Minun piti mennä vain talkoilemaan. Edellispäivänä seuran puheenjohtajan kanssa viestitellessäni huomasin kuitenkin kysyväni, onko niitä talkoohommia juuri siinä kisan aikana, jos innostuisinkin vaikkapa juoksemaan.
Vastaukseksi sain: "Ennen ja jälkeen on hommia. Voit juosta joo, kunhan et jää kukkia keräilemään".
Okkei. Eli pitäisi siis juosta niinku ihan tosissaan. Maratonista kaksi ja puoli viikkoa, yhtään reipasta saati kovaa lenkkiä ei ole alla. No mikäpäs siinä. Kokeillaan mitä siitä tulee. Tämäkin toimii hyvänä harjoitteena kohti kesän pääkoitosta, Vuokatti Trail Challengea. Välillä on nostatettava sykettäkin.
Työpäivä purkkiin klo 15, kamat kasaan ja auton nokka kohti Oulua. Yhtäkkinen kesäkeli, auton mittari näyttää 19.
Saavun kisapaikalle klo 17. Muut talkoolaiset ovat vielä reittiä merkkaamassa, joten käyn noin kilsan lenkillä ja otan pari kuvaa reitin viimeiseltä kilometriltä. Kaunista.
Reitinmerkkaajat saapuvat klo 17.15. Kuulumisien vaihto ja eikun hommiin. Bannerit roikkumaan, maalihuolto pystyyn ja koneet kuntoon. Kisailijoita ja jälki-ilmoittautumisia alkaa tulla. Lisää tuttuja ja kuulumisten vaihtoa.
Vikat ilmot koneelle klo 18.15 ja kokoontuminen starttipaikalle odottamaan lähtölaukausta.
Startti klo 18.30. Ilman lämmittelyä. Tosi hyvä valmistautuminen. Mutta ei passaa ottaa tätä niin tosissaan.
Ekat 2km mutaista, juurikkoista metsäpolkua. Välillä mudassa nilkkoihin asti. Kengät kastuu heti mutta sehän kuuluu asiaan. Huonokuntoisia pitkospuita. Juoksua letkassa, ei mahdollisuutta ohitukseen. Ihan hyvä niin. Nyt malttia. Vauhti n. 5:40, syke jo anaerobisella.
Kolmas kilometri kuivaa, erittäin juostavaa mäntymetsäpolkua. Vauhti kiihtyy. Ohitan muutaman kanssakilpailijan ja jään juoksemaan yksin. Edessä näkyy letka juoksijoita. Nousuissa puuskututtaa. Syke paikoittain jopa 183. Ei huolta, 180:in pinnassa sen keskisykkeen pitää ollakin, muuten on himmailtu liikaa. Kilsa piippaa aikaan 5:12.
Tullaan suolle. Tai jollekin märälle aukealle. Pitkospuutkin on veden alla. Märkää, liukasta. Osa pitkospuista on rikki, pitää varoa. Otan edessäni olevan letkan kiinni, vauhti hidastuu hieman. Ei ohitusmahdollisuuksia. Kilometriaika tasan kuusi.
Reitti siirtyy metsään, menen muutaman juoksijan ohi ja saavutan pienen juoksijaryhmän. Kisan pahin nousu. Hengästyttää ihan tosissaan. Muutama kävelyaskel.
Sitten alkaakin kisan vaikein osuus. Tai ainakin minunkaltaiselleni juoksijalle, jonka askel on turhan matala. Kiviä. Siis oikeasti isoja kiviä. Joka paikassa. Kivien väleistä ei oikein edes löydy sijaa neliykköselle jalalleni. Pakko ottaa varovasti tai kompastun. Katse tiiviisti jalkoihin, maisemat on nyt toissijaisia.
Äsken saavuttamani kolmen juoksijan ryhmä karkaa ja menee menojaan. Tunnen itseni todella kömpelöksi ja jalkojen nostelu ja kivien välissä taiteilu vie hirveästi energiaa. Sykkeet nousee, vauhti hidastuu. Näin menee seuraavat puolitoista kilometriä.
Kivien jälkeen tulee juurakoita ja mutaa. Niissäkään ei kovaa pääse. Matka tuntuu toooooooosi pitkältä. Kuudes kilometri tuntuu suorastaan ikuisuudelta. Kuumakin on. Eikö tuo Garmin ikinä piippaa kuutta kilometriä täyteen?
No tuleehan se sieltä. Enää kilometri.
Nyt varmaan pitäisi ottaa jonkinlainen loppukiri. Edessäni näkyy se kolmen juoksijan ryhmä, joka kivikossa aiemmin otti minusta etumatkaa. Taitavat olla liian kaukana, että ne saisin kiinni. Kokeilen kuitenkin. Välimatka pysyy samanlaisena, vaikka oma kilometrivauhtini kasvaa viiteen minuuttiin. Loppukiri heilläkin siis.
Tämä oli se lopun nätti pätkä. No ei tässä ehdi maisemia katselemaan. Maalista alkaa kuulua ääniä. Loppumutkassa on valokuvaaja. Hymyilen. Maalissa ajassa 40:37.
 |
| Kuva: Mari Sorvisto |
No olipas raastoa. Keskisyke 177, vähän ois sen puolesta voinut kiristää mutta ei vaan pystynyt.
Kivaa oli mutta silti taidan pysytellä pidemmillä matkoilla. Ei tarvii juosta niin kovaa. Ja jää aikaa katsella maisemia ja kerätä vaikka niitä kukkia :-)
Mahtava juoksu! Tommosta "pikapyrähdystä" olis joskus kiva päästä koittamaan. Tosin meikäläinen olis todennäkösesti silmällään jossain juurakossa. Tunnistan meinaan itteni tuosta matalasta askeleesta ja isosta jalasta myös :D Helatorstaina olin testaamassa suunnistusta ja ihan suoraan sanottuna pelotti, kun rymyttiin umpimetässä menemään. Ärsyttää välillä, kun oon niin hiton kömpelö. Jalka vaan ei nouse tarpeeksi ja sen takia on pakko hidastaa tahtia. Jotain ketteryysharjotuksia tarttis varmaan alkaa tekemään....
VastaaPoistaKiitos! Mukava kuulla, että muitakin kömpelöitä löytyy :-) Vaikkei se nyt niin kiva asia olekaan. Mutta jos yhtään lohduttaa, sitä ketteryyttä voi kyllä oppia. Huomaan itsestänikin, että olen jo kehittynyt niistä ihan polkujuoksuharrastukseni ensimetreiltä. Alamäissäkin uskaltaa jo mennä hieman lujempaa kuin ennemmin. Ei auta kuin vain harjoitella enemmän :-) Tsemppiä sullekin ketteryysharjoituksiin!
Poista