Hirvi pysyy aina hirvenä - myös kotipoluilla

Eilen vuorossa oli kauden rankin urakka: Vuokatti Trail Challengen 75km Maanselän vaaroilla. Se ei mennyt ihan putkeen. Mitenkähän kuvailisin päivää lyhyesti? No kolmella kirjaimella: DNF. Kopsaan tähän eilisen päivitykseni facebookista:

Luuserifiilis. Vuokatin vaarat jäi valloittamatta. Vatsa ja henkinen kantti ei tänään kestänyt. Rämmin metsässä 55km, jonka jälkeen jätin leikin kesken. Juoksu oli alusta asti kärsimystä. Metsään jätin toisille muistoksi kymmenisen biokätköä, itselle jäi käteen suunnaton vitutus ja elämäni pisin lenkki. Mutta edes se ei lohduta.


Ja nyt pidempää tarinaa. Aloitetaan siitä, että Terwamaratonin jälkeen minulla oli tosi väsynyt olo. Kroppa ei oikein ottanut palautuakseen. Ei sitten millään. Lepäilin ja hölkkäilin vain kevyesti mutta sykkeet eivät oikein normalisoituneet ja olo oli väsynyt. Minulla oli silti tämän Vuokatin kisan suhteen levollinen olo. Jaksoin uskoa siihen, että matka ei tapa vaan vauhti ja peruskuntoni kyllä riittää Vaarojen valloitukseen.

Kaksi päivää ennen kisaa tuli ensimmäisen kerran mieleen, että juoksusta ei ehkä tulisi mitään, sillä oikean jalan pottuvarpaani oli tulehtunut pahasti. Kerran irtilähtenyt ja uudestaan kasvanut kynsi oli alkanut kasvaa ihon sisään ja nyt koko varvas oli tulehtunut ja turvoksissa. Kävin varmuuden vuoksi näyttämässä varvasta lääkärille, joka antoi minulle antibioottikuurin ja vakuutti, että voisin siitä huolimatta juosta.

Ystäväni Sanna tuli kisaa edeltävänä iltana luokseni. Olimme kuukausi sitten juosseet yhdessä ennätyksemme Terwamaratonin Lyyli-myrskyssä ja nyt oli tarkoitus taittaa tämäkin matka yhdessä. Fiilis oli tosi hyvä. Söimme iltapalaa ja pakkasimme kamat. Reppu, tarpeeksi energiaa ja luottotossut. Dropbagiin lisäenergiaa, vaihtokengät ja sauvat loppumatkaa varten. Vähän ennen puoltayötä kampesimme itsemme nukkumaan, jotta ehtisimme nukkua muutaman tunnin ennen lähtöä kisapaikalle.

Kello soi 2:30. Puurot nassuun ja menoksi. Vielä aamullakaan en osannut jännittää, vaikka tiedossa oli pisin juoksuni ikinä. Jaksoin luottaa siihen, että selviän. Jos en jaloilla niin päällä ja sisulla. Sitä en vielä lähtövaiheessa osannut arvata, että ongelmaksi muotoituisi vatsa... Mutta siitä enemmän kohta.

Kotipihalla klo 3:20. Auton nokka kohti Vuokattia.

Saavuimme Vuokattiin neljän maissa aamulla, kävimme hakemassa kisakansliasta numerolaput ja merkkasimme dropbagimme numeroillamme. Puoli viideltä bussi lähti kohti Puukarin pysäkkiä Valtimolla, josta kisa starttasi.

Saavuimme Puukarin pysäkille vartin yli viisi. Edeltävät viikot oli satanut rankasti vettä ja kisapäivällekin oli luvassa sadetta. Mutta kun astuimme bussista ulos, aurinko paistoi jo pilvettömältä taivaalta ja luonto tuoksui mielettömän hyvälle. Jos sääkin suosi meitä näin, niin mikään ei voi mennä pieleen, vai voiko?

Tytöt startissa. Minä, Sanna ja ystävämme Sari, joka starttasi 110km:n matkalle.

Lähdössä fiilikset olivat korkealla. Kuva: Hanne Kinnunen, blogi Trisome

 Lähtölaukaus pamahti klo 6:00. Iloisin mielin lähdimme matkaan. Jalat olivat muutaman päivän levon ja tankkauksen jäljiltä raskaat mutta toivoin niiden kevenevän. Kun olimme juosseet muutaman  kilometrin, aloin huolestua. Etenimme leppoisasti ja kävelimme ylämäet, mutta minulla oli outo olo. Sykkeet olivat hurjan korkeat, lähellä anaerobista kynnystä. Yritin kuitenkin vakuutella itselleni, että kyllä ne siitä tasoittuvat.

Noin viisi kilometriä juostuamme sanoin Sannalle, että minun on kohta pakko käydä puskassa. Vatsassa kiersi ihan kamalasti. Tähän asti olimme juosseet muun joukon mukana mutta nyt jättäydyimme jälkeen ja hyppäsimme puskaan. Minulla ei ikinä juoksuissa ole ollut ongelmia vatsan kanssa ja tämä oli minulle aivan uutta. Puskakäynnin jälkeen olo hieman helpotti ja jatkoimme matkaa.

Kahdeksan kilsan kohdalla puhelin soi. Miesystäväni soitti, että olimme juosseet harhaan. Olipa hyvä, että järjestäjä oli antanut meille gps-seurantalaitteet :-) Laitoin luurin kiinni ja samassa puhelin soi uudestaan. Tällä kertaa järjestäjä. Hekin olivat huomanneet eksymisemme. Eli ei kun takaisin.

Tunnin juoksun jälkeen otin ensimmäisen geelin. Se maistui ihan kamalan pahalta mutta pakotin itseni syömään. Ajattelin, että ehkä oloni paranee hieman. Väärin ajateltu :-( Sykkeet pysyivät korkealla ja olimme matkanneet ehkä pari kilometriä kun puska kutsui taas. Tässä vaiheessa aloin hermostua ja huolestua. Sanoin Sannalle, että tällä voinnilla ja sykkeillä en jaksa maaliin asti. Jaksoin kuitenkin toivoa, että olo vielä paranisi.

Juoksin Sannan perässä ja ihailin hänen menoaan ja gasellimaista askeltaan. Itse mielessäni naurahdin, että jos olin Transgrancanarialla kuin hirvi vuorikauriiden seassa niin täällä kotipoluilla olen yhä se hirvi, tällä kertaa vain metsäpeuran perässä :-D Hirven askeleesta kun ei saa suomalaisissa metsissäkään kaunista ja ketterää. Minun neliykkönen tossuni ja 65-kiloinen ruhoni jymähti aina hieman eri tavalla maahan kuin Sannan kolmivitonen siro jalka ja 45-kiloinen kroppa :-D

Tavikosken kuohuja ihastelemassa.

Ensimmäinen juomapiste oli 17,5km:n kohdalla. Olimme olleet matkalla 2,5h. Mukillinen urheilujuomaa naamariin Sannan kaivaessa repustaan mustikkakeittoa. Otin sitäkin pari hörppyä ja toivoin sen rauhoittavan vatsani. Noin viiden minuutin tauon jälkeen jatkoimme matkaa. Alkumatka oli ollut vaikeakulkuista reittiä, ajoittain ihan umpimetsää ilman selvää polkua ja huoltopisteellä ollut henkilö sanoikin, että seuraavat kymmenen kilometriä tulisi olemaan juostavampaa maastoa.

Matka jatkuikin pitkin upeaa useiden kilometrien mittaista hiekkaharjua. Maisemista en kuitenkaan pystynyt nauttimaan, sillä vatsa ei antanut siihen lupaa. Kärvistelin vatsanväänteiden kanssa ja jouduin taas kerran käymään puskassa. Tässä vaiheessa tunnustin tosiasiat: jos tilanne ei vatsan kanssa muutu paremmaksi, maaliin pääsystä on turha haaveilla. Pyysin Sannaa menemään omia menojaan. Hänen tossunsa oli kulullaan ja vointi erinomainen, joten en halunnut hänen jarruttelevan vauhtiaan minun takiani. Huikkasin heipat ja toivotin tsemppiä loppumatkalle.

Jatkoin matkaa vatsani ehdoilla. Kolmenkympin kohdalla kirjoitin facebookin Kestävyyttä Pintakaasulla 24/7-foorumille, jossa tiesin kisaamme seurattavan, päivityksen:

Annoin Sannan mennä menojaan, mulla vatsa ihan sekaisin ja biokätköily on tullu enemmän kuin tutuksi. Eilen aloitettu antibioottikuuri taisi tehdä tehtävänsä. Mutta jos jalat vain kantaa ja pää kestää niin maaliin yritetään.  

Hiekkaharjujen jälkeen maasto muuttui taas vaikeammaksi. Talousmetsää, hakkuuaukeita ja taimikoita. Mustikkavarvikkoa, ruohikkoa. Pehmeää alustaa, joka oli viime viikkojen runsaiden sateiden takia märkää. Eteneminen oli hidasta olemattomalla polulla ja monessa kohtaa olin nilkkoja myöten vedessä. Mutta se kuuluu lajin luonteeseen enkä ollut siitä pahoillani. Ainoa asia, joka metsässä häiritsi, oli itikat ja mäkäräiset. Joissain kohti minun piti liikkua haastavan maaston ja vatsanväänteiden takia sen verran hitaasti, että mäkäräisparvet pääsivät kunnolla kimppuun. Kirosin sitä, etten ollut tajunnut ottaa hyttysmyrkkyä mukaan. Laitetaan varustelistaan seuraavaa vuotta varten, ajattelin.

Juosten huoltopisteelle. Kuvat: Haasta itsesi kunnolla.

Lähes viisi ja puoli tuntia ja 34km taivallettuani tulin Maanselän etapille, jossa dropbag ja ruokahuolto olivat odottamassa. Tunne oli mahtava, kun kuuluttaja kuulutti jo kaukaa tuloni ja kun juoksin huoltoon, juoksijakollegat Jukka ja Tero (molemmat starttaamassa myöhemmin lyhyemmille matkoille) ottivat minut vastaan halauksien kera. Liikutuin lähes kyyneliin asti.

Menin huoltopaikalle, jossa näin ensimmäisenä Sannan. Sanna oli jo ehtinyt syödä ja oli rasvaamassa varpaitaan. Kävin hakemassa dropbagini ja riisuin kenkäni. Hain lautasellisen jauhelihakeittoa ja yritin syödä. Sainkin muutaman lusikallisen alas. Suolainen keitto maistui mahtavalta. 

Sanna oli huolissani voinnistani. Sanoin, että jalat on loistavassa kunnossa, vatsa ei. Mutta yritän jatkaa matkaa maaliin saakka. Toivotin Sannalle tsempit loppumatkaa varten ja huikkasin heipat hänen jatkaessa matkaa. Itse vaihdoin jalkaan kuivat sukat ja kengät, laitoin dropbagistä hakemani sauvat kiinni reppuuni (näiden oli tarkoitus olla apuna viimeisissä pahoissa nousuissa), nappasin banaanin käteeni ja jatkoin matkaa. Pienen tauon jälkeen olo oli huomattavasti parempi ja sain taas itseluottamusta.

Ja eikun uudestaan matkaan. Kuva: Haasta itsesi kunnolla.

Seuraavat viitisen kilometriä olo oli suht ok ja sain pidettyä vauhditkin suht hyvinä. Juoksu oli kuitenkin paikoitellen alustan vuoksi kaltaiselleni polkujuoksunoviisille vaikeaa. Polkujuoksutaitoni eivät tosiaankaan ole mitenkään hyvät. Reitin haastavaksi teki myös se, että monta kertaa piti kiipeillä kaatuneiden puiden yli ja joissakin kohtaa polkua ei ollut näkyvissä ollenkaan. Useassa kohtaa reittimerkintöjä piti toden teolla etsiä, jotta ei harhautuisi reitiltä.

Vatsa ei ottanut toimiakseen. Tai sanotaanko, että se toimi liiankin hyvin. Kävin monta kertaa puskassa ja kirosin mäkäräis- ja hyttysparvea, jonka sain heti ympärilleni kun pysähdyin. Energiatkin alkoivat olla lopussa kun mikään ruoka ei maistunut. Yhtäkkiä luulin näkeväni karhun. Lähemmällä tarkastelulla karhu osoittautui risupöheiköksi. Olinkohan tulossa hulluksi?

Välillä polku oli hyvin juostavaa ja pitkospuut loistavassa kunnossa.

Maraton tuli täyteen kun startista oli kulunut reilut 7 tuntia. Päivästä tulee pitkä ja raskas, jos näillä vauhdeilla ja tuntemuksilla etenen. Jatkoin kuitenkin (vielä) luottavaisin mielin matkaa. Vakuuttelin (tai ehkä valehtelin) itselleni, että jalat kyllä kestävät, tämä on vain päästä kiinni. Jaksan kyllä maaliin. Vatsaa kramppaili aina jos otin juoksuaskeleita, joten kävelin paljon. Yritin juosta juostavia pätkiä mutta päädyin aina puskaan.

Olin juossut (rämpinyt) lähes 47 km kun tein päätöksen keskeytyksestä. Pohdin asiaa pitkään. Tavoitteena oli ollut tulla ehjänä maaliin. Vaikka jalat oli tässä vaiheessa vielä täysin ok, tiesin, että reitin rankimmat kilometrit olivat vielä edessä: 13:n vaaran ylitys ja monenmonituista nousumetriä. Niihin tarvitaan energiaa. Energiaa, jota minulla ei ollut. En uskaltanut luottaa siihen, että pysyisin ehjänä.

Se hetki, jolloin otin puhelimen käteeni ja soitin miehelleni pyytääkseni häntä hakemaan minut 53km:n kohdalta Teerivaaran huoltopisteeltä, oli yksi vaikeimmista elämässäni. Keskeytyspäätös tarkoitti luovuttamista ja siihen en ollut elämässäni tottunut. Se ei sopinut luonteelleni. Itku kurkussa esitin asiani miehelleni ja jatkoin matkaa Teerivaaraan. Soimasin itseäni. Läpsin itseäni naamaankin. Olin itselleni niin vihainen.

Viimeiset kilometrit olivat aika lailla hanurista. Niillä ei oikein ollut enää merkitystä. Ne kuluivat suunnattoman hitaasti. Olin luovuttanut. Henkinen kantti, jonka luulin olevan vahvuuteni, oli pettänyt. En kestänyt sitä, että olisin mennyt kärsimyksieni kanssa viimeiset parikymmentä kilometriä. Ja se ketutti ja rankasti.

Yritin nauttia maisemista. Otin jopa muutaman kuvankin. Maasto helpottui hieman ja polku oli paikoittain melko juostavaa. Mutta en oikeastaan enää edes halunnut juosta. Mitä varten muka?

Sievälän kallioilta avautui valtavan kaunis maisema. Yritin muistutella itselleni, että jo näiden maisemien takia kannatti lähteä reissuun vaikken tänään maaliin asti pääsekään.

Tällaisten maisemien takia rakastan Kainuuta.

50km tuli täyteen, viitisen kilometriä Teerivaaraan.

Näiltä Sievälän kallioilta juostiin alas.

Viimeiset pari kilometriä Teerivaaran koululle olivat vaikeakulkuista maastoa ilman polun häivää. Kengät kastuivat ihan kunnolla mutta en edes enää yrittänyt hypellä märkien kohtien yli. Vihdoin näin mieheni. Hän seisoin huoltopisteen miehen kanssa rennosti rupatellen. Yritin olla hyvällä tuulella ja huikkasin: "tässäkö minun pitäisi nyt ottaa se loppukiri?", vaikka mielessäni itkin.


Maitojunalla kotiin. Olin viettänyt metsässä 9h50min. Garmin sammui muutama sata metriä ennen keskeytystä ja sillä hetkellä mittariin oli kertynyt matkaa pummien takia 55km. Se oli päivän suoritus. Ihana Sanna pääsi maaliin ajassa 13:27h ja otti naisten sarjan voiton. Kaksi naista neljästä tuli maaliin. Minä olin keskeyttäjistä toinen. Olin ystäväni puolesta aidosti iloinen, mutta valehtelisin jos väittäisin, että en olisi ollut harmissaan. Maaliin oli tarkoitus tulla yhdessä vaan tänään en Sannan mukana pysynyt.

En tiedä, ketä tai mitä syyttäisin. Olinko liian huonossa kunnossa? Enkö ollut maratonilta riittävästi palautunut? Tankkasinko väärin? Sekoittiko antibioottikuuri vatsan? Vai puuttuiko minulta vain ja ainoastaan sisu? Toisaalta mitään selityksiä on turha miettiäkään, faktat puhuvat puolestaan. Maaliin asti en selvinnyt. DNF on DNF.

Nyt vuorokausi kisan jälkeen olo on jo hieman rennompi ja olen niellyt pettymykseni. Kisoja tulee ja kisoja menee. Jaloissa eilinen matka ei ihme kyllä tunnu ollenkaan ja mietinkin jo lenkille lähtemistä. Huilaan nyt kuitenkin muutaman päivän. Mutta rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että mietin jo, missä seuraavan kisan juoksen. Eilen epäonnistuin, joskus muulloin tulen onnistumaan.