Mä juoksin koko yön... eli Joensuu Night Run 12h

Huikea tapahtuma. Eka tasaisen maan ultra ja oikeastaan eka ultra ylipäätään. Siis semmonen oikeasti pitkä. Olen vieläkin ihan pökerryksissä. Mistähän tällä kertaa rapsan kirjoittamisen aloittaisi? No ehkä on helpoin aloittaa tästä facebook-päivityksestä, jonka kirjoitin 14.10. eli tasan kuukausi ennen kisaa:

Onnea on samankaltaiset ystävät Hymiö heart Mainitsin myöhään eilen vähän niinkuin sivulauseessa Anskulle 12h-juoksusta Joensuussa ja muutama tunti myöhemmin meillä on ilmot sinne sisässä. Eihän tässä tietysti mitään järkeä ole mutta joskus elämässä pitää olla vähän järjetön. Ja Merja on minulle luvannut, että ihminen jaksaa olla liikkeessä puoli vuorokautta. Siihen luotan.

Juoksen viikossa keskimäärin 40km, pitkät lenkit on yleensä noin 25 kilsaa ja ylipitkiä olen juossut vain maastossa. Silti ilmosin itseni kisaan, jossa juostaan 12 tuntia hallissa 325,336 metriä pitkää rataa ja vieläpä yöllä. Järjettömältähän se ilmoittautuminen tosiaan tuntui ja ehkä joidenkin mielestä jopa liian itsevarmalta mutta jostain syystä uskoin itseeni ja luotin peruskuntooni sen verran, että uskoin pystyväni koitokseen.

Tavoitteenasettelu kisaan oli vaikeaa jos ei jopa mahdotonta. Ansku kyllä teki meille jos jonkinlaista exceliä (kiitos niistä!) mutta realistinen minäni kyllä tiesi, että yön aikana ehtii tapahtua vaikka mitä ja tulos voi olla ihan mitä tahansa. Tuplamaraton (84,4km) tuntui omasta mielestä jo huikealta tavoitteelta ja kun alimatkojen perusteella laskurit arvioivat tulokseksi 104km, uskalsin arvioida, että kaiken mennessä nappiin tulos voisi olla siellä jossain 90km:n paremmalla puolella. Suurin tavoite oli kuitenkin pysyä liikkeessä se 12 tuntia.

Kisaa edeltävällä viikolla en hermoillut pahemmin - enhän oikeastaan tiennyt millaiseen koitokseen olin itseni laittamassa niin ei osannut oikein jännittääkään. Ainoa asia, jota edes jollain tavoin mietiskelin, oli syöminen ja juominen kisan aikana. Kaikissa aiemmissa pidemmissä kisoissa (maastomaratonit ja yksi viidenkympin kohdalla keskeytetty maastoultra) ongelmanani on ollut energiansaanti ja nesteytys. Vatsa on reistaillut, nesteet eivät ole imeytyneet, en ole saanut mitään alas tai olen yksinkertaisesti unohtanut syödä tai juoda. Siihen en halunnut Joensuussa sortua ja niinpä pakkasinkin eväät hyvissä ajoin: PowerBarin smoothieita, mustikkasoppaa, pähkinöitä, suklaata, jopa Lämmin Kuppi-keittoja otin mukaan jos sellaista sattuisi yöllä tekemään mieli.

Kisapäivä koitti. Nukuin aamulla suht pitkään ja aamupäivä meni ihan normaalisti perheen kanssa puuhastellessa ja ruokaa laittaessa. Puoliltapäivän yritin ottaa sohvalla pikku nokoset mutta eihän siinä unta saanut. Klo 14.30 tuttavani Jouko Oulusta nappasi minut kotipihaltani kyytiin ja jatkoimme matkaa kohti Joensuuta. Joensuussa pysähdys McDonaldsiin, viimeinen tankkaus ennen kisaa ja klo 18 saavuimme Joensuu Areenalle. Jouko, joka oli kisassa ajanotossa, meni purkamaan autosta tekniikkaa ja minä suuntasin kamppeineni etsimään omaa huoltopöytää. Ansku olikin jo paikan päällä odottelemassa. Halasimme ja aloimme pystyttämään omaa huoltopistettämme.

Huoltopöytä kasassa. Mitä saisi olla?

 Kun huoltopöytä oli kunnossa ja kaikki tutut ja tuntemattomatkin oli tervehditty ja halailtu, haimme numerolappumme ja siirryimme vaihtamaan vaatteita. Edessä oleva koitos tuntui vieläkin jotenkin täysin epärealistiselta. Pikku hiljaa alkoi kuitenkin jo vähän jännittääkin.

Pohjoisen Polkujuoksija poikkeaa tasamaalle. Uudet säärystimet jalassa juostaan kohta 12 tuntia.

Puoli kahdeksalta siirryimme halliin venyttelemään ja vielä vähän lepäilemään. Kisatunnelma oli jotenkin erilainen kuin kaikissa aiemmissa kisoissa kun ei siinä hirveästi lämmitellä tarvinnut - lämmitellä ehtisimme hyvin starttilaukauksen jälkeenkin :-)

Lähtölaukausta odotellessa. Kuva: Paula Ylhäinen

Starttilaukaus pamahti klo 20. Ansku oli tehnyt meille suunnitelman, jonka mukaan juoksemme 9min ja kävelemme aina sen jälkeen minuutin. Juoksuvauhdin oli tarkoitus olla sellaista, että sykkeet pysyy pk1-puolella, arvioimme sen olevan kävelypätkät mukaan luettuna noin 6:30 km/min. Sillä lähdettiin liikkeelle.

Ensimmäiset tunnit kuluivat hienosti ja helposti. Vauhti juoksussa oli n. 6:20min/km ja sykkeet olivat minulla siellä 130:n tienoilla.Sitä peekooykköstä siis kuten suunniteltu. Juoksukierrokset tasaisesti aikaan 2:05. Kymmenen minuutin välein lasi vettä, joka toisella tai kolmannella kävelypätkällä veden lisäksi yksi smoothiegeeli.

Juoksu tuntui mukavalta. Hallissa soi mahtava musiikki. Hassisen Koneen Levottomien jalkojen soidessa oli mukava taivaltaa ja varsinkin etukäteen toivomani biisi "Girls just want to have fun" sai minut hymyilemään. Maraton tuli täyteen ajassa 4:39, keskisyke siihen mennessä 135. Vau, ajattelin, sillä tasan kaksi vuotta sitten juoksin ensimmäisen maratonini aikaan 4:34 keskisykkeen ollessa 169.

Vuorovedoin yhdessä ystävän kanssa. Kuva: Jouko Kaarteenaho

Energiat ja nesteet tuntuivat kerrankin imeytyvän hyvin. 50km tuli täyteen ajassa 5:30h. Mahtavaa. Ehdin jo ajatella, että meniköhän nyt oikeasti niin, että suurempia ongelmia ei tulisikaan. Iloitsin liian aikaisin...

Kun olin taivaltanut n. 55km, sain yhtäkkiä joitain kummallisia rytmihäiriöitä ja minua pyörrytti. Vaihdoin kävelyksi. Pysähdyin syömään ja juomaan, pidin viiden minuutin tauon ja odotin, että olo parantuisi. Ei parantunut. Jatkoin kuitenkin matkaa. Kävelyä ja juoksua vuorotellen, olo tuntui vähän humalaiselta. Maailma pyöri ympärillä. Jatkoin kävelyä. Palelsi. Laitoin pitkähihaisen urheilupaidan päälleni ja jatkoin kävelyä. Pyörrytti yhä. Väsymyskin alkoi painaa ja haukottelin vähän väliä.

Huoltopöytärivistö.  Kuva: Jouni Holopainen

Sinnittelin eteenpäin. Olin juossut pidemmän matkan kuin koskaan aiemmin. 60km tuli täyteen ajassa 7:05h. Olo ei parantunut ja silmissä tuntui mustenevan. Oli pakko antaa periksi ja mennä huoltopöydän taakse pötkölleen. Kello oli 3:07. Meinasin nukahtaa. Olin maannut siinä kyljelläni ehkä kymmenisen minuuttia kun naapuripöydän huoltaja toi minulle urheilujuomaa ja cokista. Sanoi, että minulla oli varmasti vain nestehukka ja minun on juotava, jos haluan oloni parantuvan.

Join, nostin jalat hetkeksi kohti taivasta ja lepäilin. Nousin ylös ja söin meetwurstileipää. Olin huilannut reilun puoli tuntia ja kello oli varttia vaille neljä kun päätin jatkaa matkaa.

Olo parani ja sain hyvin juoksurytmistä taas kiinni. Vauhti oli toki hieman hiipunut mutta jalat tuntuivat vielä melko hyviltä. Kierros kierrokselta matkaa kertyi mittariin, hitaasti mutta varmasti. Viiden jälkeen aamulla tajusin, että se tuplamaraton olisi ihan tavoiteltavissa. Sitä kohti siis.

Suunnanvaihto klo 5:00. Kuva: Jouko Kaarteenaho

Tuplamaratoniin vielä kaksi kierrosta. Vaahtokarkista energiaa. Kuva: Paula Ylhäinen

Tuplamaraton tuli täyteen vähän ennen puolta seitsemää aamulla, kymmenen ja puolen tunnin juoksun jälkeen. Purskahdin melkein itkuun kun tajusin sen. Olin juossut kaksi maratonia peräkkäin.

Juoksuaikaa oli vielä jäljellä puolitoista tuntia. Jatkoin kävely-juoksu-vuorottelulla. Jalkoja väsytti kyllä jo aika lailla mutta se ei liene ihmekään kun pisin juoksulenkkini ennen tätä oli ollut 53km maastossa, tasaisella vain maratonin verran. Pakotin itseni liikkumaan väsymyksestä huolimatta. Kierros kierrokselta. Jokainen edetty kierros olisi eteenpäin lopputuloksessa.

Vartin yli seitsemän aamulla sain jonkun ihme energiapommin. Kokeneempi juoksukollega osasi kertoa minulle myöhemmin, että lopun energiaboosti johtui kolmesta eri asiasta ja niiden kaikkien yhdistelmästä:

1) kehon luontainen unirytmi käskee kroppaa heräämään ja lisää insuliinin tuotantoa. Hiilihydraatit alkavat samalla imeytyä normaalisti

2) Pää tajuaa, että koitos loppuu kohta

3) Yön hiljaiset tunnit ovat säästäneet jalkoja ja kun virtaa tulee koneeseen (kohdat 1 ja 2), alkaa vauhti jälleen maistua.

Energiaboostin voimin loppukiriin. Klo on 7:15. Kuva: Jouko Kaarteenaho

Ja sehän tosiaan maistui. Juoksin nelisen kilometriä tilanteeseen nähden tosi reippaasti (vauhti n. 5:30min/km) ja ilman kävelyaskelia. Sitten vielä viitisen minuuttia reipasta kävelyä, viimeiset energiat suuhun ja juosten varttitunnin loppurypistykseen.

Yhtäkkiä hallissa alkoi soida Europen Final Countdown. Tiesin sen olevan kisan viimeinen biisi. Kyyneleet tulivat taas silmiin. Juoksin minkä kintuistani vielä sillä hetkellä pääsin. Torven tärähtäessä klo 8:00 olin juossut yhteensä 94,49km. Fiilis oli aivan uskomaton.

Summa Summarum: Huikea tapahtuma, mahtava kokemus. Kiitos Anskulle, joka minut tähän kisaan houkutteli. Kiitos Joukolle kyydistä Joensuuhun ja takaisin. Ei minusta olisi takaisin päin ajajaksi ollut, sen verran väsynyt oli olo ja jalat kisan jälkeen. Ja erityiskiitos myös Paulalle, joka toimi kisan aikana tsempparina, hovikuvaajana ja cheerleaderinä. Hänen ohitseen ei voinut juosta kärvistellen vaan aina iloisin mielin ja nauraen vaikka väsymys painoikin. Kiitos myös kaikille muille, jotka olitte hallissa joko juoksijoina tai huoltajina ja jaksoitte kannustaa koko ajan. Fiilis hallissa oli sanoinkuvaamaton. Jokainen tsemppasi toistaan, kaverista pidettiin huolta, tutuille ja tuntemattomille juteltiin. Aivan mahtava reissu.

Vaikka aina olenkin sanonut, että en ominaisuuksiltani ole oikein ultrajuoksija, jokin kipinä minussa syttyi.  On se vaan uskomatonta, millaiseen suoritukseen sitä ihminen oikein pystyykään. On mahtavaa huomata, millaisia voimia tässä itsestään löytää. Sillä hetkellä kun luulet olevasi aivan poikki, voimia on kuitenkin jäljellä vielä valtavasti. Pään on vain pystyttävä antamaan jaloille käskyt. Tänne on pakko päästä uudestaan. Tämä on juuri sitä äärirajojen etsimistä, josta tässä harrastuksessa tykkään.