Ja taas yhtä maratonkokemusta rikkaampana - Hampurin maraton 2016

Hampurin maratonreissulta kotiuduttu. Minkäänlaista menestystarinaa ei tältä viidenneltä maralta ole tarjolla. Sen sijaan tarina elämäni omituisimmalta maratonilta, jossa seinä ei tullut vastaan kolmenkympin jälkeen vaan ekoilla kahdeksalla kilometrillä. Maaliin saavuin ajassa 3:49:16, omasta ennätyksestäni jäin viisi minuuttia. Mutta palataanpa silti vielä hieman ajassa taaksepäin. 

Treenikausi oli rikkonainen. Pitkä pakkaskausi ja luminen talvi ei tehnyt harrastuksesta helppoa ja tammi-helmikuunvaihteessa alkanut pitkä flunssa osui juuri pahimpaan aikaan. Varsinaiseen maratonvalmistautumiseen jäi vain 6 viikkoa. Siihen kun lisää flunssan jälkeiset rytmihäiriöt, pahat selkäjumit, täysin epäonnistuneet vk-treenit ja talven aikana reisiini ja takamuksiini kartuttamani muutaman voipaketin suuruisen vararavinnon, niin näin jälkeenpäin ajatellen oli aika typerää ja naiivia edes lähteä enkkajuoksua hakemaan.

Silti lähdin. Kun uho on kovempi kuin järki ja koska pitkikset menivät helposti pk1-sykkeillä kuuden minsan vauhtia ja kun kardiologikin antoi kaksi viikkoa ennen kisaa sydämelle terveen paperit, en halunnut uskoa, etteikö maraton sub 3:40 olisi kaikista kisaa edeltävistä vaikeuksista huolimatta kuitenkin saavutettavissa. 

Hampuriin saavuin perjantaiaamuna kaksi päivää ennen kisaa, huonetoverini ja rakas juoksuystäväni Ansku samana iltana. Ei ehkä ihan järkevin päätös viettää edeltäviä päiviä ystävien kanssa shoppaillen ja kaupunkia kiertäen mutta eihän sitä nyt malta aloillaankaan olla. Ja olihan meillä kivaa vaikka käveltyä tulikin ihan liikaa! Oli aivan ihanaa nähdä opiskeluajoilta tuttuja ystäviä ja puhua pitkästä aikaa saksaa ihan toden teolla. Ja Anskun kanssa oli tietysti pakko käydä katsomassa muutama nähtävyys ja shoppailla tuliaiset perheelle. Expossakin saatiin hyvin aikaa kulumaan ja rahaa kulutettua.

Turistikuvat joko onnistuvat...

...tai sitten ei :-D

Kisapäivän aamuna menimme hotellin aamupalalle klo 6. Edellisen päivän etukäteistoiveistamme huolimatta hotellin keittiö ei ollut onnistunut saamaan tarjolle kaurapuuroa (pitäisihän minun vuosikausia Saksassa asuneena tietää, että kaurapuuro on varattu vain vauvoille...) joten tyydyin vaaleaan leipään, kananmunaan, marjoihin ja kahviin. 

Hotellihuoneen ikkunasta suora näkymä lähtökarsinoihin. 

Aamupalalla. Tasan kolme tuntia starttiin.

Hotellin olin valikoinut meille sijainnin perusteella, olihan hotelli jo kahden vuoden takaiselta reissulta loistavaksi todettu. Huoneemme ikkunasta oli suora näkymä starttipaikalle, joten lähtökarsinaan ei tarvinnut lähteä vasta kuin ihan viime minuuteilla. Kävimme Anskun kanssa tunti ennen starttia lyhyellä lämmittelylenkillä ja ehdimme hyvin lepäillä ja fiilistellä hotellihuoneessa. Pakolliset selfietkin tuli tietysti otettua.

Juoksuystävät valmiina starttaamaan.

Vaikka olimme laittaneet juoksukamppeet edellisenä päivänä valmiiksi ja jo pukeneet ne päällekin, Hampurin aina niin epävakainen sää aiheutti kuitenkin viime hetken jännitysmomentit. Vielä edellispäivänä luvatun tihkusateen sijasta aurinko tulikin esiin. Vaikka tuulta olikin luvassa n. 8-10m/s ja puuskittaisen kovan tuulen vuoksi sääennuste antoi jopa myrskyvaroitusta, päätinkin viisi minuuttia ennen lähtöä vaihtaa pitkähihaisen teknisen paidan hihattomaan puseroon. Vaatevalinta osoittautui 
nappivalinnaksi. Ajoittaisesta vastatuulesta huolimatta aurinko lämmitti niin hyvin, että hihattomassa ei joutunut palelemaan.

Viime hetken vaatekriisissä pitkähihainen vaihtui hihattomaan.

Lähtökarsinaan parikymmentä minuuttia ennen starttia. Viimeinen vessakäynti viereisessä bajamajassa. Paikallaan hyppelyä ja venyttelyä, jotta ei ihan paleltuisi - varjossa kun oli kuitenkin melkoisen viileää. 

Starttilaukaus pamahti. Lähtökarsinani pääsi noin viisi minuuttia laukauksen jälkeen liikkeelle. Alussa tavoitevauhtia oli ruuhkassa mahdoton juosta, mikä sopi suunnitelmaani hyvin. Eipähän tulisi keulittua liikaa ja sykkeet pysyisivät aloillaan - tai niin ainakin luulin...
ymiö smile
En tiedä johtuiko liiasta keventelystä, liiallisesta tankkauksesta, jostain väärästä ruoasta vaiko yksinkertaisesti vain pettävän psyykkeeni laukaisemasta jännityksestä, mutta jo ensimmäisen kilometrin jälkeen koin olevani kuin auto ajoharjoittelijan käsissä. Tiedättehän sen äänen ja tunteen kun ykkösvaihteella yritetään ajaa hirveää vauhtia ja vaihteen vaihto ei vaan onnistu? Kierrokset on vähintään kolmessa tonnissa, kone ääntää kovasti mutta vauhti ei vaan kiihdy? 

Koska yleensä hermoilen sykkeistä liikaa, olin laittanut sykkeen kellostani piiloon. Juoksu tuntui kuitenkin erittäin hitaasta vauhdista huolimatta niin kamalalta ja työläältä, hengitys salpasi ja rintaa poltti, että päätin vilkaista sykettä. 174. A-P-U-A! Olipa sen verran ahdistava ja turhauttava tunne juosta pk-vauhteja lähes maksimisykkeillä, että keskeyttäminenkin kävi mielessä. Noin viiden kilometrin jälkeen olin varma, että en yksinkertaisesti jaksa juosta kymmentä kilometriä enempää. 

Reilun yhdeksän kilometrin jälkeen löysin vihdoin isomman vaihteen ja koneen kierrokset tippuivat reilusti yli kymmenellä pinnalla vauhdin kuitenkin kiihtyessä tavoitevauhtiin ja hieman kovempaankin. Seuraavat kahdeksan kilometriä rullasivat flowssa kuin unelma. Minuutteja oli kuitenkin menetetty ja enkka karkasi käsistä - ja sen mukana hajosi pää. Yhä enemmän olen sitä mieltä, että vaikka kunnolla ja valmistautumisella on toki suuri merkitys, vähintään yhtä suuri merkitys on pääkopalla. Sen sain itsekin (taas) kokea. 

Loppumatkasta ei olekaan hirveästi sanottavaa. Puolenvälin jälkeen alkuperäinen tavoitevauhti olisi kaivannut hirveästi ponnisteluja ja koska ennätykseen en olisi kuitenkaan yltänyt, oli pelottavan helppoa antaa itselle lupa juosta kaukana äärirajoilta ja tiputtaa vauhtia hieman. Juomapisteilläkin kävelin hyvällä omallatunnolla ja kisan toinen puolikas menikin suurimmaksi osaksi aikalailla mukavuusalueella.

Kunnianhimoinen luonteeni tuli kuitenkin taas lopussa esiin ja sain viimeisillä kolmella kilometrillä jonkinlaisen loppukirin aikaiseksi kun pakotin itseni juoksemaan reilun viiden minuutin kilometriaikoja. Maaliin tulin toki hieman pettyneenä mutta erittäin pirteänä ja hyvävointisena sekä tietysti taas yhtä kokemusta rikkaampana. 

Loppusuoralla jaksoi jo iloita.

Reitti oli tasainen, sää optimaalinen ja energiatkin imeytyivät hyvin. Geelejä otin matkan varrella viisi, vettä ehkä hieman alle desin aina kahden ja puolen kilometrin välein.

Nesteiden imeytymisen kanssa oli jotain häikkää, sillä sormet olivat loppumatkasta ihan turvoksissa. Suolatabletit olin unohtanut hotellihuoneeseen, niistä olisi varmasti ollut apua. Mutta ei siis mitään suurempia ongelmia, kuten joskus aiemmin. Johtunee toki varmaan myös siitä, että mitenkään henkihieveriin en tällä kertaa itseäni juossut. 

Järjestelyt kisassa toimivat saksalaisella säntillisyydellä ja tätä kisaa voin kyllä lämpimästä suositella kaikille. Tunnelma oli entisen asuinkaupunkini kaduilla juuri niin mahtava kuin olin kahden vuoden takaisesta kisasta muistellutkin. Hampurin yleisö kyllä osaa asiansa. Kannustus oli huikeaa, sitä oli reitin jokaisella metrillä ja pienten lasten antamat käsiläpsyt saivat kyllä olon tuntumaan siltä kuin olisi jonkinlainen huippu-urheilija. 

Iloiset maratoonarit Reeperbahnilla

Pahin pettymys meni nopeasti ohi ja iltabileet juoksuystävien kanssa Reeperbahnilla kruunasivat reissun. Ja olihan se aikakin nyt loppujen lopuksi ihan hyvä, vaikka enkkaa ei nyt sitten tullutkaan. Aina ei voi olla täydellinen päivä. Omassa ikäsarjassani olin sijalla 89/373. 

Silti ihmetyttää tuo alkumatkasta tapahtunut ja pohdittavaksi jää, mitä olisin voinut tehdä toisin. Ainakin ehjempi kausi pitää saada alle. Ja ehdottomasti on startattava laihempana. Oli se juoksu vaan pari-kolme kiloa kevyempänä helpompaa. 

Kiitos kaikille reissussa mukana olleille, jotka yhteisesti teitte matkasta onnistuneen. Ootte kaikki mahtavia ihmisiä <3 

Kiitos myös Villelle, joka handlasi hommat kotona perheen kanssa ja pystyin hyvällä mielin tekemään tämän matkan. Kiitos myös lapsille ennen kisaa lähetetyistä tsempeistä ja kisan jälkeen lähetetystä halikuvasta, joka oli kyllä parempi palkinto kuin mikään maratonilla saavutettu aika tai mitali.

Onnitteluhalaukset perheeltä

Nyt siirryn kesäksi poluille ja alan valmistautumaan Vuokatti Trail Challengen 100km:n matkalle. Pitkään mietin, minkä kisan otan päätavoitteekseni loppukesästä ja VTC valikoitui revanssina viime vuoden keskeytykselle. Matkakin on nyt sitten vähän pidempi sillä seiskavitosta ei tänä vuonna ole tarjolla. Mutta juostaan nyt sitten nekin kilsat, jotka jäi viime vuonna juoksematta :-)

Lisäksi VTC-kisajärjestäjä Endurance Kainuu pyysi minua some-tiimiinsä, joten seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana kerron kuulumisiani, annan vinkkejä valmistautumiseen ja infoa tapahtumaan oman blogini lisäksi myös Haasta Itsesi Kunnolla -facebooksivuilla ja instassa. Tervetuloa seuraamaan ja jännittämään!