Paluu polkujuoksu-urani lähtökuoppiin: Nuuksio Classic Trail Marathon 2015

Tasan vuosi sitten juoksin ensimmäisen polkumaratonini Nuuksio Classic Trail Marathon -tapahtumassa Espoossa. Sain tuolloin pari viikkoa ennen kisaa jonkun ihme päähänpiston ja ostin peruutuspaikan kisaan, vaikka olin juossut poluilla tätä ennen vain 120km. Saldona tuolloin oli ensikertalaiselle ihan suht hyvä aika (5:34:10) mutta valitettavasti myös lähes kolmen kuukauden telakkajakso. Kisan jälkeen polkujuoksuun tottumattomat lihakseni olivat niin rasittuneet, että juoksijan polvi vaivasi viikkokausia.

Revanssia vailla ilmoittauduin tänä vuonna Nuuksioon jo hyvissä ajoin heti ilmoittautumisen auettua keväällä. Koska koko kesä meni ylirasitustilasta toipuessa, olin jo miettinyt jättäväni koko kisan väliin. Oloni kohennuttua päätin kuitenkin startata.

Kaksi päivää ennen kisaa kirjoitin mietteitä harjoituspäiväkirjaani:

Viime kuukausina olen juossut vähemmän määrätietoisesti kuin koskaan mutta siitä huolimatta olen onnistunut tekemään kuitenkin ihan kiitettävän määrän pitkiä lenkkejä, joten luotan siihen, että entisellä peruskunnolla mennään. Kaksi viikkoa sitten kaaduin ja satutin oikean polveni. Luulin aluksi, että asfaltti-ihottuma ja mustelma paranisivat hyvissä ajoin ennen kisaa mutta polvea jomottaa edelleen silloin tällöin. Toivottavasti polvi kestää ylihuomenna. Muuten olen rauhallisemmilla mielin kuin koskaan lähtemässä kisaan - ehkä juuri siksi, että tulostavoitteita ei ole. En ole vetänyt stressiä kamoista, en kengistä, en tankkauksesta, en matkaeväistä. Uskon ja luotan naiivisti siihen, että kaikki menee hyvin, vaikka tällä viikolla keventelystä johtuen tuntuu taas siltä, että en jaksa juosta metriäkään :-)

Nuuksioon saavuimme pitkän ajomatkan jälkeen myöhään kisaa edeltävänä iltana. Mukanani oli mies ja kaksi lasta ja olimme varanneet hotellihuoneen koko viikonlopuksi.

Kisapaikalla oli jo kiva tunnelma kun paikalla oli paljon muitakin kisamateriaalin hakijoita ja kisan yhteistyökumppanit olivat paikalla esittelemässä tuotteitaan. Salomonin ständiltä löytyikin upouudet Salomon S-Lab Sense-kengät, jotka tuntuivat jalassa niin hyviltä, että päätin tehdä sen, mistä maratonareita aina varoitetaan ja laittaa jalkaan kengät kisaan suoraan pakasta. Kisajärjestäjät olivat jo viikolla ilmoittaneet, että reitti on märkä ja viime päivien sateiden jälkeen metsässä oli luvassa mutavelliä ja liukkaita kallioita ja Salomonin kenkä tuntui näihin olosuhteisiin paremmalta valinnalta kuin mukanani olleet luottotossuni The North Face Ultra Trailit tai viime vuonna reitilläkin palvelleet Sarvan nasturini. 

Kisapäivän aamu oli kostea ja sumuinen. Aamupalan jälkeen kävin lasten kanssa hetken heittelemässä frisbeegolfia ja fiilis oli mukavan rento. Ei jännittänyt yhtään. Pakkasin juomaliiviin rakkoon reilun litran vettä, otin liivin pikkupulloihin urheilujuomaa ja energiaksi matkalle mukaan kolme nergiapatukkaa. Minullahan oli aiemmissa pitkissä kisoissa ollut ongelmia vatsan kanssa ja geelit olivat saaneet aikaan oksennusrefleksin, nyt ajattelin kokeilla vähän erilaista taktiikkaa.

Yhdeksän jälkeen laitoin kamat päälleni ja menin hotellin aulaan odottelemaan starttia. Perhe lähti päiväksi Korkee-seikkailupuistoon seikkailemaan.

Lähtöryhmiä oli tänäkin vuonna kaksi. Edellisvuonna ryhmän oli saanut valita itse, tänä vuonna meidät oli järjestäjien toimesta jaettu valmiiksi kahteen ryhmään. Minut oli nähtävästi edellisvuoden ajan ja sijoituksen (muistaakseni joku 40/120) perusteella laitettu näistä ryhmistä ensimmäisenä starttaavaan. Tänä vuonna polkujuoksukokemusta oli toki enemmän, mutta järjestäjä ei voinut tietää, että olin lähdössä matkaan neljä kiloa painavampana ja ylirasitustilasta juuri toipuneena, joten hirveä aikaparannus ei ollut realistinen. Lähdin ennenkaikkea hakemaan ehjää juoksua ilman siitä seuraavaa telakkajaksoa ja toki toiveissa oli entisen ajan parantaminen. Se oli kuitenkin sivuseikka.

Kisan lähtöpaikka.

Ryhmittäydyin lähtöryhmän vasempaan reunaan lähes takariviin. Starttilaukaus pamahti ja lähdin hyvillä mielin matkaan. Ensimmäisen kolmen kilometrin jälkeen kuitenkin huomasin, että sorruin samaan typerään virheeseen kuin viimekin vuonna ja juuri siihen mitä olinkin pelännyt: juoksin letkan viemänä ihan liian kovaa. Sykkeet pomppivat jo 160-170 välillä ja tiesin, että tällaisilla sykkeillä en matkaa jaksaisi loppuun asti.

Himmasin hieman, päästin kovempia juoksijoita ohi aina kun taakseni tuntui syntyvän letkaa ja yritin olla piittaamatta muitten vauhdeista. Ylämäet kävelin alusta asti kuten olin jo ennen lähtöä suunnitellutkin.

Juoksu tuntui korkeista sykkeistä huolimatta mukavalta ja jo muutaman kilometrin jälkeen kävi selväksi, että kenkävalinta oli ollut loistava: kengät istuivat jalkaan kuin sukka ja mutaisessa ja märässä metsässä ja jopa liukkailla kallioilla kenkä antoi hyvän pidon.

Ekat kymmenen kilsaa meni tosi nopeasti ja kisan pahin nousu Solvallan laskettelurinteessä meni vielä hyvin voimin. 11km:n väliaikapisteen väliaika ennusti noin viiden tunnin loppuaikaa mutta tiesin itse kyllä hyvin, että olin startannut liian kovaa ja hyytyminen oli edessä. Juomapisteeltä en tarvinnut juomaa, sillä sitä minulla oli yllin kyllin mukana ja jatkoinkin Solvallan jälkeen metsään yksin monen muun pysähdettyä täyttämään juomavarastojaan.

Noin viidentoista kilometrin kohdalla juoksu alkoi jo tuntumaan raskaalta. Minun polkujuoksutaitoni ovat melko surkeat ja nilkat jäykät, joten helppoa juoksu ei minulle Nuuksion juurakkoisilla ja sateesta liukkailla ja mutaisilla poluilla ollut. Huokasin aina helpotuksesta kun teknisten polkujen välissä oli pitkiä avokalliopätkiä, joissa sai juosta hieman rennommin ilman, että piti koko ajan pelätä kaatumista.

Kuva: Juha Saastamonen

Reilun puolen välin jälkeen aloin väsyä toden teolla. Tiesin, että väsyminen tuli liian aikaisin ja alkumatkan reippaat kilometrit alkoivat nyt kostautua. Reisiä pakotti ja vauhdit hidastuivat. Sykkeet tippuivat alle 150. Rankimmat kilsat olivat varmaankin kilometrit 23-29. Uupumus oli tässä vaiheessa niin kokonaisvaltaista, että en oikein edes jaksanut harmitella sitä, että edes edellisvuoden aikaani en tänään todennäköisesti pystyisi. Seinä oli tullut vastaan.

 Mietin omassa mielessäni, että tämä taitaa olla viimeinen polkujuoksukisani, koska en vain osaa tätä lajia. Asfaltilla vauhdinjako on niin paljon helpompaa: voit juosta alusta asti samaa vauhtia. Täällä metsässä vauhtia ei voi oikein etukäteen määritellä, ikinä kun et tiedä mitä seuraava kilometri tuo tullessaan ja liian kovasti juostu kilometri kostautuu seuraavassa mäessä. Minullakin vauhdit vaihtelivat sieltä kuuden minuutin kilometrivauhdeista hitaimpiin reilun yhdeksän minuutin kilometreihin.

Mutaa ja haasteita reitillä riitti. Kuvat: Poppis Suomela

Alun tihkusade oli jossain vaiheessa muuttunut kaatosateeksi ja polut yhä märemmiksi ja mutaisimmiksi. Välillä polkua ei ollut lammikkojen alta nähtävissä ollenkaan ja parissa kohtaa olinkin polvia myöten suossa. Alkumatkasta lammikkoja jaksoi vielä jossain määrin väistellä  ja suopätkillä yritin löytää reunoilta kuivimmat ja juostavimmat kohdat mutta väsyneenä mutaisiin ja kosteisiin kohtiin ei jaksanut enää hirveästi kiinnittää huomiota: suoraan läpi vain. Viileä vesi tuntui jaloissa jopa mukavalta.

Kisan toisella huoltopisteellä 26km:n kohdalla pysähdyin täyttämään pikkupullot, kaivoin repustani viimeisen energiapatukkani ja jatkoin matkaa. En tiedä oliko se tuon energiapatukan ansiota vai mitä, mutta jossain kolmenkympin kohdalla sain yhtäkkiä jostain lisävirtaa. Sadekin oli lakannut ja auringonpaisteessa juoksu tuntui yhtäkkiä paljon mukavammalta ja helpommalta. Olin kiitollinen reitin muutamasta hiekkatiepätkästä, sillä niissä pystyin juoksemaan reipasta vauhtia ja sain hieman menetettyä aikaa kiinni. Viimeisen huoltopisteen (33km) ohi porhalsin energisenä pysähtymättä siinä.

Tässä vaiheessa katsoin kelloani ja tajusin, että jos saan tämän megaflown vain pidettyä päällä, alitan viime vuotisen aikani ja parhaimmassa tapauksessa pääsen maaliin jopa alle viidessä ja puolessa tunnissa. Hyvästä fiiliksestäni kertonee myös tämä kuva, joka lienee otettu jossain vähän kolmenkympin jälkeen.

Kuva: Juha Saastamoinen

Tässä vaiheessa kilpailuviettini heräsi ihan kunnolla. Viimeiset kilometrit menivät vähän kuin sumussa ja kelloa vilkuillessa, reitistä en oikein muista mitään. Tiedän, tämä ei ole oikein polkujuoksun syvin tarkoitus, sillä monihan sanoo, että poluilla ei ajalla saa olla merkitystä vaan matkasta pitää vain nauttia. Myönnän heikkouteni, minulle sillä oli kyllä merkitys. Viimeisillä kilometreillä laitoin kaikki päässälaskutaitoni kehiin kun laskeskelin, miten kovaa minun pitää vielä juosta, jotta alitan 5:30h. Hommaa ei hirveästi helpottanut se, että oma Garmin näytti matkaksi lähes kilometrin enemmän. 38km:n reittimerkinnän kohdalla kelloni näytti 4:59:57 ja siitä olikin helppo laskea, että jos en vain ota riskejä kaatumisen suhteen niin pääsen tavoitteeseeni.

Vatsassani kurni. Energiapatukat oli syöty ja varmuuden vuoksi mukaan ottamiani geelejä en tässä vaiheessa enää halunnut repustani kaivella. Neljä kilometriä jäljellä, kolme kilometriä jäljellä, mistä hemmetistä näitä mäkiä riittää?!?! Ei näitä viime vuonna tässä lopussa näin paljon ollut! Noin kaksi kilometriä ennen maalia aloin kuulla kuulutukset ja meinasin purskahtaa itkuun. Melkein maalissa, nyt tossua toisen eteen. Kilometri vielä. Kuulutusten ääni koveni ja laitoin viitosvaihteen päälle. Garmin näytti juoksuvauhdiksi n. 5:50min/km. Avokalliota, sitten lyhyt pätkä hiekkapolkua, kaarros vasemmalle ja maali näkyikin jo. Vielä pieni puristus ja kello pysähtyi aikaan 5:28:16. Sijoitus naisissa 37/120.

Maalissa sain käteeni mukin urheilujuomaa ja grillimakkaran. Se maistui taivaallisen hyvältä, en ole tainnut ikinä nauttia makkaransyönnistä niin paljon. Grillimakkaratarjoilu pitäisi kyllä laittaa pakolliseksi jokaisen kisan maalissa :-)

Istahdin maahan ja samassa kuulinkin ystäväni Minnan saapuvan maaliin. Minna oli lähtenyt matkaan toisessa lähtöryhmässä ja ihan sattumalta olimme juosseet sekunnilleen saman ajan!

Perhekin saapui paikalle ja fiilis oli kyllä mahtava. Olin märkä, mutainen mutta ah niin onnellinen. Jalat ja eritoten polvi kestivät matkan, aika parani viime vuodesta ja pakasta vedetyt uudet tossut toimivat kuin unelma! Ei yhtään rakkoa tai hiertymää. No, pesua kengät kaipaavat, samoin kuin säärystimeni ja sukkani mutta eiköhän nuo seuraavaan polkukisaan mennessä taas ole puhdistuneet. Auts, sanoinko seuraavaan polkujuoksukisaan? ;-)

Dataa:
Garmin näytti matkaksi 42,87km, keskisyke 158. Nestettä matkalla meni vähän vajaa litra, energiaa kolmen energiapatukan verran.