Opasjuoksijana Rovaniemen maratonilla

Blogini on viettänyt hetken hiljaiseloa. Juoksuun liittyen ei ole hirveästi kesäkuussa tapahtunut. Puolitoista viikkoa vietin telakalla päkiän ollessa pahasti turvonnut vääränlaisilla kengillä juostun lenkin takia ja se sotki suunnitellut treenit. Tarkoituksenani oli ollut lähteä kokeilemaan puolimaratonin kuntoa Rovaniemen maratonille 2.7. mutta koska kilpailuun valmistavat viikot jäivät katkonaisiksi ja vauhtilenkit lähestulkoon kokonaan tekemättä, luovuin tästä haaveesta.

Rovaniemen matka oli kuitenkin jo buukattu. Olin ostanut miehelleni osallistumisen debyyttimaratonille syntymäpäivälahjaksi ja varannut hotellin lapsivapaan viikonlopun viettoa varten. Jotain matkaa oli siis lähdettävä juoksemaan, ihan pelkäksi katsojaksi en halunnut. Ja mieheni jänikseksi en sopinut, sillä hänen tavoiteaikansa oli omaa ennätystäni kovempi. Vaihtoehtoina oli siis itselleni maraton treenimielessä pitkiksenä tai puolikas reippaana veekoona enkä oikein osannut päättää, kumman valitsisin.

Reilu puolitoista viikkoa ennen tapahtumaa huomasin facebookin Kestävyyttä Pintakaasulla 24/7-ryhmässä seuraavanlaisen postauksen:

Olen näkövammainen ja olisin opasjuoksijaa vailla Rovaniemen maratonilla lauantaina 2.7. Tavoitteena juosta 5.40 - 6.00 kilsoja eli loppuaikaan 4 h - 4 h 15 min. Oppaan homma ei ole mutkikasta: jos osaat juosta ja puhua samanaikaisesti, olet pätevä hommaan. Mahdolliset kysymykset ja / tai ilmoittautumiset tähän tai yyveenä. Saa jakaa!

Ensimmäinen ajatukseni oli valtava kunnioitus postaajaa kohtaan. Näkövammainen maratonilla? Vau! Siis oikeastiko joku pystyy juoksemaan maratonin näkemättä eteensä? Vähänkö huikeaa!

Ja sitten se toinen ajatukseni: olisiko minusta kenties tähän? Pystyisinkö minä kenties auttamaan? Olisiko tässä minunkin osallistumiselleni jokin tarkoitus? Kahden minuutin mietintätauko ja viesti kommenttikenttään:

Minä olen tulossa Rovaniemelle, koska mies juoksee siellä ekan maratoninsa. Minä itse en ole vielä kisaan edes ilmoittautunut, joten voisin kyllä auttaa sillä puhuminen onnistuu enemmän kuin hyvin :-) Pelkään kuitenkin, että tuo vauhti taitaa olla minullekin vähän liian kova? 4:15 olisi sopiva pitkiksenä juostavaksi mutta tuohon neljään pitää itsekin jo tehdä aikalailla töitä... Mutta jos sopivampaa opasta ei löydy, niin ehkä minustakin voisi olla apua.

Enter. Sinne meni.

Vastaus Jarilta tuli pikaisesti ja lyhyen viestittelyn jälkeen totesimme, että maratonenkkamme olivat meillä lähestulkoon samat ja koska tässä ei hänellä ollut tarkoitus mitään enkkajuoksua lähteä yrittämään, sopisin kyllä oppaaksi. Jari kertoi minulle lyhyesti, mitä minun kuuluisi tehdä:

Opastuksessa kontakti pidetään semmosella kolmisen senttiä leveästä kuminauhasta tehdyllä käsivarsinauhalla eli juostaan rinnakkain ja tuo nauha välissä. Tärkeintä on kertoa vastaan tulevat käännökset, ylä- ja alamäet tai jos on jotain maaston "epämuodostumia" esim. kadun reunat tms. 

Kontakti säilyy opastettavaan kuminauhan avulla.

Ja niin diilistä oli sovittu. Ja minua alkoi jo jännittämään. Auts, mitähän minä nyt meninkään lupaamaan? Mitenkähän tästä selviytyisin?

Kisapäivä:

Heräsin aamulla puoli yhdeksältä huonosti nukutun yön jälkeen. Minua selvästi jännitti. Kävimme miehen kanssa hotellin aamupalalla ja lyhyen lepohetken jälkeen starttasimme hotellilta vähän ennen yhtätoista opastettavani kanssa sovittuun tapaamispaikkaan.

Olimme tavanneetkin jo edellisiltana pikaisesti kisakansliassa mutta yhdessä juoksemista emme olleet vielä ehtineet harjoitella. Jari antoi päälleni opasliivin, vaihdoimme lyhyesti kuulumisia ja kävimme lyhyellä testijuoksulla.

Lähestymme suojatietä, noin kolmen metrin päässä katukiveyksen reuna alas. N-Y-T NYT. Hyvä. Ja sitten sama katukiveyksen reuna ylös N-Y-T NYT. Hyvä. Sitten jatketaan suoraan.... Loiva kaarros oikealle... Ja sitten taas suoraan. Hyvä. Reilun kymmenen metrin päässä 90 asteen käännös vasemmalle. N-Y-T NYT. Hyvä. Ja sitten jatketaan taas suoraan. Loivaa alamäkeä.... 

Hieman mieleni huojentui. Tämä taitaa onnistua ihan hyvin. Askelluksemme sopi suht hyvin yhteen ja reilun viiden senttimetrin pituuserostammekaan ei ollut suurempaa haittaa.

Lähtöä odotellessa. Nyt jännittää.

Starttilaukaus klo 12. Olimme sopineet juoksevamme mahdollisuuksien mukaan noin 5:40-kilsoja ja seurasin Garminista vauhdin toteutumista. Ryysis. Nyt varovasti, ettei juosta kenenkään päälle. Puhu Mari puhu. Sen sinä osaat hyvin. Puhetta tulee usein liikaakin, siitä ei voi tänään olla täällä haittaa. Käytä vahvuuksiasi.

Minua jännitti ihan vietävästi. Olin laittanut kellostani sykkeen piiloon, jotta en siitä huolehtisi, mutta jättänyt keskisykkeen kuitenkin näkyviin. Olin edellisellä viikolla juossut 16km tätä samaa vauhtia keskisykkeellä 147, nyt kello näytti ensimmäisen kilometrin keskisykkeeksi 172. Apua. Älä panikoi. Hyvin tämä menee. Tämä on sinulle reipasta pk2-vauhtia, kello sekoilee jännityksen takia.

Muutaman kilometrin jälkeen jännitys alkoi helpottaa ja välillämme olleeseen kuminauhaan tottui nopeasti. Keskisyke pysyi korkealla mutta en antanut sen häiritä. Huomasin, että juoksumme sujui ihan hyvin.

Kilometri kilometriltä etenimme tavoitevauhdissa ja osittain jopa liian reippaasti. Juoksu tuntui meille molemmille sen verran helpolta, että vauhti tuppasi jopa vähän liikaa kiihtymään. Juomapisteillä menetimme aina toki vähän aikaa mutta juostessa otimme senkin aina kiinni.

Reitin kulku piti huolen siitä, että hiljaa ei tarvinnut olla. Selostettavaa riitti. Sen lisäksi, että reitti sisälsi sen about sataviisikymmentä mutkaa, tienylitystä tai käännöstä, sille oli etsitty todennäköisesti Rovaniemen kaikki tietyöt ja epätasaisimmat asfaltit. Pientä ylä- ja alamäkeäkin riitti.

Jos reittiä oli vaikea selostaa, se oli opastettavalleni varmasti sata kertaa vaikeampi juosta. Jo näkevälle reitti tuotti haasteita niin saati sitten sokealle. Mutta opastettavani taito käsitellä epätasaisuudet ja kiveyksien reunat oli uskomaton. Ei yhtään kompastumista, aivan ällistyttävää. Kymmenet tietyöpätkät alkoivat jossain vaiheessa tuntua vähän ironisilta mutta opastettavani huumorintajukin oli mahtava: "Kieltämättä välillä tuli fiilis, notta oisiko tietöitä löytynyt enempää, jos ois oikein yritetty:-) "

Alkumatkan pilvisyys oli väistynyt ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Oli todella kuuma. Virallisen mittauksen mukaan lämpötila taisi olla 23 astetta varjossa, auringossa tämä lämpötila tuntui paahtavalta. Suhteellisen kova tuuli toi viilennystä, mutta samalla vaikeutti juoksua pitkillä vastatuulipätkillä.

Puolivälin saavutimme ajassa 1:57:25. Vähän liian kovaa, reilusti alle tavoitteen. Tämä todennäköisesti kostautuisi väsymyksenä loppumatkalla. Spontaanilta maratonreissulta kun ei voinut toki omaa nappisuoritusta odottaa.

Ensimmäiset väsymyksen merkit alkoivat itselläni tulla kahdenkymmenen viiden kilometrin jälkeen ja mukavuusalueen vauhti tippuikin hieman. Kuumuus oli tehnyt tehtävänsä ja vaikka olin juonut jokaisella juomapisteellä mukillisen tai jopa kaksi, nesteet eivät imeytyneet. Sormet alkoivat olla aikamoiset nakit ja vatsassa hölskyi. Ensimmäisen kerran tulin ajatelleeksi, että mitäs jos minä en jaksakaan maaliin asti? Mitä jos imeytymisongelmat pahenevat ja hyydyn täysin? Rauhoittelin itseäni. Epäilykset pois, maaliin asti mennään.

Hieman ennen kolmeakymppiä minua alkoi paleltaa. Iho oli kananlihalla ja tunsin vilunväreitä helteisestä säästä huolimatta. Jarilta onneksi löytyi taskuista merisuolaa, nappasin hippusen suuhuni ja toivoin sen omaa oloani hieman helpottavan. Sanoin, että vielä en lupaa, että neljään tuntiin meidät maaliin vien. Maaliin kyllä, mutta ihan näin kovaa vauhtia ei todennäköisesti pystytä loppuun asti pitämään. Opastettavani sanoi, että turhaan kannat huolta, täysin tavoiteajassa ollaan, alle 4:15 oli tarkoitus olla maalissa, enempää hän ei toivo. Kyselin myös hänen vointiaan, hänelläkin matka alkoi jaloissa painaa. Viikon takainen kuumepäivä oli vienyt parhaan terän kropasta. Ei siis meidän kummankaan ihan paras päivä.

Viimeiset viisi kilometriä olivat aikamoista sinnittelyä, semmoisia kuin ne yleensäkin loppumatkasta maratonilla on. Sillä hetkellä en edes tiennyt, olisiko opastettavani pystynyt juoksemaan kovempaa vai ei, itselleni reippaamman vauhdin ylläpito samaan aikaan koko ajan jutellen olisi kuitenkin vaatinut niin kovia ponnisteluja, että en siihen itseäni pystynyt pakottamaan. Opastettavani ei minua kuitenkaan missään kohti hoputtanut jos vauhti hänestä jossain kohtaa liian hitaalta tuntuikin. (Edit: Jälkeenpäin kuulin, että eväät olivat hänelläkin olleet jo lopussa ja viimeiset 15km olivat olleet aikamoista taistelua ja aika maksimisuoritus kyseessä sielläkin. Juostessa tätä ei kyllä huomannut. Hatunnosto tästäkin!)

Viimeisen sillan ylityksen jälkeen näin kyltin "Maaliin 500m". Tässä kohtaa sanoin Jarille, että kohta otetaan loppukiri. Vielä yksi suojatien ylitys ja sitten maalisuora. Yhdessä tuumin kiristimme vauhtia. Ihmisten kannustus oli hienoa. Maaliviivan ylitimme ajassa 4:01:21.

 Jälkikirjoitus:

Tämän blogitekstin kirjoittamiseen ja kuvien julkaisuun on lupa opastettavaltani. Näkövammainen ei pysty lähtemään lenkille yksin, saati ilmoittautumaan mihinkään kisaan ilman opasjuoksijaa. Kenties moni näkövammainen haluaisi harrastaa juoksua, mutta kaveri uupuu. Toivon, että tämä blogitekstini rohkaisee jotakuta tarjoamaan apuaan näkövammaiselle ystävälle arjessa lenkkeilyyn tai lähtemään opasjuoksijaksi myös kisaan. Siihen pystyy kuka tahansa näkevä.

Kiitos Jari sinulle, että sain kunnian toimia oppaanasi. Kiitos tästä mahdollisuudesta ja suuresta luottamuksenosoituksesta täysin tuntematonta ihmistä kohtaan. Olet valtavan hieno ihminen. Osoitit minulle, että ihminen toden totta pystyy mihin vain kun vain haluaa. Rajoitteet ovat vain omassa päässä. Lupaan, että muistan tämän elokuussa Vuokatti Trail Challengen 100km:n matkalla kun tuntuu, että vähän tuppaa väsyttämään.

Kiitokset myös Rovaniemen maratonin järjestäjille, jotka antoivat minun osallistua oppaana tapahtumaan ilman osallistumismaksua ja ruokailukin kisan jälkeen tarjottiin. En tiedä onko tämä yleinen käytäntö mutta toivon, että kaikissa kisoissa toimitaan samoin.