Kotirataultrausta, pohdintoja viime juoksuvuodesta ja tähtäys tulevaan

Eilen oli tarkoitus viettää "tyttöjen päivää" Kajaanissa hyvän ystäväni Sannan kanssa. Suunnitelmissa oli juoksua, uintia, saunomista ja hyvää ruokaa. Suunnitelmat kuitenkin meni uusiksi, kun aamukuudelta Sannalta tuli viesti, että lapsi on sairastunut ja joudumme perumaan treffit. No, siinä aamulla sängyssä piehtaroin ja mietin, mitä sitten tekisin. Lähtisinkö Kajaaniin ihan yksikseni suunnitelman mukaisesti vai juoksisinko ihan normi pitkä lenkin kotosalla. Päätös oli helppo tehdä kun avasin aamulla oven ja näin, että yöllä oli tullut melkoisesti lunta. Kokemuksen perusteella kevyen liikenteen väylät ovat Kajaanissa viikonloppuisin huonosti auratut, joten päätin jäädä kotikulmille.

Yleensä pitkät lenkkini ovat n. 20km, mutta koska oli kotirataultrapäivä, päätin juosta tasan 25km. Kotirataultra on omatoiminen kisa, jonka perusmatkana on 50km mutta vaihtoehtona oli myös  tuo valitsemani puolikas. Söin kevyen aamupalan ja klo 11.06 starttasin matkaan. Pakkasta oli vain parisen astetta ja keli oli mitä parhain juosta. Suomipopin nettiradiota kuunnellen tossut veivät valtatie 22:sta pitkin kohti Kontiomäkeä ja sitten samaa reittiä takaisin. 

Siinä juostessani aloin miettimään viime vuotta, sitä mitä kaikkea olin vuoden aikana kokenut ja minkälaisen tien olin juoksijana kulkenut tähän päivään. Vuonna 2014 päätähtäin oli Hampurin maratonilla toukokuussa ja treenasin kevättalvella kovaa. Taustoihin nähden liian kovaa. Alkava rasitusmurtuma sääriluussa vei minut muutamaksi viikoksi telakalle ja pelkäsin, etten pääsisi toukokuussa ollenkaan starttaamaan. Mutta tauko auttoi ja pääsin lähtöviivalle.

Itse tapahtuma oli uskomaton elämys. 16000 juoksijaa, mahtava tunnelma sekä kannustus ja juoksureitti läpi entisen asuinkaupunkini <3 Ennen Hampuria olin jollain tavoin uskotellut itselleni olevani tyytyväinen, jos neljän tunnin haamuraja rikkoutuu. Mutta kun saavuin maaliin nappisuorituksella (puolikkaiden ero vain 13 sekuntia) ajassa 3:51:00,  en ollutkaan oikein tyytyväinen. Älkää ymmärtäkö väärin :-) Toki olin jollain tavoin iloinen, että tavoite täyttyi, mutta jotenkin kisasta jäi "tyhjä olo". En tiedä oliko se sitten sitä paljon puhuttua maratonbluesia vai mitä, mutta jotenkin en osannut oikein iloita suorituksestani.

Saadakseni jonkun uuden tavoitteen, ilmoittauduin lokakuussa järjestettävälle Vaarojen Maratonille Kolille. Kesä meni "höntsäillessä" ja siirryin osaksi poluille juoksemaan. En piitannut vauhdeista, en treenannut minkäänlaisten ohjelmien mukaan vaan juoksin silloin kun aikaa oli ja hyvältä tuntui. Heinäkuussa juoksin ennätysmäärän, 231km. Kesä-heinäkuussa kävin juoksemassa yhden ainoan kisan: puolimaratonin Paavo Nurmi Maratonilla Turussa, missä olin edellisvuonna juossut ensimmäisen puolimaratonini. Vuodessa sain nipistettyä ajasta 13 minuuttia. 

Elokuun alussa lähdin ihan ex-tempore ystäväni Sannan kanssa Kempeleen Z-Maratonille. Helteisestä maratonista tuli yksi vuoden kohokohtia: loistavaa juoksuseuraa, mahtavat huoltojoukot (kiitos Seija ja Kari!) ja äärirajoille viety suoritus, jonka palkintona oli oma ennätys ja naisten sarjan kolmas sija.

Kempeleen onnistumisesta innostuneena lähdin testaamaan pari viikkoa maratonin jälkeen myös kympin kuntoani Oulujuoksussa. Myös tämä kisa meni nappiin ja tavoite, 50 minuuttia, alittui yli kolmella minuutilla.

Nämä kaikki onnistumiset oli hienoja, mutta jotenkin niistä jäi jonkinlainen "voittamattomuuden" tunne. En ajatellut, että voisin olla myös jollain tavoin haavoittuva. En tiedostanut rajojani - ja se kostautui Nuuksio Classic Trail Maratonilla syyskuun alussa. Ostin peruutuspaikan maastomaratonille, vaikka polkujuoksukokemusta minulla ei ollut ollenkaan. Tai no, olin minä 120 kilometriä poluilla juossut, mutta käytännössä siis nolla.

Nuuksio Classic Trail oli ihana tapahtuma ja kyllä minä maaliinkin saavuin. Tämmöiselle polkujuoksunoviisille aikakin oli varmasti ihan kelpo, mutta hinta, jonka siitä maksoin, oli aika kova. Kroppa ei ollut yhtään tottunut epätasaiseen alustaan ja epätyypilliseen rasitukseen ja polvi oli kisan jälkeen lievästä sanottuna paskana.

Kuva: Salla Lyytinen

Nuuksion jälkeen olin viikkokaupalla juoksutelakalla. Tuskin pystyin kävelemäänkään. Jouduin luopumaan unelmastani juosta Vaarojen Maratonilla Kolilla ja möin osallistumisoikeuteni eteenpäin. Epätietoisuus jalan kohtalosta kalvoi mieltä, joten kävin ortopedilla. Diagnoosiksi ortopedi sanoi rustovaurio ja kehotti lähinnä luopumaan juoksuharrastuksesta. En luovuttanut, etsin vaihtoehtoja. Halusin kuulla jonkun antavan minulle erilaisen diagnoosin, joten kävin fysioterapiassa. Sieltä diagnoosina huono lonkan liikkuvuus ja siitä johtuva juoksijan polvi. Toivonkipinä. Poljin kuntopyörää, venyttelin ahkerasti ja harkitsin jopa suksien ostamista talveksi (siis minä, joka inhoan hiihtoa!!!), mutta kuin ihmeen kaupalla marraskuussa pääsin taas juoksemaan.

Marraskuu osoitti taas yllytyshulluuteni. Kun kaverini Saara fb:ssä huhuili osallistujia kaveriksi Nuts Köykkyri Uphill Pre-Xmas raceen, oli sinne toki pakko ilmoittautua. Kuuden tunnin kisaan, koko rahan edestä, mitenkäs muuten. Niinpä sitä sitten marraskuun lopulla kiivettiin Suomen pienintä laskettelurinnettä ylös alas. Kyllä sitä siinä kisan aikana kävi useamman kerran mielessä, että kyllä se neljän tunnin sarjakin olisi toki riittänyt. Luovuttaminenkin kävi mielessä mutta luonne ei antanut periksi. Ja niin sitä vain kuusi tuntia taivallettiin: mäki ylös, mäki alas. Mäki ylös, mäki alas. Yhteensä 88 kertaa. Mittariin kertyi reilut 42 kilometriä ja nousumetrejäkin aika paljon :-)  Ja heltisipä tuolla naisten sarjan toinen sijakin. Päivän kruunasivat sauna, palju ja hyvä ruoka. Mahtava tapahtuma, jonne on pakko päästä ensi vuonnakin.

Kaikenkaikkiaan vuosi 2014 oli, telakoinnista huolimatta, loistava! Ennätykset kaikilla matkoilla, paljon unohtumattomia kokemuksia, uusia ystäviä ja juoksukilometrejä, joita muuten kertyi viime vuonna 1705. Kun aloitin juoksun huhtikuussa 2013, sain samana vuonna kilometrejä kasaan vähän alle tuhat. Siihen nähden juoksin toisena juoksuvuotenani liikaa ja se selittänee myös telakoinnit.

Tänä vuonna tavoitteena olisi juosta enemmän kuin viime vuonna, mutta maltillisesti. Mutta kilometrimäärää tärkeämpää olisi ensisijaisesti kuitenkin pysyä juoksukunnossa. Harjoitella sen verran järkevästi ja monipuolisesti, ettei telakalle tarvitsisi joutua. Koska ihmisluonne (vai olenko se vain minä?) on kuitenkin sellainen, että pääsääntöisesti on vaikea olla tekemäänsä tyytyväinen ja yhden tavoitteen täytyttyä etsitään uusia haasteita, niin tottakai olen asettanut myös aikatavoitteita itselleni kesän 2015 kisailuihin. Ne on aika yksinkertaiset: kymppi alle 45, puolikas alle 1:45 ja maraton alle 3:45.

Kesään on kuitenkin vielä pitkä matka ja sitä ennen katse on hiihtolomassa ja Kanarian saarilla juostavalla Transgrancanarialla! Viisi päivää lomaa ilman lapsia ja miehen kanssa yhteinen 44km:n mittainen retki. Aikatavoitetta tuohon kisaan ei ole, päätavoitteena on tulla ehjänä maaliin ja pysyä juoksukunnossa kesää ajatellen. 

Mutta takaisin eiliseen kotirataultraan: Askel oli kepeä ja pitkis meni suunnitellusti kiihtyvästi: ensin 10 kilsaa hitaasti (6:24min/km), sitten 10 kilsaa vähän nopsemmin (5:55min/km) ja loppuun vielä kesän tavoitemaravauhtista (n. 5:15min/km). Tasan 25km ja 2:29:56 näytti mittari kun tulin takaisin kotiovelle. On se jännä, että nykyään tuollainen 25 kilometriä ei edes tunnu kovin pitkältä lenkiltä, josko sitten vaikka jo ensi vuonna kotirataultrapäivänä se 50km?

Synttärikahveille treenikamppeissa

Eilen vein puoliltapäivin tytöt kaverisynttäreille ja sain samalla itsekin kutsun jäädä kahveille. No, minä olin ajatellut kuitenkin käydä sinä aikana juoksemassa, joten nokkelana tyttönä sanoin, että tiedätkös mitä, ajan ensin kotiin, vaihdan juoksukamppeet ja juoksen sitten kahville ja pyydän miestä hakemaan meidät kaikki sitten pois. Ja tämän sitten toteutin. Onneksi kyse ystäväperheestä, jonne viitsii mennä juoksukamppeissakin kahville.

Samalla tuli testattua anopin neulomat säärystimet. Mukavannäköiset, lämpimät ja ah niin ihanan värisetkin vielä!

Lähetin tämän kuvan kiitoksena anopille sitten myöhemmin ja hän kommentoi, että "nepäs sattui olemaan niin sävy sävyyn lenkkareiden kanssa", johon vastasin, että ei pelkästään lenkkareiden ;-)

Kun vaatetus on sävy sävyyn niin juoksukin sujuu paremmin. Ja kehtaa jopa kakkukahveille mennä :-D Oli muuten hyvää kakkua, kiitos Riitta!

Lomautus - onnenpotkuko?

Haluaisin pystyä kuntoilemaan kuutena päivänä viikossa vähintään 25 minuuttia päivässä. Sen tavoitteen olen itse mielessä itselleni asettanut. Joskus se on haastavaa mutta yleensä siinä onnistun. Joskus se tarkoittaa, että joudun urheilemaan mielestäni vähän epäinhimillisiin kellonaikoihin (lasketaanko kello viisi aamulla tai kymmenen illalla edes sellaisiksi?) ja joskus joudun olemaan hieman kekseliäs (kun lapset kiipeilee kiipeilytelineillä, voi hyvin tehdä kuntopiiriä leikkipuiston reunalla), mutta yleensä onnistun tavoitteessani.

Vielä viime vuoden loppuun asti olin täysipäiväisesti töissä. Tulin töistä kotiin viiden maissa, siihen samaan syssyyn oli sitten äkkiä laitettava ruoka ja vaihdettava kuulumisia. Lapset kiukuttelivat pitkän hoitopäivän jälkeen ja koululaiset joutuivat viettämään iltapäivät yksin. Loppuilta menikin sitten lasten harrastuksissa, omissa vapaaehtoistöissä järjestöhommissa ja jossain siellä välissä kuntoilin. Arkipäivää varmasti monessa perheessä. Pystyin siihen, mutta hankalaa se oli ja välillä vähän raskastakin. Jostain oli aina välillä luovuttava. 

Vuoden alusta sain tavallaan lottovoiton. Ajallisesti ja hyvinvoinnin kannalta, en rahallisesti. Minut osa-aikaistettiin tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Ensin harmittelin asiaa mutta onneksi vain sekunnin silmänräpäyksen. Sitten tajusin, että osa-aikaisuus tarkoittaa enemmän vapaa-aikaa = enemmän aikaa lapsille ja perheelle ja enemmän aikaa kuntoiluun.

 Nykyään liikuntaharrastukseen ei tarvitse enää etsimällä etsiä aikaa. Eilenkin hain ekaluokkalaiset koulusta ja nousin kuntopyörän selkään. Siinä samalla tytöt otti välipalaa, tekivät läksyjä mutta minä olin siinä läsnä ja apuna tarvittaessa. Tunti kuntoilua, pikasuihku, pienten haku hoidosta ja ruoanlaittoon. Klo 16.30 mennessä olimme jo koko perhe syöneet ja ilta oli vasta aluillaan. Tästä näkökulmasta se hieman pienempi summa palkkanauhassa ei harmita tipan tippaa. Pitäisiköhän jopa lähettää kiitoskortti työnantajalle? :-)

Pakkopullasta nautintoon

Joskus mullakin on niitä päiviä, että lenkille ei tee yhtään mieli. Harvoin kylläkin, mutta kyllä sellaisiakin on. Tänään oli yksi näistä päivistä. Perjantai, viikonlopun alku. Ois niin helppo vaan ollu lösähtää sohvalle ja laiskotella. Entisessä elämässäni olisin tehnyt juuri näin. Todennäköisesti olisin laittanut ruokaa, syönyt itseni ähkyyn ja myöhemmin istahtanut sohvalle katsomaan jotain elokuvaa. Mutta tiesin, että nykyinen minäni katuisi myöhemmin, jos jättäisin lenkin väliin.

Vielä juoksutrikoita jalkaan vetäessäni olo oli vetämätön ja marmatin, että nyt tarvitaan sitä itsekuria. Nyt äkkiä kengät jalkaan ja menoksi!Ulos päästyäni tahusin, että olin pukeutunut liian kevyesti :( Pakkasta -7 ja aikamoisia tuulenpuuskia. Lumi pöllysi ja minua palelsi. Juoksuinto ei vieläkään oikein noussut pintaan.

Kilsa siihen taas meni. Siis siihen, että pääsin vauhtiin ja juoksu alkoi olla nautinnollista. Enää ei ollut kylmä, pöllyävä lumi ei haitannut ja edes pehmeässä lumessa, auraamattomilla teillä taapertaminen ei ärsyttänyt. Vaikka lähteminen oli ollut pakkopullaa, se oli vaihtunut silkaksi nautinnoksi ja olin iloinen, että itsekurini oli pitänyt.

39 minuuttia myöhemmin palasin nauttimaan perheen yhteisestä perjantai-illasta. Ruoka oli valmiina, burritot odottivat pöydällä käärimistään. Söin itseni ähkyyn. Ja nyt löhöän sohvalla. Jotain olen siitä entisestä elämästänikin siis pitänyt kuvioissa mukana. Joskus voi hyvällä omallatunnolla laiskotellakin.

Villi ja vapaa - ainakin hetken

Tänään oli taas semmoinen lenkki, joka muistutti minua jälleen kerran tämän harrastuksen ihanuudesta. Mutta aloitetaan ensin siitä, mitä tapahtui ennen lenkkiä:

Kiireinen työpäivä, siihen päälle kaupunkiin tyttöjen kanssa kenkäostoksille, ruokakassien kanssa kotiin. En tiedä osaatteko te kuvitella, millaista on tulla kotiin, jossa kuuluu Nintendo Wiin Mario Bros-pelin äänet, 7 lasta haluaa kertoa päivän kuulumiset, osa pyytää läksyjen teossa apua, osa tulee kertomaan, kuinka parhaan kaverin kanssa oli tullut riitaa, yksi valittaa kuinka pahaa kouluruoka oli jne. mutta voin kertoa, että desibelitaso on aika korkea ja omaa aivokapasiteettia tarvitaan tuhatprosenttisesti, jotta pystyy ottamaan kaiken tiedon vastaan :-) Mies on onneksi vielä tämän viikon lomalla ja ruoka oli valmiina - luksusta.

Ruoan jälkeen patistin miehen lenkille, jotta voin itse ennen illan lenkkiä hetken rauhoittua. Keittiön siivous, kahvikupponen, lasten kanssa jutustelua, uudet verhot jouluverhojen tilalle ikkunaan. Läpsystä vaihto miehen kanssa. Huikkasin, että oon tunnin poissa, tuun sitten iltapuuhiin avuksi.

Löin oven kiinni takanani ja lähdin hölköttelemään. Ensimmäinen kilsa meni (kuten aina) miettiessä, mitenkähän ne kotona pärjää, mitä kaikkea olenkaan päivän aikana unohtanut (ai niin, silmälääkäriin piti varata aika, päivähoitotoimistoon soittaa...) ja mitä kaikkea pitääkään huomiseksi muistaa. Kilometrin jälkeen yleensä "vapaudun" äiti-roolistani ja minusta tulee "juoksija". Rentoudun ja unohdan kaiken takanani, nautin vain omista ajatuksistani ja juoksen. Siis yleensä. Aina en tähän kuitenkaan pysty mutta tänään pystyin.

Kilometrin jälkeen olo tuntui niin hyvältä, että päätin vaihtaa hölkän maratonvauhtiseksi juoksuksi. Tai siis tavoitevauhtiseksi, 5:10-5-20min/km. Apua, sellaista vauhtia pitäisi ensi kesänä jaksaa juosta yli 42km!!! Eka kilsa tuntui vielä hankalalta mutta sitten kroppa ja koneisto alkoi lämmetä ja juoksu tuntui aivan mahtavalta. Pari pakkasastetta, hienoinen lumi-/räntäsade, kasvoja vihmova tuuli...Tossut vie eteenpäin ja sinun ei tarvitse ajatella mitään muuta kuin askel askeleelta etenemistä. Voiko ihanampaa tunnetta olla? Siinä valtatie 22:sta juostessa, rekkojen viuhahtaessa ohitseni ja lumen pöllytessä unohdin jotenkin kaiken muun, keskityin vain siihen juoksuuni. Jotenkin koin olevani villi ja vapaa. En suurperheen äiti ja maailman ihanimman miehen puoliso vaan juoksija. Hetken ilman velvollisuuksia ja ilman määränpäätä. Ei sillä, että haluaisin olla villi ja vapaa. En tosiaankaan. Mutta hetkellisesti se tuntui suorastaan loistavalta.

Vajaan tunnin ja reilut 11 kilometriä myöhemmin kotiovi auki ja paluu todellisuuteen :-) "Kato Anni, äiti näyttää ihan hassulta! Sillä on kulmakarvat ihan jäässä!" "Äiti, minä haluaisin käydä tänään sinun kanssa saunassa." "Äiti, voidaanko käydä juoksemassa lumihangessa saunasta?" "Äiti, kato minkälaisen videon tein GroPro:lla!"

Jos juoksulenkillä tunnen olevani villi ja vapaa niin kotona tunnen olevani rakastettu <3