Kohta kolme kuukautta...

...on aikaa siitä, kun kävin juoksulenkillä edellisen kerran. Valehtelisin, jos väittäisin, etteikö juoksemattomuus olisi tehnyt tiukkaa. Ensimmäiset kolme-neljä viikkoa olivat suorastaan kamalia. Päätä särki ja mielikin oli maassa. Kiukututti. Vieroitusoireet olivat pahimman laatuisia. Perhe halusi varmaan useita kertoja lähettää minut Timbuktuun.

Sitten juoksemattomuuden alkoi pikku hiljaa hyväksyä. Tajusin, että aikaa oli yhtäkkiä moneen muuhun. Ehdin paremmin kuljettaa lapsia harrastuksissa ja löysin intohimon vanhaan harrastukseen, kanteleensoittoon. Kaivoin kanteleen naftaliinista vuosien tauon jälkeen ja kantele alkoi soida kotonamme harva se ilta.

Juoksutauon myötä häpyluun rasitusvammasta johtuvat kivut alkoivat hävitä. Noin kolmen viikon sisällä lepokivut hävisivät ja muutama viikko myöhemmin kävellessäkään kipua ei tuntunut enää. Uskaltauduin lyhyille kävelylenkeille. Kävellessä luontoakin pystyi ihailemaan vähän eri tavalla kuin juostessa ja kävelylenkit tekivät sielulle hyvää.

Pari viikkoa sitten uskaltauduin kokeilemaan hiihtoa. Koska jokainen potku ja sivuttainen liike teki kuitenkin nivusissa vielä kipeää, oli edettävä tasatyönnöin. Rankkaa mutta silti niin palkitsevaa. Sain hyvän mielen ja punaiset posket.

Kivut eivät ole vielä kokonaan poissa ja juoksutauko jatkuu ainakin vielä tuonne maaliskuulle. Hiihdostakaan ei vielä ole täysin korvaavaksi lajiksi, sillä potkut tuntuvat nivusissa, enkä halua ottaa riskejä. Löysin facebookin kirpparipalstalta ilmaiseksi kuntopyörän, joka koristaa nyt olohuonettamme. Joulun jälkeen siitä tullee todennäköisesti uusi ystäväni.

Kaiken kaikkiaan nämä kolme kuukautta juoksemattomuutta ovat opettaneet minulle paljon. Olen oppinut arvostamaan terveyttä ihan eri tavalla kuin ennen ja tavallaan tämä tauko on tehnyt minulle hyvää. Aiemmin viikkoa rytmittivät juoksulenkit ja koska suurperheen arjessamme jouduin joskus jättämään suunnitellun lenkin väliin, kiukututti. Arjesta on tullut itsellekin oikeastaan leppoisampaa, kun ei tarvitse miettiä, missä välissä ehtisi juoksemaan. Joskus on ihan kiva olla sohvan nurkassakin.

Kun alussa kärsin vieroitusoireista, ajattelin, että niin kauan kuin minulla on niitä, pystyisin olemaan varma siitä, että haluan palata juoksun pariin. Pelkäsin, että vieroitusoireiden hävitessä myös juoksuinto häviäisi. Onneksi olin väärässä. Vaikka vieroitusoireet ovatkin haihtuneet, palo juoksuun on silti vielä olemassa. Odotan innolla sitä hetkeä, kun saan sitoa lenkkarit jälleen jalkaani ja suunnata lenkille. Kaipaan sitä fiilistä, kun ei tarvitse miettiä mitään muuta kuin vain ottaa askel toisensa jälkeen ja kuunnella omia ajatuksia.

Tämän juoksutauon aikana olen kuitenkin oppinut ymmärtämään, että elämässä on paljon muutakin kuin juoksu. Siksi palaan juoksun pariin keväällä paljon viisaampana kuin aiemmin.

Ihanaa joulua ja kaikkea hyvää (juoksu)vuoteen 2017 kaikille blogin lukijoille!