Vaarojen maraton: Voihan Ryläys!

Vaarojen Maraton Kolilla jäi viime vuonna polvivaivan takia väliin niin olihan sinne tänä vuonna sitten pakko päästä. Puolitoista viikkoa ennen kisaa bongasin netistä peruutuspaikan, yösijan sain Kestävyyttä Pintakaasulla 24/7-juoksukollegoideni yhteismökistä ja niin sitä sitten vietettiin aivan mahtava viikonloppu Kolin hienoissa maisemissa.

Perjantai-iltana heti töiden jälkeen pakkasin auton ja ajelin Kolille. Matkaahan meiltä ei kerry kuin parisataa kilometriä, joten olin hyvissä ajoin perillä. Kävin hakemassa numerolapun ja muut vermeet kisatoimistolta ja alkuilta kuluikin hotellilla tuttuja tavatessa ja kuulumisia vaihtaessa.

Peruutuspaikan ollessa kyseessä juoksin Kolilla Miiana. 

Muun mökkiporukan saapuessa paikalle noin kahdeksan maissa ajelimme yhdessä mökille, majoituimme ja rupattelimme Valio-myrskyn riehuessa ulkona. Nukkumaan menimme jo hyvissä ajoin ennen puolta yötä mutta eihän se uni oikein silmään tullut. Muutaman tunnin sain kuitenkin katkonaisesti nukuttua ennenkuin nousin hyvissä ajoin syömään aamupuuroa.

Hiihtohissillä starttiin. Korkeanpaikankammoiselle aika kova paikka!

Olin aamulla mökiltä lähtiessämme aika rauhallinen. Enemmän minua korkeapaikankammoisena jännitti matka hiihtohissillä Ukko-Kolin huipulle kuin itse juoksu. Olin neljä viikkoa sitten juoksemani Nuuksio Classic Trailin perusteella asettanut itselleni tavoitteeksi tulla maaliin alle kuudessa tunnissa, joten suunnitelmana oli lähteä 5-6 tunnin loppuaikaan tähtäävän ryhmän hänniltä. Fiilikset startissa olivat hyvät ja odotukset korkealla enkä oikeastaan jännittänyt ollenkaan. Iloitsin vain siitä, että olin päässyt tänne, olinhan tästä jo viime vuonna haaveillut. 

Hymyillen matkaan. Kuva: Hanna Hiltunen

Startti klo 9.10. Iloisin mielin ja omaan peruskuntoon luottaen matkaan. Ensimmäinen kilometri juostiin aika ahtaalla polulla ja vauhti oli muiden asettama, ei oma. Aiemmin kisan juosseet kaverit olivat antaneet vinkin, että ensimmäiselle huoltopisteelle noin viiteentoista kilometriin asti kannattaa juosta suht reippaasti, sillä reitti on sinne asti "helppo" ja alamäkivoittoinen, jonka jälkeen itse kisa oikeastaan vasta alkaa. Olin kuitenkin Nuuksiossa startannut liian kovaa ja hyytynyt puolessa välissä, joten nyt halusin pitää siitä huolen, että syke ei nousisi ensimmäisen kahdenkymmenen kilometrin aikana liian korkealle. Silti sorruin taas samaan kuin virheeseen: sykemittari näytti jo muutaman kilometrin turhan korkeita lukemia. En malttanut kuitenkaan himmata, sillä juoksu tuntui oikein mukavalta. Ylämäet kuitenkin kävelin suunnitellusti alusta asti.

Kolmen kilometrin jälkeen tulimme pitkälle tiepätkälle. Vieressä juoksi paljon tuttuja, joten rupattelimme samalla ja ensimmäiset kymmenen kilometriä sujuivatkin tyttöporukassa todella nopeasti ja leppoisasti. Kangasmetsää, muutamia pitkospuupätkiä, juurakkoista ja kivikkoista polkua, metsätietä. Suht helppoa juostavaa ja mukavaa etenemistä. Ylämäet reippaasti kävellen. 

Noin 12 kilometriä takana ja fiilis hyvä. Kuva: Vaarojen Maraton

Vähän ennen ensimmäistä väliaikapistettä päätäni alkoi särkeä ja tajusin, että en ollut alkumatkalla muistanut juoda ja syödä oikeastaan mitään. EMÄMOKA!  Join vettä ja otin mukanani olevan 1mg Panadolin ja toivoin päänsäryn häipyvän.Vesistönylitys soutuveneessä toi muutaman minuuten hengähdystauon,  söin puolikkaan energiapatukan (geelejä en ole Transgrancanarian oksennusrefleksien jälkeen uskaltanut ottaa...) ja toivoin oloni kohenevan.

Nousua ja laskua Kolilla riittää.

Kiviniemen huolto- ja väliaikapisteeltä (15km) matka jatkuin lyhyen tieosuuden jälkeen kohti Ryläystä. Siitä minua oli peloteltu. Ryläys. Jo sanana se kuulostaa ihan hirveältä. Rymyämiseltä. Rämpimiseltä. Joltain sellaiselta. En kuitenkaan osannut kuvitella mitä se tarkoitti ennenkuin itse sinne pääsin. 

Päänsärky vain paheni, Panadol ei auttanut yhtään. Annoin kavereiden mennä menojaan ja hidastin vauhtia hieman toivoen, että päänsärky helpottaisi sillä. Päänsäryn lisäksi todellisuus iski kohti kasvoja: polkujuoksutaitoni olivat surkeat! Vaikka polkujuoksuja onkin takana jo useita, hirvestä ei harjoittelullakaan vuorikaurista tehdä. Ylämäissä vielä suht hyvin jaksoin paksujen reisieni kanssa kivuta mutta tasaisilla pätkillä louhikossa hölkätessä nilkka muljahti useaan otteeseen ja ne alamäet vasta täysi katastrofi olivatkin! Suosiolla päästin takaa tulevia nopeampia etenijöitä ohitseni ja kadehdin heidän taitojaan JUOSTA alamäet kun itse lähinnä könysin ne alas. Kilometrivauhdit tippuivat olemattomiksi ja asiaa ei auttanut, että alun kovien kilometrien jälkeen etureidetkin alkoivat olla hieman väsyneet. 

Ryläyksen huipulle päästyä tajusin, että olin kuluttanut edellisiin kilometreihin tolkuttomasti aikaa ja kuuden tunnin aikatavoite oli kyllä lipumassa käsistä. Päänsärkykään ei helpottanut. Nappasin toisen Panadolin siinä toivossa, että siitä olisi apua. Samalla kaivoin repusta toisen energiapatukan ja puhelimen. Maisemat Ryläyksen huipulla olivat niin mahtavat, että niistä oli saatava kuva. Tässä vaiheessa löysin itsestäni luonteenpiirteen, josta en todellakaan ole ylpeä: Koska tajusin, että asettamaani tavoitteeseen en tule pääsemään, luovutin. Mitä väliä sillä enää olisi, olisinko maalissa ajassa 6:09 vaiko 6:19 kun kerran tavoitteen yli menee kuitenkin? Yhtä pahalta se pettymys tuntuisi kuitenkin. Retkeilymielellä ja maisemista nauttien siis maaliin. 

Koska tavoitetta en tule saavuttamaan, on aikaa nauttia maisemista.

Ryläykseltä alas tullessa ohitseni meni varmaan parikymmentä juoksijaa. Tässä vaiheessa ketutti ja kovasti. Jaloissa oli kyllä voimaa ja en edes tuntenut itseäni kovin väsyneeksi (toisin kuin muutama viikko sitten Nuuksiossa) mutta oli aika kova paikka joutua myöntämään, että taidot eivät tähän lajiin vain yksinkertaisesti riittäneet.

Ryläyksen louhikoiden jälkeen pitkospuilla oli taas helppo juosta. Kuva: Karri Pasanen

30km tuli täyteen ajassa 4:49:42. Tunsin itseni polkujuoksupetturiksi kun väliaikapisteen jälkeen tuleva tiepätkä tuntui taivaan lahjalta. Seuraavat kahdeksan kilometriä olivatkin toki hieman tylsiä mutta ah niin helppoja muuhun reittiin verrattuna :-) Voimia oli hyvin jäljellä, sillä olinhan tullut edelliset kymmenen kilometriä todella hitaasti. Hölkkäsin eteenpäin, yhtäkään kävelyaskelta ei tällä suht tasaisella pätkällä tarvinnut ottaa. Kisan ns. "valenousussa" ennen loppunousua aurinko tuli esiin ja maisema kohti Pielistä oli niin mahtava, että mielikin alkoi jo hieman piristymään.

Näkymät ns. valenoususta Pieliselle.

40km:n väliaika 5:53:16. Olin tullut viimeiset 10 kilometriä ihan reippaahkoa vauhtia. Kaivoin puhelimen taskusta ja laitoin maalissa oleville kavereille viestin, että reilut 2km maaliin. Harmi, etten kuullut puhelimen viestiääntä, sillä vastauksena saatu "Tunkkaa, tunkkaa!" olisi kyllä tuonut hymyn huulille ja ehkä olisin vielä pari sekuntia jaksanut loppunousun ajasta (22:28) nipistää pois. Olihan se aikamoinen mäki, ei siitä oltu turhaan peloteltu! Onneksi alusta oli tasainen eikä tarvinnut kompuroida. Tasaisilla ja loivemmilla pätkillä pystyi jopa muutaman askeleen hölkkäämäänkin ja pari selkääkin tuli tässä vaiheessa vastaan.

Luulen kai ottavani jonkinlaisen loppukirin :-) Kuva: Timo Taipalus

Pettymys ei näy päällepäin. Kuva: Timo Taipalus

Maalissa ajassa 6:15:44 (naisten kilpasarjan sija 61/133) ja se oli kyllä pettymys. On kuitenkin pakko myöntää, että tällä kunnolla ja taidoilla ei vain kovempaan pystynyt ja oli päivänselvää, että tavoite oli liian kovasti asetettu. Minun polkujuoksutaidoillani ei tuosta ajasta edes ilman päänsärkyä eikä oikeanlaisella vauhdinjaolla tai paremmalla nesteytyksellä olisi paljon saanut nipistettyä pois. 

Iltabileet Suklaamunien tahdittamana. Kuva: Hanna Hiltunen

Kauan en kuitenkaan jaksanut tulosta murehtia. Päänsärky hävisi loppujen lopuksi maalissa saadulla Buranalla ja ilta ystävien kanssa juoksun jälkeen oli aivan ihana. Pari tuntia tanssia Suklaamunien tahdittamana oli oivallista palauttelua jaloille.

Nyt näin pari päivää kisan jälkeen yhteenvetona voi sanoa, että vaikka nämä polkujuoksut eivät tuloksellisesti katsoen ole se omin lajini, ne ovat elämyksellisesti minulle ehdottoman tärkeitä. Jos jotain tältä reissulta opin niin sen, että minun on opeteltava hyväksymään heikkouteni poluilla ja päästettävä irti siitä, että asetan itselleni liian suuria tavoitteita. Sen avulla pystyn paremmin nauttimaan matkasta niillä taidoilla mitä minulla on. Kokonaisuudessa nämä polkujuoksukisat oheisohjelmineen, kisafiiliksineen ja tämän harrastuksen kautta saatuine ystävineen on niin hieno juttu, että niitä en haluaisi mistään hinnasta missata. Olen onnellinen saadessani olla osa tätä suurta polkujuoksuperhettä.Vaikka Ryläyksessä taas vannoin, että en poluille enää palaa, olen varma, että Kolilla nähdään myös ensi vuonna!