Voisikohan tunturien yöttömän yön enää mitenkään paremmin kokea?

NUTS Pallas 2016. Minun ei ollut tarkoitus olla täällä. Ei kisaamassa eikä talkoilemassa, sillä ajankohta ei oikein sopinut kesälomasuunnitelmiini. Mutta kun kerran on näihin talkoohommiin päässyt tutustumaan, niin niihin jää sen verran koukkuun, että kun polkujuoksuseuramme pj taas kyseli talkoisiin turvajuoksijoita, ei minua todellakaan tarvinnut kauaa houkutella. Eihän näistä osaa poiskaan olla. Jotenkin saan reissun aikatauluihini sopimaan.

Jep, ilman muuta voin lähteä juoksemaan pitkänmatkalaisten perään Ylläkseltä Pallakselle. Eihän se ole kuin 80km, mikäpäs siinä. Se tuntui itse kisan 134km:n matkaan verrattuna ihan pikku pyrähdykseltä, siitäkin huolimatta, etten ollut ikinä maastossa niin pitkää matkaa aiemmin juossut.

Ja niin olin perjantaina 15.7. matkalla Ylläkselle. Olin saapunut kotiin edellisenä iltana hieman ennen puoltayötä kesälomareissulta Muumimaailmasta, joten ehdin juuri ja juuri purkaa auton ja pakata sen uudestaan kun taas mentiin. Mukaan lähti mies ja kaksi vanhinta lasta, heitä varten olin varannut yöksi mökin, itsehän minulla oli tarkoitus juosta.

Matkalla kävimme nappaamassa Saaran kyytiin Oulun kupeesta ja saavuimme perille Ylläkselle noin neljältä iltapäivällä. Perhe jatkoi matkaansa ja lupasi tulla hakemaan minua seuraavana aamupäivänä Pallakselta. Koska kisastartti oli illalla klo 18, ei luppoaikaa hirveästi jäänytkään. Pikaisesti tervehdin muun talkooväen, joka oli jo muutaman päivän ajan tehnyt hurjasti töitä tapahtuman eteen (mm. reitinmerkkausta yli 150km), sain seuramme pj:ltä Jarkolta viimeiset ohjeet turvajuoksua ja reitinpurkua varten, vaihdoin juoksuvaatteet päälle ja sitten menoksi.

Viimeinen briiffi Jarkon kanssa ennen starttia. Kuva: Hanna Junttila

Minulta on muutaman kerran nyt kysytty, että mitä se turvajuoksija oikein sitten tarkoittaa. Itse asiassa en ole tullut ajatelleeksi käytetäänkö turvajuoksijoita kaikissa kisoissa, mutta NUTSin kisoissa ne on itsestäänselvyys ja hyvä niin.

Turvajuoksija ei siis itse juokse kisassa mukana. Turvajuoksija juoksee joukon hännillä, ja pitää siitä huolen, ettei kukaan varmasti jää matkalle. Repussa mukana kulkee ensiapuvälineet. Jos joku loukkaantuu tai väsyy totaalisesti tmv., turvajuoksija toimii sananmukaisesti turvana ja henkisenä tukena, sillä tunturissa ja vaikeakulkuisessa maastossa evakuointijoukot eivät pääse paikalle hetkessä. Tämän lisäksi turvajuoksijat purkavat reittimerkinnät pois, koska takaa ei tule enää ketään.

Yleensä turvajuoksijoita on kaksi, ihan heidän omaksi turvaksi ja toisekseen siksi, että reittimerkinnät on helpompi kerätä pois kun käsiä on käytössä neljä ja reppuja kaksi. Nyt lähdin Pallakselta yksin, sillä ensimmäiset 17km oli tarkoitus vain turvata (samaa reittiä tuli myöhemmin vielä 26km sarjalaiset). Reitinpurku alkoi vasta kilometristä 18, jossa sain Jarkon kaveriksi.

Tästä se lähtee. 150 hurjan ultrajuoksijan perässä tuntureille. Kuva: Hanna Junttila

Suuntana Ylläksen huippu. 400 nousumetriä.

Jokaisen ylämäen jälkeen tulee alamäki.

Reitti Ylläkseltä kohti Pallasta oli sanoinkuvaamattoman kaunis. Ja rankka. Jo ensimmäinen nousu Ylläkselle kattoi neljäsataa verttimetriä ja nousuja riitti senkin jälkeen. Varsinkin louhikkoinen nousu pitkin Pirunkurua Kesängille oli haastava. 

Pirunkurun louhikko. Tässä ei montaa juoksuaskelta oteta.

Lähes Kesängin huipulla jo.

Ja riittihän sitä louhikkoa senkin jälkeen. Ja suota. Louhikkoa ja suota. Suota ja louhikkoa. Märkää ja mutaista metsää, juurakkoa ja kymmenittäin kaatuneita puita, jotka oli pakko kiertää pusikon kautta. Ja välillä toki ihan juostavaakin pätkää, varsinkin avotunturissa. 

Mutta ennenkaikkea tunturissa oli kaunista. Sanoinkuvaamattoman kaunista. Sää oli kuin morsian ja tunturi yllätti minut komeudellaan. Rakastan Kainuun vaaroja ja niiden tuomaa vapauden tunnetta, mutta tämä oli vielä jotain kymmenen kertaa mahtavampaa. Ja kun en ollut aikaa vastaan juoksemassa, oli mukavasti aikaa nauttiakin näistä maisemista.

Kello läheni puoltayötä. Perhe oli menossa nukkumaan ja kyseli kuulumisia. Minulla on kaikki hyvin, nähdään aamulla. Hyvää yötä.  

Hiljainen suoidylli n. klo 22. Juoksijaruuhka on ohi.

Kukastunturilla ilta-auringon paistaessa vielä lämpimästi.

Matkan kohokohdan koin yhden maissa yöllä Äkäskerolla.  Avotunturi tarjosi varmasti yhden kauneimmista ikinä näkemistäni maisemista ja ikimuistoisimmista hetkistä. Auringonlasku ja -nousu vain hetki laskun jälkeen loivat niin mahtavan fiiliksen, ettei sitä oikein pysty sanoin kuvailemaan. Tähän olisin mieluusti jäänyt nautiskelemaan. Hetkeksi jäimmekin, meillähän ei ollut mihinkään kiire. Tämä yöttömän yön tunnelma oli ihan pakko ikuistaa ja painaa mieliin talven pimeyttä varten. 

Yötön yö Äkäskerolla. Kello lähenee yhtä.

Ja niin jatkoimme läpi yön, kilometri kilometriltä välillä kävellen, välillä juosten, koko ajan reittimerkkejä keräten. Kysyimme viimeiseltä juoksijalta aina välillä hänen vointiaan mutta kun kaikki tuntui olevan hyvin, annoimme hänen edetä omassa tahdissaan ja pysyttelimme hieman etäämmällä. 

Aamuyöstä taivaalle alkoi kerääntyä pilviä ja sää alkoi viilenemään. Kuuden maissa aamulla alkoi tihkuttaa vettä. Valokuvaaminen jäi. Viimeiselle huoltopisteelle Rauhalaan saavuimme joskus seitsemän jälkeen aamulla. Jarkon jalkaa oli alkanut vanha rasitusvamma jossain vaiheessa yötä vaivata ja jotta se ei yltyisi pahemmaksi, päätimme yhdessä tuumin, että jatkan matkaa yksin. 

Olimme edenneet jo yli 60 km mutta koska vauhti oli ollut hidas, jaksamisen kanssa ei ollut suurempia ongelmia. Huikkasin huollosta lähtevälle juoksijalle, että en todennäköisesti kuitenkaan tule pysymään ihan hänen perässään, sillä reittimerkintöjen keräily yksin tulee viemään hieman enemmän aikaa. Join repussani olleen cokiksen (kiitos Seija tästä matkaeväästä!), laitoin päälleni merinovillaisen puseron ja matka jatkui. 

Niin jatkui vesisadekin ja reitti muuttui myös alustaltaan märemmäksi. Välillä olin polvia myöten suossa. Jalassani olevat Salomon S-Lab Sense Ultrat olivat tuohon asti toimineet loistavasti, mutta kun kengät olivat olleet puoli vuorokautta märät ja matkaa taivallettu lähes 70 kilometriä, alkoi kantapäähän muodostua rakko. No, tähänkin kipuun on kai vain totuttava.

Sade yltyi. Eilinen lähes aurinkoinen hellekeli oli muuttumassa toiseen ääripäähän. Tunturi näytti nyt toisen puolensa. Vettä tuli yhtäkkiä lähes kaatamalla ja avotunturissa puhalsi kamala tuuli. Jos joku on joskus ihmetellyt, miksi kisailijoiden pakollisiin varusteihin kuuluu näillä pitkillä matkoilla vedenpitävä takki, tässä syy siihen. Sää tunturissa voi muuttua hetkessä. Omasta vettähylkivästä takistani ei olisi tässä säässä ollut todellista hyötyä mutta repussa siitä ei ollut hyötyä sitäkään vertaa. Nyt kun olin jo litimärkä, oli myöhäistä laittaa se päälle. Vauhtini oli hidastunut myös hirveästi, sillä käteni olivat täynnä reittimerkkejä ja louhikko sateesta niin liukasta, että juoksu oli taidoillani täysin mahdotonta. Ja koska en pystynyt pitämään vauhtia yllä, minua palelsi ihan kamalasti. 

Tässä vaiheessa puhelimeni soi. Jarkko oli seurannut kulkuani gps-seurannasta ja soitti sanoen, että sää yltyy koko ajan kamalammaksi ja jos haluan, hän voi tulla hakemaan minut kohta kun reitti ylittää tien. Viimeisen seitsemän kilometrin reittimerkit voisimme purkaa huomenna paremmassa säässä. Viimeinen juoksija oli tässä vaiheessa ehtinyt minua jo muutaman kilometrin edelle ja saavuttaisi kohta huoltopisteen Pallaksella. Turvajuoksijaakaan ei enää tarvittu, joten kun minulle tarjottiin lämmin kyyti hotellille sen sijaan, että olisin vielä puolisentoista tuntia rämpinyt märässä metsässä, en siitä kieltäytynyt. 

Vähän kyllä olo tuntui luuserilta kun istahdin autoon. 134km:n juoksijoilla oli vielä iso urakka edessä ja 55km:n kisakin oli vasta starttaamassa, vaikka tuulta oli luvassa jopa 20m/s ja sateessa lämpötilan tuntuma pakkasen puolella. Hatunnosto heille. 

Litimärkänä mutta ah niin onnellisena. 

Yön saldona Garminissa 75kilometriä ja 2200 nousumetriä. Olin ollut liikenteessä 16h 16min. Mahtava kokemus, pisin suoritukseni ikinä ja erittäin tärkeä treeni - varsinkin pääkopalle - tulevaa Vuokatti Trail Challengea ajatellen. Elokuinen sadan kilometrin koitos ei tunnukaan enää yhtään pahalta. Siitäkin selvitään.

Hotelllilla lämmin suihku ja kuivat vaatteet ylle. Tsempit ja halit 55km:n kisaan starttaaville ystäville ja turvajuoksijoina toimiville seurakavereille ja ohjeet laittaa lämmintä ylle. Lautasellinen lohikeittoa ja perheen kanssa kotiin. 

Kiitos NUTS Pallas. Oli ihan huippua ja kaiken ajomatkan väärti. Ensi vuonna toivottavasti taas nähdään tuntureiden yöttömässä yössä!