transgrancanarian oksennusrefleksien jälkeen uskaltanut ottaa...) ja toivoin oloni kohenevan.

Nousua ja laskua Kolilla riittää.

Kiviniemen huolto- ja väliaikapisteeltä (15km) matka jatkuin lyhyen tieosuuden jälkeen kohti Ryläystä. Siitä minua oli peloteltu. Ryläys. Jo sanana se kuulostaa ihan hirveältä. Rymyämiseltä. Rämpimiseltä. Joltain sellaiselta. En kuitenkaan osannut kuvitella mitä se tarkoitti ennenkuin itse sinne pääsin. 

Päänsärky vain paheni, Panadol ei auttanut yhtään. Annoin kavereiden mennä menojaan ja hidastin vauhtia hieman toivoen, että päänsärky helpottaisi sillä. Päänsäryn lisäksi todellisuus iski kohti kasvoja: polkujuoksutaitoni olivat surkeat! Vaikka polkujuoksuja onkin takana jo useita, hirvestä ei harjoittelullakaan vuorikaurista tehdä. Ylämäissä vielä suht hyvin jaksoin paksujen reisieni kanssa kivuta mutta tasaisilla pätkillä louhikossa hölkätessä nilkka muljahti useaan otteeseen ja ne alamäet vasta täysi katastrofi olivatkin! Suosiolla päästin takaa tulevia nopeampia etenijöitä ohitseni ja kadehdin heidän taitojaan JUOSTA alamäet kun itse lähinnä könysin ne alas. Kilometrivauhdit tippuivat olemattomiksi ja asiaa ei auttanut, että alun kovien kilometrien jälkeen etureidetkin alkoivat olla hieman väsyneet. 

Ryläyksen huipulle päästyä tajusin, että olin kuluttanut edellisiin kilometreihin tolkuttomasti aikaa ja kuuden tunnin aikatavoite oli kyllä lipumassa käsistä. Päänsärkykään ei helpottanut. Nappasin toisen Panadolin siinä toivossa, että siitä olisi apua. Samalla kaivoin repusta toisen energiapatukan ja puhelimen. Maisemat Ryläyksen huipulla olivat niin mahtavat, että niistä oli saatava kuva. Tässä vaiheessa löysin itsestäni luonteenpiirteen, josta en todellakaan ole ylpeä: Koska tajusin, että asettamaani tavoitteeseen en tule pääsemään, luovutin. Mitä väliä sillä enää olisi, olisinko maalissa ajassa 6:09 vaiko 6:19 kun kerran tavoitteen yli menee kuitenkin? Yhtä pahalta se pettymys tuntuisi kuitenkin. Retkeilymielellä ja maisemista nauttien siis maaliin. 

Koska tavoitetta en tule saavuttamaan, on aikaa nauttia maisemista.

Ryläykseltä alas tullessa ohitseni meni varmaan parikymmentä juoksijaa. Tässä vaiheessa ketutti ja kovasti. Jaloissa oli kyllä voimaa ja en edes tuntenut itseäni kovin väsyneeksi (toisin kuin muutama viikko sitten Nuuksiossa) mutta oli aika kova paikka joutua myöntämään, että taidot eivät tähän lajiin vain yksinkertaisesti riittäneet.

Ryläyksen louhikoiden jälkeen pitkospuilla oli taas helppo juosta. Kuva: Karri Pasanen

30km tuli täyteen ajassa 4:49:42. Tunsin itseni polkujuoksupetturiksi kun väliaikapisteen jälkeen tuleva tiepätkä tuntui taivaan lahjalta. Seuraavat kahdeksan kilometriä olivatkin toki hieman tylsiä mutta ah niin helppoja muuhun reittiin verrattuna :-) Voimia oli hyvin jäljellä, sillä olinhan tullut edelliset kymmenen kilometriä todella hitaasti. Hölkkäsin eteenpäin, yhtäkään kävelyaskelta ei tällä suht tasaisella pätkällä tarvinnut ottaa. Kisan ns. "valenousussa" ennen loppunousua aurinko tuli esiin ja maisema kohti Pielistä oli niin mahtava, että mielikin alkoi jo hieman piristymään.

Näkymät ns. valenoususta Pieliselle.

40km:n väliaika 5:53:16. Olin tullut viimeiset 10 kilometriä ihan reippaahkoa vauhtia. Kaivoin puhelimen taskusta ja laitoin maalissa oleville kavereille viestin, että reilut 2km maaliin. Harmi, etten kuullut puhelimen viestiääntä, sillä vastauksena saatu "Tunkkaa, tunkkaa!" olisi kyllä tuonut hymyn huulille ja ehkä olisin vielä pari sekuntia jaksanut loppunousun ajasta (22:28) nipistää pois. Olihan se aikamoinen mäki, ei siitä oltu turhaan peloteltu! Onneksi alusta oli tasainen eikä tarvinnut kompuroida. Tasaisilla ja loivemmilla pätkillä pystyi jopa muutaman askeleen hölkkäämäänkin ja pari selkääkin tuli tässä vaiheessa vastaan.

Luulen kai ottavani jonkinlaisen loppukirin :-) Kuva: Timo Taipalus

Pettymys ei näy päällepäin. Kuva: Timo Taipalus

Maalissa ajassa 6:15:44 (naisten kilpasarjan sija 61/133) ja se oli kyllä pettymys. On kuitenkin pakko myöntää, että tällä kunnolla ja taidoilla ei vain kovempaan pystynyt ja oli päivänselvää, että tavoite oli liian kovasti asetettu. Minun polkujuoksutaidoillani ei tuosta ajasta edes ilman päänsärkyä eikä oikeanlaisella vauhdinjaolla tai paremmalla nesteytyksellä olisi paljon saanut nipistettyä pois. 

Iltabileet Suklaamunien tahdittamana. Kuva: Hanna Hiltunen

Kauan en kuitenkaan jaksanut tulosta murehtia. Päänsärky hävisi loppujen lopuksi maalissa saadulla Buranalla ja ilta ystävien kanssa juoksun jälkeen oli aivan ihana. Pari tuntia tanssia Suklaamunien tahdittamana oli oivallista palauttelua jaloille.

Nyt näin pari päivää kisan jälkeen yhteenvetona voi sanoa, että vaikka nämä polkujuoksut eivät tuloksellisesti katsoen ole se omin lajini, ne ovat elämyksellisesti minulle ehdottoman tärkeitä. Jos jotain tältä reissulta opin niin sen, että minun on opeteltava hyväksymään heikkouteni poluilla ja päästettävä irti siitä, että asetan itselleni liian suuria tavoitteita. Sen avulla pystyn paremmin nauttimaan matkasta niillä taidoilla mitä minulla on. Kokonaisuudessa nämä polkujuoksukisat oheisohjelmineen, kisafiiliksineen ja tämän harrastuksen kautta saatuine ystävineen on niin hieno juttu, että niitä en haluaisi mistään hinnasta missata. Olen onnellinen saadessani olla osa tätä suurta polkujuoksuperhettä.Vaikka Ryläyksessä taas vannoin, että en poluille enää palaa, olen varma, että Kolilla nähdään myös ensi vuonna!

Hieman erilaiset 13-vuotissynttärit eli äiti-poika-laatuaikaa polkujuosten

Juoksu on ollut elämässäni nyt lähes kaksi ja puoli vuotta. Lapset ovat silloin tällöin ihmetelleet innostustani ja kyselleet, eikö juoksu ole tylsää. Lisäksi ihmetystä ja ehkä jopa pientä kunnioitusta on tullut siitä, että huonollakin säällä jaksan lähteä lenkille. Ehkä olen onnistunut toimimaan positiivisena esimerkkinä lapsilleni, sillä muutama kuukausi sitten silloin 12-vuotias esikoispoikani esitti minulle toiveen päästä joskus kokeilemaan polkujuoksua kanssani. Tai no, enemmän meillä oli vaelluksesta ja samoilusta puhe, mutta metsäretkestä kuitenkin.

Kun sitten joku viikko keskustelumme jälkeen bongasimme lehdestä ilmoituksen lähistöllä järjestettävästä Vuokatin Vaelluksesta, joka sattui vieläpä hänen 13-vuotissynttäriviikonlopulleen, yhteinen vaellusreissumme sai pontta alleen. Vuokatin Vaellus on Suomen vanhin vaellustapahtuma tässä ihan meidän kulmilla. Reitti kulkee Vuokatin UKK-reittiä pitkin Teerivaarasta Vuokatin urheiluopistolle yhteensä 13 vaaran ylitse. Pisimmän, eli 20km:n reitin lisäksi tarjolla olisi ollut myös kahdentoista kilometrin matka mutta kun pojalle sitä ehdotin, vastaus oli:  "No ilman muuta me kaksikymppiselle mennään, ei kai sitä nyt lyhyemmälle matkalle edes kannata lähteä!". Suunnitelma siis lukkoon lyöty ja ilmo sisässä!

19.9.2015 jäikin mieleen varmasti yhtenä mahtavimmista päivistä lapseni kanssa. Jo se, että voi harrastaa yhdessä lapsensa kanssa, on ihan mieletön juttu, mutta olin kyllä myös suunnattoman ylpeä pojastani ja siitä, miten hienosti hän raskaan ja haastavan reissun selvitti.

Vuokatin vaarajono. 13 vaaraa, lähes 1000 nousumetriä.

Kotipihassa valmiina päivän koitokseen.

Mutta sitten itse reissuumme. Vaelluspäivän aamu oli sateinen ja tuulinen. Edellisillä viikoilla oli satanut paljon, joten tiesimme reitin olevan märkä ja mutainen. Kenkävalinta tuotti hieman ongelmia, sillä pojan omat normilenkkarit eivät oikein reitille omiaan olleet. Onneksi talostamme löytyi sekä pojan jalkaan että vastassa olevaan maastoon sopivat nastalenkkarit. Juoksuvaatteiden päälle laitoimme tuulen ja sateenpitävät takit. Varusteet olivat siis valmiina ja niinpä suuntasimme autolla kohti Vuokattia, josta bussi vei meidät vielä 20km edemmäksi starttipaikalle Teerivaaraan.

Starttipaikalla Teerivaarassa. 20km polkua edessä.

Linja-auton jättäessä meidät kyydistä, sade olikin jo lakannut ja aurinkokin yritti pilkistellä pilvien takaa. Ensimmäinen vaatekerta lähti pois päältä jo startissa. Onneksi olin ottanut mukaan juoksurepun, jonne saimme sujautettua ylimääräiset kamppeet.

Olimme pojan kanssa sopineet lähtevämme reissuun ilman minkäänlaista kiirettä ja aikatavoitetta, eihän kyseessä ollut mikään kisa. Järjestäjä oli ohjeistanut varaamaan reitille aikaa sen haastavuuden takia 4-5h. Koska kyseessä oli nimenomaan vaellus, suurin osa starttaajista oli juurikin vaellusmielellä liikenteessä ja niin kai meilläkin oli alunperin ollut tarkoitus. Metsään kun pääsimme niin ei poika kuitenkaan malttanut kävellä. Niinpä lähdimme hölkkäilemään kolmen-neljän muun polkujuoksijan perään.

Synttärihubailua Tolhovaaran rinteessä

Ensimmäiset viisi kilometriä menivät vauhtia tunnustellessa ja juoksusta keskustellessa. Jo tässä vaiheessa ihmettelin pojan hyvää kuntoa. Olin kyllä tiennyt, että paljon liikkuvana lapsena pojan peruskunto on hyvä mutta olin silti yllättynyt, miten helposti juoksu sujui.

Ensimmäinen mehupiste tulikin noin viisi kilometriä juostuamme. Tästä pystyi jatkamaan kahta eri reittiä: helpompikulkuisesti Tolhovaaran ohi tai vaikeammin Tolhovaaran yli. Ei liene arvoitus, kumman poika valitsi :-) Kohta olimmekin Tolhovaaran kallioisella rinteellä ja aikamoista "polkua" piti kyllä könytä. Poika ei kuitenkaan ollut moksiskaan, ketterämmin teini rinteen ylös pääsi kuin minä!

Nasturit eivät kallioilla olleet oikein paras kenkävalinta, polut olivat märkiä ja mutaisia ja kengätkin olivat kastuneet jo muutaman kilometrin jälkeen mutta siitäkään ei pojalta valituksen sanaa kuulunut. Rapa roiskui mutta intoa puhkuen edettiin!

Kilometrit taittuivat sukkelaan eikä poika ei ollut väsyäkseen. Siellä missä vain reitin teknisyydeltä pystyi juoksemaan, juostiin. Välillä jouduimme tosin hieman hidastamaan edessä olevien vaeltajien takia (lyhyempien matkojen vaeltajia ja aiemmin pitkälle matkalle startanneita) mutta suurimmaksi osaksi saimme aika rauhassa ja omassa tahdissamme edetä. Juoksun lomassa tuli hyvin vaihdettua ajatuksia elämästä, harrastuksista ja jopa siitä, miten onnellisia olemme kun saamme täällä Kainuussa näissä mahtavissa maisemissa ja tämän kauniin luonnon keskellä asustaa.

Lehtovaaran kaunista maisemaa

Kun olimme juosseet noin kolmetoista kilometriä ja olleet matkassa n. 1h50min, saavuimme Möykynlammen huoltopisteelle. Huollossa oli aivan ihana tunnelma. Haitarimusiikki soi, grillimakkaran tuoksu leijui nenään ja ihmisiä parveili valtavasti ympäriinsä. Olimme pojan kanssa sopineet, että koska synttärikakkua ei tänään hänelle leivottu, Möykynlammen huollossa nautitaan synttäripullat.  Noin kymmenen minuutin jonotuksen jälkeen saimme synttäripullat käteemme ja nautimme ne mustikkamehun kanssa. Ja pitihän ne synttäribileet ikuistaakin kuvaan, sillä ne oli varmasti parhaat ja mieleenpainuvimmat ikinä. 

13-vuotissynttäripullat. 13km juostu, 7km jäljellä.

Noin viidentoista minuutin tauon jälkeen jatkoimme matkaa. Seitsemän vaaraa olimme tähän mennessä ylittäneet, neljä oli vielä jäljellä. Omat jalkani alkoivat pikku hiljaa ja ihmettelin ääneen, eikö poikaa vielä väsytä yhtään. Takareisissä hieman tuntuu mutta hyvin jaksaa, sain vastaukseksi. 

Kallioista alamäkeä reitillä riitti

Vaikka itse suht paljon juoksenkin ja useita polkujuoksumaratonejakin on takana, ihan kevyttä ei pojan ylläpitämä vauhti minullekaan ollut. Poika meni tekniset mäet ylös-alas sen verran ripeästi, että omakin syke nousi aika korkealle. Naurahdinkin useaan otteeseen, että poika taitaa olla paremmassa kunnossa kuin äitinsä ja että ensi vuonna menee kisoissa minusta ohi. 

Ja teknistä ylämäkeä.

Kun olimme taittaneet matkaa reilut seitsemäntoista kilometriä, poika kysyi ensimmäisen kerran, paljonko matkaa on vielä jäljellä. Kolme kilometriä, vastasin. Iso-Pölly ylös ja alas ja sitten olemme perillä. Jalat alkoivat olla niin pojalla kuin äidillä raskaat ja 243 porrasta Vuokatinvaaran näkötornin juurelle eivät menneet enää niin kovin ketterästi. Mutta sinnillä ja sisulla eteenpäin.

Viimeiset pari kilometriä reitti vei meidät laskettelurinnettä alas ja pururataa pitkin Vuokatin urheiluopistolle. Koska tiesimme, että "maali" häämötti jo, oli helppo hieman kiristää vauhtiakin. Kädessäni oleva Garmin piippasi 20 kilometriä täyteen. Aurinko oli tullut esiin ja otti meidät syleilyynsä. Samoin minä pojan. Olimme yhdessä juosseet 20km, nousumetrejä reitille kertyi lähes tuhat. Aikaa koitokseen kului taukoineen 3h32min. Olin suunnattoman ylpeä. 

 Juoksun jälkeen kävimme pesulla Vuokattihallin uimahallissa ja jotta päivä ei olisi pelkkää laiskottelua, otimme vielä vedessä lentopallomatsin :-) Ja voitte uskoa, että järjestäjän tarjoama jauhelihakeitto maistui sen jälkeen meille molemmille!

Kaikenkaikkiaan mahtava päivä. Eikä varmasti jäänyt ainoaksi laatuaan.