Kainuun kesäyö, jättiläisiä ja märkää metsää

Viime viikonlopun katastrofiultran ja keskeytyksen jälkeen minun oli pakko päästä nuolemaan haavoja poluille. Keskeytys ja luovutus painoi mieltäni ja itsetuntoani ja minun oli pakko päästä näyttämään itselleni, että pääsen kisassa maaliin asti. Pelko kalvasi kuitenkin mieltä, miten seuraavassa kisassa tulee käymään. Pettääkö henkinen kantti taas?

Mikäpä tähän pelon voittamiseen olisikaan ollut parempi kuin oman kotikunnan "Jättiläisten Yö: Kivesvaara Uphill Run", polkujuoksukisa kainuulaisessa kesäyössä, jossa juostaan kolmea vaaraa (jättiläistä) ylös ja alas. Olin jo kahtena aikaisempana vuonna halunnut osallistua kisaan mutta oli päällekkäisyyksien takia jäänyt väliin. Niinpä VTC:n keskeytys oli tavallaan kuin kohtalon sanelua sille, että nyt kisaan on osallistuttava.

Niinpä laitoin heti tiistaina ilmon sisään kisan pisimmälle, 22,5km:n matkalle. Kainuulaiseen vaatimattomaan tapaan tätä mainostettiin kaenuulaesena puolimaratonina vaikka se reilun kilometrin normaalia puolimaratonia pidempi olikin. Kova reissu oli tulossa, sillä osan reitistä tunsinkin omilta polkuretkiltäni ja reittikuvauskaan ei kovin helppoa kisaa luvannut:

"Ratamestarin puolihullu päiväuni. Isoimmat nousut väkisin haettu reitille. Tarjolla kaikenlaista alustaa, hiekkatietä, polkua, metsää, hakkuuaukkoa, suota. Viidesti yli 100m korkeuseron nousu. Sopii kovakuntoisille juoksijoille, erityisesti polkujuoksusta pitävälle."

Koko viikon Kainuussa satoi vettä. Kun kisapäivä koitti, vettä tuli yhä kaatamalla. Katsoin sääennustetta siinä toivossa, että pääsisimme kuivalla kelillä starttaamaan mutta vielä aamulla ennuste näytti illalle kaatosadetta.  Kun klo 18 jälkeen puin juoksukamppeet päälleni, sumutin itseni päästä varpaisiin hyttysmyrkyllä ja ajelin kisapaikalle eli Elämyskeskus Jättiläisenmaahan Kivesvaaran huipulle, sade kuitenkin hellitti.

Kävin kisakeskuksessa hakemassa numerolapun (aivan ihana ja nostalginen naruilla sidottava numerolappu, jossa KOP:in mainos!), tervehdin paikalla olevia tuttuja ja tsemppasin lasten sarjojen juoksijoita. Kun kello lähestyi puoli kahdeksaa, aurinko tuli esiin kuin tilauksesta! Samalla paikalle saapuikin jo mieheni lasten kanssa katsomaan starttia. Kilpailun johtaja antoi vielä viime hetken reittiohjeet ja toivotti tervetulleeksi Suomen rankimmalle puolimaratonille.

Ohhoh, Suomen rankin puolimaraton? Tästä huolimatta minulla oli tosi hyvä fiilis. Ihan erilaiset tunnelmat kuin viikko sitten ennen lähtöä Vuokatin ultramatkalle ja kaiken kruunasi se, kun kuopus antoi minulle ennen starttia pusun ja kysyi: "Äiti, tuutko sinä ykköseksi?" Lupasin, että vähintään neljänneksi tulen :-) sillä tiesin, että naisten sarjassa juoksee neljä naista.

Klo 20 lähdimme matkaan. Pisimmälle matkalle meitä starttasi yhteensä 13 juoksijaa. Samaan aikaan starttaavalle lyhyelle matkalle lähti reilut parisenkymmentä juoksijaa. Kärki lähti matkaan hurjaa vauhtia, eikä ihme, olihan mukana kovia juoksijoita (mm. maajoukkuehiihtäjä Ari Luusua) ja kovia aikoja luvassa. Ensimmäiset puolitoista kilometriä mentiin alamäkeen Kivesvaaralta alas. Alun hiekkatiepätkä vaihtui äkkiä metsäkoneen ajouraksi, joka oli märkä kuin mikä. Tossut kastuivat ja alusta oli pehmeä ja liukas mutta juoksu tuntui hyvältä ja vauhti pysytteli viiden minuutin kilometrivauhdin tuntumassa.

Parin kilometrin jälkeen takanani juokseva paikallinen veteraaniurheilija sanoi, että kohta se leikki alkaa kunnolla. Käännyimme pusikkoon ja näin edessäni ihan he..etin jyrkän nousun! Apua, tuostako pitää mennä ylös, naurahdin. Juu, siitäpä sitä, se on tasan kilometrin mittainen, kuului ääni takanani. Ja sitten noustiin kisan ensimmäiselle jättiläiselle, Kivesvaaralle. Lyhyen matkan juoksijat juoksivat, minä katsoin parhaakseni kävellä. Sykkeet sai kävellessäkin hyvin tappiin ja maksimiksi mittari mittasikin tuossa nousussa 180.

Nousun jälkeen reitti kulki jälleen starttipaikan ohi ennenkuin katoaisimme pitkälle lenkille metsän siimekseen. Kotikisan etuna on se, että katsomossa on paljon tuttuja ja niinpä nimeäni huudettiinkin useaan kertaan kun juoksin kisakeskuksen ohi. Mies oli lasten kanssa yhä paikalla ja sieltäkin sain hurjasti kannustusta ja pääsin valokuvaan. Täällä oli myös kisan ensimmäinen huoltopiste ja kylmä juotava tulikin hikisen nousun jälkeen tarpeen.

Sitten katosimme metsän siimekseen ja lähdimme alamäkeen kohti toista jättiläistä, Keräsenvaaraa. Tuo paikallinen vähän yli kuusikymppinen veteraaniurheilija meni edelläni ja koska tunsimme toisemme jo ennestään, juttelimme leppoisasti siinä juostessa. Vauhdit tuntuivat sopivan yksiin ja niinpä jäin peesiin. Veteraaniurheilija tunsi maaston kuin omat taskunsa ja minun oli helppo juosta perässä.

Noin viiden kilometrin kohdalla maasto muuttui tosi märäksi. Siis oikeasti tosi märäksi. Välillä olimme säärtä myöten lammikoissa ja mudassa ja kun lähdimme nousemaan Keräsenvaaralle, polku oli pelkkää puroa. Mutta juoksu tuntui silti mahtavalta. Olin tosi iloinen ja pistelin menemään veteraanin perässä.

Seitsemän kilometrin kohdalla oli seuraava huoltopiste. Kaivoin spi-beltistäni geelin ja join päälle mukin vettä. Ilta-aurinko porotti lämpimästi ja kaadoin vettä päällenikin. Huoltopisteen jälkeen polku muuttui hiekkatieksi ja ylämäestä huolimatta vauhdit kasvoivat hieman. Kymppi tuli täyteen ajassa 1:04. Rupattelimme veteraanin kanssa koko ajan. Tiesinkin hänen olleen nuorempana kovassa kunnossa mutta kun kuulin, että hölkkäilin siinä ikäsarjansa MM-Triathlonistin kanssa ja että maratoneja häneltä oli aikoinaan tullut juostua useitakin viikossa reiluun kahteen ja puoleen tuntiin, olisi hattu kyllä lähtenyt päästä jos sellainen olisi päässäni ollut. Sanoinkin hänelle, että ei sitä joka tyttö pääsekään maailmanmestareiden peesiin. Hän kyseli paljon juoksuharrastuksestani ja sain paljon hyviä vinkkejä omaan harjoitteluuni. Tunsin oikeasti olevani onnekas saadessani juosta moisessa seurassa.

Keräsenvaaralta jatkoimme matkaa alamäkivoittoisesti kohti Honkavaaraa. Reitti meni Yölinnunkurun, vanhan metsäalueen ohi, jonka vanhimmat puut ovat jopa 200 vuotta vanhoja. Umpimetsässä juoksu oli haastavaa ja ajattelin, että ilman edessä juoksevaa veteraania vauhtini olisi ollut hitaampaa, sillä en yksinkertaisesti olisi uskaltanut juosta niin kovaa. Hänen perässään oli kuitenkin helppo mennä kun reittimerkintöjä ei tarvinnut etsiä vaan pystyin keskittymään jalkoihin. Pian tulimme suoalueelle, joka jo normaalistikin on kostea mutta nyt se oli märkä. Siis märkä isolla M-kirjaimella. Maasto oli hurjan pehmää ja olin paikoittain polvia myöten vedessä. Jos olisin ollut yksin, olisin varmasti panikoinut ja pelännyt uppoavani suohon. Mutta veteraanin perässä tunsin oloni turvalliseksi.

Suon jälkeen lähdimme nousemaan kolmannelle jättiläiselle, Raappananmäelle. Vaaralle nousu metsässä, jossa ei ollut polkua ollenkaan, sai sykkeet taas kivasti piippuun. Kilometrejä oli takana viitisentoista ja minun askel alkoi jo hieman painaa mutta reilut 20 vuotta itseäni vanhempi juoksijakollegani juoksi kuin olisi vasta startannut. En voinut muuta kuin ihailla hänen menoaan ja yrittää pysyä perässä.

Raappananmäen päälle tultaessa saimme jälleen huoltopisteeltä vettä ja otin toisen geelin (hatunnosto talkoolaisille, jotka itikoiden syötävänä päivystivät huoltopisteillä!) Edessämme avautui kisan kaunein maisema. Paikka oli minulle tuttu, täällä olin juossut ennenkin. En osaa oikein selittää sitä, mutta tuolla vaaran huipulla, jopa kesken kisan ja väsyneenä, tunsin oloni niin vahvaksi, levolliseksi ja vapautuneeksi. Näiden vaarojen takia rakastan Kainuuta. Mieleeni tulikin Kainuun maakuntalaulun sanat:

"Meidänpä vapautta vaarat on nää! Meidän on laulua lahtien päät!" 

Näkymä Raappananmäen laelta. Kuva otettu treenilenkiltä helteisenä kesäaamuna heinäkuussa 2014. 

Raappananmäeltä matka jatkui loivasti alamäkeen hakkuuaukeilla ja ajourilla. Minulla alkoi olla vaikeuksia pysyä kovakuntoisen kollegani perässä, joka ei tuntunut väsyvän ollenkaan. Olimme juosseet  noin 19 kilometriä, reilut pari tuntia ja keskisyke oli mittarini mukaan ollut 169. Vielä oli matkaa kuitenkin jäljellä.

Tulimme Pahalouhokselle ja siitä matka jatkuikin ensin teknistä polkua loivaan ylämäkeen muutaman sata metriä, sen jälkeen todella jyrkästi kohti Kivesvaaran huippua. Kisan ensimmäinen nousu oli tuntunut jyrkältä, mutta se ei ollut mitään tähän verrattuna. Tässä vaiheessa minun oli pakko myöntää, että en pysy kollegani perässä ja huikkasinkin, että mene vain menojasi, minä kyllä maaliin selviän. Ihailin hänen keveää askeltaan. Minut tuo todella jyrkkä nousu laittoi ihan kunnolla puuskuttamaan ja vauhti hidastui. Ja nousua jatkui ja jatkui, arviolta noin reilun kilometrin verran.

Pääsin Pahalouhokselta ylös (mittarin mukaan kisan hitain kilometri, 12:27) ja matka jatkui tasaisena ja hyvin juostavana polkuna viimeiselle huoltopisteelle. Sykkeet laskivat hyvin ja juoksu tuntui taas helpolta ja mukavalta. Hymyilin kun tiesin, että tässä kisassa tulen onnistumaan. Olimme jo lähes Kivesvaaran huipulla ja maali oli vain muutaman sadan metrin päässä mutta ennen maaliviivan ylitystä meidän oli kuitenkin juostava Kivesvaaralta vielä kerran alas ja uudestaan ylös! Alamäkijuoksu ei ole ikinä ollut vahvuuteni ja liukas ja mutainen heinikko entisessä laskettelurinteessä teki jyrkässä rinteessä alamäkijuoksusta vieläkin haastavampaa.

Mäen alas päästyäni katsoin kelloa. Aikaa oli kulunut tähän mennessä n. 2:45h. Salainen haaveeni oli ollut alittaa kisassa 3h ja olin niin iloinen kun tajusin sen alittuvan. Enää oli jäljellä viimeinen, viitisensataa metriä pitkä ja kisan jyrkin nousu. Mieleeni tuli reittikuvauksesta lukemani teksti "Viidesti yli sadan metrin korkeuseron nousu" ja nyt tajusin, mitä se käytännössä tälle viimeiselle noin viidelle sadalle metrille tarkoitti. Nousu oli todella jyrkkä. Kivesvaara Uphill Run, nyt mentiin siis tosissaan uphill. En ollut ikinä elämässäni kiivennyt näin jyrkkää rinnettä ylös. Kisan aiemmat nousut tuntuivat tässä vaiheessa ihan lastenleikiltä tähän verrattuna.

Kipusin kallioista, märkää ja mutaista rinnettä ylös ja ajattelin, että mitähän kaverit sanoisivat, jos kutsuisin heidät elokuussa synttäreideni kunniaksi juoksemaan tätä mäkeä 39 kertaa ylös kuten tehtiin juoksukaverin synttäreillä Köykkyrissä . Ajatus suorastaan nauratti, sen verran hullulta se kuulosti. Pari kertaa oli pakko pysähtyä puuskuttamaan, sen verran tiukille nousu otti. Välillä piti ottaa koivustakin kiinni, että sain vedettyä itseni pahimmista kohdista ylös.

Edessäni oli kallionkielleke. En oikein osannut sanoa, miten pitkä matka maaliin oli, koska huippua ei lipan takaa näkynyt. Nousin kiellekkeen päälle ja yllätyin kun maaliin olikin enää vain viitisenkymmentä metriä. Vaihdoin juoksuksi tuttavien huutaessa "hyvä Mari!" ja kuuluttajan kuuluttaessa: "Ja näin saapuu maaliin naisten sarjan ykkönen!" Siis täh, olinko minä voittanut sarjani?

Halasin veteraaniurheilijaa, joka oli saapunut maaliin pari minuuttia aiemmin ja kiitin valtavasta peesiavusta. Kävin hakemassa pokaalini ja paikallinen toimittaja pyysi kuvaan. Vitsailin toimittajalle, että pitää vain valita tarpeeksi pieni kyläkisa niin pääsee podiumillekin :-)

Pokaalilla ei minulle kuitenkaan ollut niin väliä. Olin päässyt maaliviivan yli ja jopa reilusti alle salaisen tavoitteen, loppuajalla 2:52:26. Kainuun valoisassa kesäyössä olin selättänyt pelkoni ja saanut itsetuntoni takaisin. Siihen tarvittiin jättiläisiä, 22,7km (viralliseksi matkaksi ilmoitettiin tuloksissa tämä) ja 800 nousumetriä.

Post scriptum: Kiitos kisan järjestäjille ja talkoolaisille. Hienoa, että pienellä paikkakunnallamme on näin hieno kisa. Ja kaikille ulkopaikkakuntalaisille: tervetuloa käymään Paltamossa ja Jättiläisten yössä nauttimaan hienosta kisasta ja mahtavista maisemista!