Kaunis syysaamu, upeat polut, mahtava porukka ja elämäni pisin treenilenkki.

Vaarojen maratonista on nyt reilut pari viikkoa ja pettymys on nielty. Paljon on tullut tuota reissua ja sen ongelmia pohdittua. Tasamaan tallaajasta ei hetkessä polkujuoksijaa tehdä mutta hyvällä valmistautumisella ja optimaalisella energiansaannilla kisan aikana on kyllä valtava merkitys. Siinähän minulla aina ne suurimmat ongelmat ovat. Rasituksen aikana unohdan syödä ja juoda ja jos sitten yritän syödä, mikään ei oikein mene alas.

Vaarojen jälkeen ja useiden ystävieni kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen olin päättänyt harjoitella syömistä seuraavaa kisaa varten. Pakottaa itseni ottamaan geelejä ja tottumaan niiden makuun. Hyvän tilaisuuden harjoitteluun sain kun lähdin viime lauantaina Oulu Trail Running -porukan kanssa ylipitkälle tuetulle lenkille pitkin Tervareittiä Oulun Sankivaarasta kohti Rokuaa. Kokonaisuudessaan lenkillä oli mahdollisuus juosta Tervareitistö päästä päähän (100km!) huoltoauton seuratessa mukana, itse valitsin lenkiksi reitin ensimmäisen osuuden Sankivaarasta Monttaan eli suunnitelman mukaan 33km.

Niinpä siis tuona sateisena lokakuun aamuna heräsin ennen kukonlaulua, puin päälleni värikästä vaatetta (hirvenmetsästysaika!) pakkasin UD:n juomaliiviini vettä, energiajuomaa, muutaman energiapatukan sekä kolme Powerbarin geeliä ja starttasin auton klo 4:19 kohti Oulua. Sankivaaraan saavuin 5:45 ja tapaamispaikalla odottikin jo reilut kymmenkunta muuta juoksijaa. Osa oli jo entuudestaan kisareissuilta tuttuja ja uusille kasvoille kävin itseni esittelemässä.

17.10.2015 klo 6:00. Valmiina lähtöön. Kuva: Ville Wittenberg.

Otsalamput päähän, yhteiskuva ja poluille klo 6:00. Rentoa juoksua, rupattelua otsalamppujen valaistessa polkua. Tiesin, että ihan helppo reissusta ei minulle itseäni huomattavasti kovatasoisempien juoksijoiden seurassa tulisi olemaan, mutta uskoin pystyväni vähintään sinnittelemään perässä. Vauhti tasoittuikin sinne kuuden ja seitsemän minuutin kilometrien väliin, vähän maastosta riippuen. Polut eivät olleet hirveän teknisiä, joten vauhti tuntui itsellenikin ihan ok:lta vaikka sykkeet olivatkin tietysti tuollaisessa vauhdissa pitkikselle alusta asti hieman liian korkeat. 

Pimeässä metsässä juokseminen oli minulle täysin uusi kokemus. Poluille en ole yksin pimeän aikaan uskaltautunut, vaikka kaiken järjen mukaan siinä ei olekaan mitään pelättävää. Silti jollain tavoin pelkään pimeää. Isossa ryhmässä tunsin oloni kuitenkin turvalliseksi ja otsalamppujen välkkeessä metsässä oli jopa jotain taianomaista ja uskomattoman rauhoittavaa. Ihana kokemus, joka on kyllä ehdottomasti saatava kokea uudelleen.

Puolisen tuntia juostu. Ensimmäinen lyhyt huoltotauko. Kuva: Timo Kääriäinen.

Kilometrit kertyivät ihan huomaamatta ja meinasin taas unohtaa ne paljon puhutut geelit. Onneksi edelläni juokseva kollega otti repustaan lisäenergiaa ja muistutti sillä minuakin asiasta. Olimme juosseet tuohon mennessä noin seitsemän kilometriä ja niinpä kaivoin itsekin liivin taskusta ensimmäisen geelin. Maistui ihan hirvittävältä mutta pakotin itseni syömään sen. Matka jatkui ja reippaasta vauhdista huolimatta virtaa ja energioita riitti hyvin. 

Aamu alkoi pikku hiljaa valjeta.  Usva suon yllä, kostea metsä ja ensimmäiset auringonsäteet. Huippufiilis. Jotenkin siunattu ja kiitollinen olo mahdollisuudesta kokea tämä. Kuvat eivät mitenkään tuo esille sitä luonnon kauneutta ja rauhallisuutta sillä hetkellä.

Ensimmäiset auringonsäteet.

Viidentoista kilometrin kohdalla Kallioselän kämpällä hieman pidempi tauko. Puskapissit, rentoa rupattelua ja energiapatukka naamariin. Juoksu jatkui ja jalat tuntuivat kevyiltä ja voimia oli hyvin tallella. 

Yksi näiden yhteislenkkien hyvä puoli on vertaistuki ja vinkit. Jo aiemmilla lenkeilläni olen saanut paljon hyviä vinkkejä niin juoksuharjoitteluun kuin tekniikkaan (jos lantio väsyessä tippuu alas, nosta hetkeksi kädet kohti taivasta!), niin myös tällä lenkillä. Kun nyt kerroin idolilleni Oravamäen Maijalle ongelmistani energianoton kanssa pitkillä reissuilla ja oksennusrefleksistäni geelien suhteen, Maija kaivoi minulle repustaan Powerbarin Smoothiegeelin, jollaisen olemassaolosta en ollut ikinä kuullutkaan. Se maistui ihan vauvan piltiltä ja jos geelistä niin voi  edes sanoa, oli tosi hyvää!! Tästä tulee varmasti minun luottogeelini!

Maijan geelivinkki!

Puolimaraton takana. Monttaan onkin vielä pidempi matka kuin kuvittelimme.

Parinkympin jälkeen huomasimme, että kylttien mukaan Monttaan olikin pidempi matka kuin olimme kuvitelleet: 33km:n sijaan 36km. Vähän jopa säikähdin, mutta ajattelin, että enköhän minä kuitenkin perille asti pääse, hyvässä seurassa kilometrit kuluivat nopsaan. Maijan geelistä sain taas hyvin energiaa ja vaikka takana oli juoksua yli kolme tuntia (ja minulle koko ajan vk-vauhtia), minulla ei ollut oikeastaan mitään ongelmia jaksamisen kanssa. Aurinko tuli kunnolla esiin ja pääsimme mahtaville pitkospuupätkille yli valtavien suoalueiden. Upeat maisemat ja valtava onnellisuuden tunne tuolla kauniin luonnon keskellä! Niin lähellä luontoa, kuin osana sitä.

Kolmenkympin jälkeen eteen tuli muutama kilometri tiepätkää ja porukan vauhti kiihtyi. Kovimmat kilsat taidettiin juosta vitosen kilsavauhtia mutta jostain kumman syystä pysyin hyvin letkassa mukana. Sykkeet toki oli aika korkealla mutta hyvä energiansaanti hoiti sen, että väsymys ei puskenut päälle. 

Monttaan saavuimme klo 10.45, eli tasan 4h45min startin jälkeen. Garmin kertoi matkaksi 36km. Kollegan kellosta näimme, että olimme olleet liikkeessä 3:58h, eli kilsavauhti oli ollut juoksupätkillä poluilla aika kova, toki taukoja oltiin pidetty aika paljon.

Perillä Montassa. Osalla matka vielä jatkuu. Kuva: Ville Wittenberg.

Osa porukasta jatkoi pidemmän tauon jälkeen vielä matkaa kohti Utajärveä ja Rokuaa, hatunnosto heille, ovat kyllä huikeita juoksijoita! Oli ilo saada juosta tällaisessa porukassa. Minut ja muutaman muun huoltoauto kuljetti takaisin autoillemme lähtöpaikalle. Hymyissä suin istahdin autoon ja ajelin pari tuntia kotiin. Automatkalla väsytti ihan pirusti ja kun pääsin kotiin, otin päikkärit. Mutta varhainen herätys ja pitkä ajomatka kyllä kannatti. 

Summa Summarum: Opettavainen reissu. Jaksoin juosta paljon paremmin kuin aiemmilla polkumaratoneilla vaikka vauhti oli suurinpiirtein sama. Toki tuolla ei ollut nousuja kuten Nuuksiossa tai Kolilla mutta siitä huolimatta voin kyllä nyt sanoa oppineeni, miten kunnollisella energiansaannilla on valtava merkitys. 

Lisäksi elämäni pisin treeninä juostu lenkki. Kaunis syysaamu. Upeat polut ja maisemat. Mahtava porukka. Todellinen polkujuoksijan unelmapäivä.