Vuokatti Trail Challenge 2016 - reilut sata kilometriä läpi Kainuun erämaiden

Mistä kaikki alkoi?

Keväällä Marita Kaipainen, projektipäällikkö Kainuun Liikunnan hallitsemasta Endurance Experience Kainuu -hankkeesta otti minuun yhteyttä, ja kysyi, haluaisinko kenties liittyä Endurance Kainuun -sometiimiin. Tehtävänä olisi osallistua johonkin Kainuun Liikunnan järjestämään kestävyystapahtumaan ja somettaa sekä valmistautumisesta kuin myös itse kisasta. Lupauduin. Haasteeksi otin Vuokatti Trail Challengen, juoksukisan, jossa olin viime vuonna joutunut 75km:n matkalla keskeyttämään. Koska tänä vuonna kyseistä matkaa ei ollut tarjolla, lupauduin osallistua pisimpään sarjaan.  Luvassa olisi 101.7km ja 2280 nousumetriä läpi Kainuun erämaiden ja yli Maanselän ja Vuokatin vaarajonojen. Tiesin, että koitos tulee olemaan kova, sillä niin pitkää matkaa en ole maastossa ikinä juossut mutta uskoin, että sen pitäisi olla 24-tunnin aikarajoissa saavutettavissa.

Valmistautuminen

Koko kevään ja kesän Hampurin maratonin jälkeen juoksin ihan ilman mitään suunnitelmaa, silloin kun siltä tuntui ja siten kun sillä hetkellä tuntui. Juoksukilometrejä kertyi kuukaudessa 150-200, mutta harjoituskerrat jäivät kokonaisuudessa vähäiseksi. Harjoittelua rytmittivät pitkät turvajuoksut NUTS Karhunkierroksella ja Pallaksella, Rovaniemen maraton näkövammaisen oppaana ja yksi pitkä lenkki Hossan tulevassa kansallispuistossa ja näistä palautuessa muut lenkit jäivät väkisin vähemmälle. Viimeistelyksi juoksin kaksi viikkoa ennen Vuokatin kisaa Terva Trail Runin 33km. Fiilis ennen kisaa oli ihan luottavainen ja uskoin omaan peruskuntooni, jalkoihin ja ennen kaikkea pääni kestävyyteen pitkässä koitoksessa.

Kisa-aamu

Kello soi 2.30. Herään suht virkeänä vain kolmen tunnin yöunien jälkeen. Ystäväni Seija on tullut meille jo edellisenä iltana ja myös hän on lähdössä kisaan mukaan. Mukava saada hengenheimolainen starttiin. Nousen ylös ja menen vessaan. En voi kuin kirota. Kuukautiseni ovat alkaneet. Koska kärsin pahoista kuukautiskivuista ja usein myös samanaikaisesta pahoinvoinnista, olen saanut lääkäriltä lääkkeet kuukautisten siirtoon. Jotain on nyt kuitenkin mennyt pieleen, olen todennäköisesti aloittanut lääkkeiden syönnin päivän-pari liian myöhään. No, nyt ei auta itku markkinoilla, tilanne on sitä mitä on.

Pukeudumme kisaa varten ja itsekin teen vielä viime hetken muutoksia vaatetukseeni. Koko päiväksi (klo 7-16) on luvattu rankkasadetta, mutta koska lämpötilan luvataan olevan kuudentoista pintaan, päätän startata t-paidassa. Otan hieman vettä hylkivän takin mukaan, täysin sateenpitävä takkini on näille lämpötiloille liian kuuma.

Syömme aamupalan ja kannamme kamppeet autoon. Dropbagit ja reput olemme pakanneet huolellisesti jo edellisenä iltana. Starttaamme auton kohti Vuokattia kellon näyttäessä 3:15, josta bussi vie meidät starttipaikalle Hiidenportin kansallispuistoon Palolammelle.

Startti, 20.8. klo 6:00

Olen katsonut lähtölistat etukäteen, naisten sarjassa kisailijoita on kahdeksan, joista suuri osa kovia nimiä aiemmista ultrakisoista. Tiedän jo siis, että näiden naisten perään ei kannata lähteä hötkyilemään vaan juosta täysin oma juoksu. Olen kuukausi sitten juossut Ylläksellä 75km rauhallisesti kuuteentoista tuntiin, eikä ongelmia ole ollut. Samaan pyrin täällä. Rauhallisesti liikkeelle, keulia ehtii myöhemminkin. Halaan Seijaa ja toivotan hänelle tsempit. Aikatavoitetta minulla ei ole, pääasia on saada ehjä ja mukavantuntuinen juoksu. Arvioin loppuaikani olevan jossain 19 ja 22 tunnin välissä.

Kilometrit 1-19

Suuri osa juoksijoista lähtee kovaa. Jättäydyn Seijan ja muutaman muun juoksijan kanssa hännille. Muutaman kilometrin päästä tulemme Hiidenportin rotkolle ja minun on pakko kaivaa vyölaukustani kamera. Aina on aikaa ottaa muutama valokuva. Kaunista. Vielä ei sada.

Noin viiden kilometrin jälkeen Seija on jäänyt parin muun juoksijan kanssa taaksemme ja itse jatkan samaa tahtia Pasin kanssa, joka on myös Endurance Kainuu -sometiimin jäsen. Vauhtimme sopii hyvin yhteen, joten jatkamme etenemistä yhdessä. Juoksu takkuaa vähän mutta oletan sen johtuvan viimeisistä keventelyviikoista. Ja yleensäkin tarvitsen vähintään kymmenen kilometriä ennenkuin dieselkone alkaa lämmetä, joten en huolestu.

Alkaa satamaan vettä. Täsmällisesti säätiedotuksen mukaan seitsemältä aamulla. Olemme olleet matkalla tunnin. Otan geelin ja nappaan samalla Panadolin, alavatsassa juilii pahasti ja kipujen kanssa on inhottava juosta.

Maisema muuttuu ja viimeistään täällä myös ei-kainuulaisille kisailijoille käy selville, mitä kainuulaiset"polut" tarkoittavat: polkua ei oikeastaan ole tai parhaissa tapauksessa se on ehkä tampattua heinikkoa. Minun taidoillani ei täällä juosta metriäkään. Nauran mielessäni, että ei minusta oikeaa polkujuoksijaa tulekaan ikinä. Garmin mittaa asfaltilla askeleen korkeudeksi alle 7cm, ei mitenkään tarpeeksi lennokas näihin maisemiin :-)

Soille on osittain laitettu pitkospuita, mutta ne ovat huonossa kunnossa ja äärettömän liukkaita sateiden jäljiltä. La Sportiva Akasha -kenkäni ovat lähinnä kuin luistimet pitkospuilla. Pari kertaa räsähdän pitkospuun läpi. Onneksi ei satu mitään.

Otan energiaa vajaan tunnin välein. Kävelen suopätkät, jotta energiaa ei kulu liikaa märässä tarpoessa ja juoksen kaikki pätkät, missä vain suinkin juoksemaan pystyn.

Murtovaaran talomuseon huoltopisteelle saavumme Pasin kanssa yhtä aikaa. Otan vain lasillisen urheilujuomaa ja jatkan matkaa yksin. Pasi jää vielä huoltoon.

Kilometrit 20-32

Vain kilometri huollon jälkeen astun pitkospuulle, joka räsähtää totaalisesti rikki ja lennän rähmälleni suohon. Onneksi minulle ei käy mitenkään. Märkä olen jo entisestään, nyt myös likainen. Pasi ottaa minut kiinni ja jatkamme matkaa yhdessä. Reitti kulkee pitkin Talonpojan taivalta. Nimi on osuva. Se koostuu lähinnä horsmittuneista, ojitetuista, pottupeltojen tyyppisistä aukeista.

Olen ottanut geelejä tai energiapatukan noin tunnin välein ja juonut riittävästi vettä mutta vatsa ei toimi kunnolla. Sormet turpoavat sen merkkinä, että nesteet eivät imeydy optimaalisesti ja minulla on äärettömän huono olo. Oksettaa. En oikein tiedä johtuuko tämä hormooneistani vai mistä mutta ongelmia joka tapauksessa on. Viime vuonna olen keskeyttänyt 55km:n jälkeen vatsavaivojen takia. Samaa en halua nyt.

Vettä sataa nyt jo kaatamalla. Olen läpimärkä mutta se ei haittaa, sillä on kuitenkin suht lämmin. Tiedostan kuitenkin, että päivästä tulee pitkä, jos iltaan asti sataa. Kostea alusta kostuu entisestään ja matkanteko on pätkittäin erittäin hidasta.

Saavutamme Halmejärven huoltopisteen puoli kahdentoista maissa. Olemme kulkeneet 33km ja aikaa on kulunut noin viisi ja puoli tuntia.

Yritän soittaa kotiin, jotta pyytäisin, että mieheni tuo Maanselän Etapin dropbag-huoltoon pyyhkeen. Olen etukäteen arvioinut, että olen huollossa noin klo 16. Ei kenttää. Huoltopisteen mies tarjoaa puhelintaan, mutta myös hänellä kenttä kadoksissa. Laitan whatsapp-viestin ja toivon, että viesti välittyy, kun kenttä palaa.

Kilometrit 33-59

Reitti muuttuu juostavammaksi. Jatkamme ihan reipasta vauhtia ja minua etoo edelleen. Huoltopisteellä olen uskaltanut ottaa vain vettä. Noin kahden kilometrin jälkeen minun on pakko pyytää Pasia jatkamaan yksin. Minun vatsani ei pysy nyt menossa mukana. Siirryn pientareelle ja oksennan.

Keskeyttäminen käy mielessä. Kyyneleet tulevat silmiini. Ei, ei näin. Nyt en luovuta.

Jatkan matkaa kävellen. Vesisade yltyy. Minua alkaa paleltaa. Energiat ovat aika vähissä. Tien vieressä on laavu, istahdan sinne ja kaivan repusta takkini ja puhelimeni. Nyt on kuuluvuuttakin. Soitan kotiin ja kerron mikä on tilanne, jotta kotiväki ei ihmettele gps-pallukkaani seuratessani, miksi pysähtelen ja liikun niin hitaasti. Istun laavulla kymmenisen minuuttia. Olo alkaa tuntua paremmalta. Jatkan matkaa.

Olen taivaltanut vajaan maratonin verran kun tulen Tavikoskelle. Otan kuvan ja postaan sen faceen:

Terkkuja täälltä jostain. Vajaa maraton takana, reilut 60k edessä. Mahalaukun sisältö ei pysynyt menossa mukana, jätin sen tienposkeen ja matka jatkuu. Hitaasti mutta varmasti. :-)

Matka jatkuu pitkin Kokkosärkkien hiekkaharjua. Näköalat ovat upeita ja polut hyvin juostavia. Oloni on kohentunut ja rullaan mäet alas reipasta vauhtia. Juoksu tuntuu ensimmäistä kertaa matkan aikana jopa hyvältä. Sade on pikku hiljaa väistymässä. Maraton tulee täyteen ajassa 7:20.

Kilometri kilometriltä etenen kohti Maanselän etapin dropbag-huoltoa. Kilometrejä on kertynyt mittariin jo lähes viisikymmentä ja jalkoja alkaa hieman painaa. Teen kuten turvajuoksuillanikin, pidän pienin väliajoin lyhyitä taukoja, käyn kyykyssä ja pyörittelen hieman nilkkoja. Näin jalat pysyvät vetreinä eivätkä "tönkköydy" tasaisesta juoksusta. Kaivan repusta myös pussin pähkinöitä ja kuivattuja karpaloita. Ne tuntuvat maistuvan ja myös pysyvän sisällä.

Tulen pitkälle hiekkatien pätkälle. Tämän muistan hyvin viime vuodesta. Hieman ennen rautatien ylitystä näen mutkan takana vilaukselta pakettiauton. Onko tässä muka joku huoltopiste? Juoksen eteenpäin ja huomaan, että se on perheeni. Upea yllätys! Heidänhän piti tulla vasta Maanselän Etapille reilun viiden kilometrin päähän. Kuopus antaa halauksen. Tällä jaksaa dropbag-huoltoon hyvin.

Viimeiset viisi kilometriä halauksen ja huollon välillä tuntuvat pitkiltä. Minulla on nälkä. Juoksen niin kovaa kuin vain pystyn.

Maanselän etapilla perhe on minua jälleen vastassa ja saan kannustusta: "äiti, äiti, äiti!!! Mari, Mari, Mari!!!" Aivan mahtavaa.

Kello on vähän yli puoli viisi. Olen ollut liikkeessä reilut 10 ja puoli tuntia ja siten karkeasti suunnitellusta aikataulusta puolisen tuntia jäljessä. Haen dropbagin ja mies tuo minulle lautasellisen jauhelihakeittoa. Laitan sen jäähtymään ja riisun kengät. Vaikka Akashat tuntuvat hyvältä jalassa, ne eivät tälle pehmeällä alustalle ja liukkaille pitkospuille ole paras valinta. Vaihdan jalkaan kuivat sukat vanhat Salomon S-Lab Sense Ultrat. Tuntuvat kovilta mutta pysyn valinnassani.

Vaihdan kuivan puseron päälle ja laitan päälle myös merinovillaisen pitkähihaisen. Syön keittoa ja juon cokista, juttelen perheen kanssa. Pasi on tullut huoltoon hetkeä aiemmin ja on tehnyt päätöksen keskeyttämisestä. Yritän houkutella jatkamaan, en onnistu siinä. Jalat ovat kuulemma niin väsyneet, että matkan jatkaminen yhä teknisemmäksi muuttuvalla reitillä ei houkuta. Kyselen mieheltä myös ystäväni Seijan tilannetta, kuulen hänen olevan noin kolme kilometriä takanani. Hänellä tuntuu olevan kaikki hyvin.

Lataan puhelimen ja kurkkaan pikaisesti facebookiin. Kavereilta on tullut hurjasti tsemppauksia. Tuntuu mahtavalta, että ystävät elävät tässä niin mukana. Fb:ssä on ehditty jo ihmetellä pitkää huoltotaukoanikin. Vastaan, että kaikki on hyvin. Ruoka maistuu, vaatteet on kuivat ja matka jatkuu.

Koska minua paleltaa pitkän tauon jälkeen, laitan vielä päälleni sateenpitävän takkini. Se on todennäköisesti ihan liikaa mutta mahtuuhan se reppuun. Hyvästelen perheen ja jatkan matkaa. Kello on 17.10.

Kilometrit 60-79

Maha täynnä ruokaa juoksu ei onnistu. Kävelen ensimmäiset kaksi kilometriä ja annan ruoan sulaa. Kurkkaan kävellessäni faceen. Juoksututtavani Villen kommentti hymyilyttää: "Enää mara jäljellä. Helppo homma."

Minulle alkaa tulla lämmin. Laitan takin reppuun ja otan käteeni sauvat. Jos meinaan suureksi osaksi kävellä, ehkä sauvoista on apua. Totean kuitenkin pian reitin olevan niin umpeen kasvanut, että pitkässä heinikossa sauvoista on vain haittaa. Pakkaan ne takaisin reppuun. Merinovillapaidan laitan vyötärölleni. On tämä yhtä sähläämistä, olisikohan nyt kaikki ok ja voisin jatkaa juoksemista?

Matkan edetessä polku muuttuu paremmaksi ja huomaan juoksun kulkevan hyvin. Pitkä huoltotauko on tehnyt hyvää. Seuraavalla huoltopisteellä Hanhilammella (71km) nappaan vain mukillisen mehua ja jatkan matkaa. En uskalla juoda syödä energiageelejä alun ongelmien vuoksi, joten yritän saada energiaa mehusta. Jossain vaiheessa kaivan repustani myös pikkupurkin mustikkakeittoa, jotan hörpin juostessani.

Olo on hyvä. Vaikka jalat ovatkin jo matkasta tottakai väsyneet, mihinkään ei koske eikä jalkojen väsymys enää pahene. On todella jännä huomata, että väsymykseen tottuu. Sen kanssa oppii tavallaan elämään jopa niin, että ajoittain tuntuu, että kone on tässä vaiheessa vasta kunnolla käynnistynyt. Etenen jälleen melko reipasta vauhtia. Garmin piippaa 75km, aikaa on kulunut 14h. Olen juossut nyt pidemmän matkan kuin koskaan ennen.

Tulen Kuusijärvelle. Nappaan kauniista maisemasta kuvan ja huomaan ystäväni Sannan laittaneen minulle viestin. Hän on ollut huolissaan kunnostani. Vastaan, että kaikki hyvin ja maaliin asti mennään. Nyt viimeistään olen varma siitä, että saavutan maalin. Kilometrikyltti näyttää, että matkaa on maaliin 24km. Tiedän sen tarkoittavan vielä useita tunteja matkantekoa mutta hymyilen. Fiilis on mahtava.

Kilometrit 80-102

Teerivaaran huoltoon saavun kymmenen yli yhdeksän illalla. Tässä olen keskeyttänyt viime vuonna ja matkaa oli silloin takana reilut parikymmentä kilometriä vähemmän. Nyt ei keskeytyksestä ole tietoakaan. Olen parhaissa voimissani, nyt minua ei voi pysäyttää mikään.

Kuulen huoltopisteen toimitsijoilta, että ennen minua huoltopisteeltä lähteneet juoksijat ovat minua 27 minuuttia edellä. Sanon, että minulla ei ole mikään kiire ottaa ketään kiinni enkä välitä sijoituksestani. Juoksen vain itselleni. Juon jälleen mukin mehua, kaivan otsalampun repustani ja jatkan matkaa.

Olen mennyt reitin Teerivaarasta Vuokattiin kahdesti aiemmin, joten tiedän mitä tuleman pitää. Kisan vaikein osuus. 13 vaaran ylitys. Reilut puolitoista tuhatta nousumetriä, louhikkoisia nousuja, teknisiä alamäkiä. Arvelen loppumatkaan kuluvan viisi-kuusi tuntia. Tuoreilla jaloilla ja valoisassakin minulla kuluu siihen lähes neljä. Nyt takana on jo 80km, aurinko on juuri laskemassa ja tulen menemään loppumatkan otsalampun valossa. Lisäksi koko päivän kaatosade on liukastuttanut rinteet.

Ensimmäiset viisi kilometriä menevät melko nopeasti. Reitti on tässä alussa vielä helppo ja juoksen reipasta vauhtia. Olen juossut aiemmin vain muutaman kerran pimeässä ja yllätyn itsekin, miten reipasta vauhtia uskallan alamäet otsalampun valossa rallatella.

Nousu Ansavaaralle menee huomaamatta. Ensimmäinen paha nousu on ylös Tolhovaaralle. Mäki on louhikkoinen ja jyrkkä. Välillä pitää kavuta nelinkontin. Ilman käsien apua tästä ei pääse ylös. Matkanteko on hidasta. Mies soittaa ja kyselee kuulumisia. Vakuutan, että kaikki on hyvin. Kuulen, että Seija on joutunut keskeyttämään ja odottaa minua jo Vuokatissa. Harmi, mutta näitä sattuu. Matka on pitkä ja ongelmia kohdatessa on järkevä keskeyttää.

Tulen Tolhovaaran huipulle ja samassa laskeudutaankin jo alas. Lasku tuntuu pahemmalta ja vaikeammalta kuin olin muistellutkaan. Kaatosade on vienyt mukanaan kaiken maa-aineksen kallioiden päältä ja välistä ja kalliot ovat liukkaita kuin jää. Jyrkässä laskussa ei auta välillä muu kuin mennä kalliolla istualtaan alas. Kilometri on koko kisan hitain, 27min. Apua, tässähän menee koko yö!

Seuraavan nousu Persevaaralle ei ole yhtään helpompi. Eikä laskukaan. Reittimerkit on vaikea nähdä, sillä ne ovat sinisiä ja otsalampun valossa ne näkee vasta viime tipassa. No, alaspäin täältä varmaan kuuluu mennä. Alhaalta kuuluu jo ääniä, tulen Rönkön huoltopisteelle. Nappaan mehua ja sipsejä ja minulle kerrotaan, että edellä menevät juoksijat ovat juuri lähteneet huoltopisteeltä. Olen ottanut heitä hurjasti kiinni.

Rönkönvaara, Koljolanvaara ja Porttivaara ovat seuraavat. Yksi nousu ja lasku toisensa jälkeen. Porttivaaralla kohtaan juoksijan. Vaihdamme muutaman sanan, hän jää lataamaan otsalampun akkua ja minä jatkan matkaa läpi Ilveskallion, Lehtovaaran ja Möykynvaaran. Vaikka reitti on minulle tuttu, se tuntuu pimeässä ihan erilaiselta kuin valoisan aikaan. Jyrkät nousut ja laskut menen varovasti, vähänkään tasaisilla pätkillä juoksen minkä jaloistani irti saan. Juoksu tuntuu mahtavalta. Jossain välissä puhelin soi ja ystäväni Ansku kyselee vointiani. On ihana kuulla ystävän ääni ja tietää, että menoani seurataan. Kerron, että kaikki hyvin.

Matovaaran jälkeen kuulen ääniä ja törmäänkin seuraaviin juoksijoihin. Kestävyyttä Pintakaasulla -foorumilta tuttu Satu ystävänsä kanssa. Vaihdamme lennosta pari sanaa ja jatkan matkaa. Minulla on nyt flow päällä. Silloin pitää mennä.

Kilometrit tuntuvat jyrkissä nousuissa ja laskuissa kuluvan todella hitaasti ja vaarat eivät tunnu loppuvan. Vielä Keima, Pikku-Pölly ja Iso-Pölly. Sitten kaikki 13 on selätetty ja tulen Vuokatinvaaran päälle. Näkötornin juurella on joku nainen, joka tsemppaa ja jatkan juoksua parkkipaikan läpi viimeiseen alamäkeen. Maaliin on matkaa kolme kilometriä. Olen varma, että alitan 21h.

Pääsen juuri parkkipaikan valosta pimeälle metsäpolulle kun otsalamppuni sammuu. Voi ei, miksi juuri nyt :-( Istahdan kalliolle ja otan repun pois selästä. Etsin varavirtalähteen. Siinä on kolme piuhaa erilaisilla liittimillä. Miten ihmeessä löydän pimeässä oikean?!? Ei onnistu. Aikaa kuluu. Otan puhelimen taskusta ja yritän sen valossa saada liittimen paikoilleen. No vihdoin. Jään istumaan ja odottamaan latautumista. Kauankohan tätä pitää ladata?

Olen äärimmäisen turhautunut. Juuri kun juoksu sujuu niin hyvin. Odotan pari minuuttia ja tajuan, että voisin ehkä jatkaa matkaa siten, että pidän otsalamppua ja varavirtalähdettä kädessäni. Onnistuu. Jatkan matkaa.

Enää kilometri maaliin. Käsi alkaa puutua siitä, että joudun puristamaan piuhoja etteivät ne irtoa ja vaihdan otsalampun toiseen käteen. Reittimerkinnät on pimeässä hankala löytää ja parissa risteyksessä joudun miettimään, mihin suuntaan lähden. Kaukana maali ei voi enää olla.

Viimeinen tieylitys ja kuulenkin maalista jo ääniä. Kiristän vielä vähän vauhtia ja ylitän maaliviivan sunnuntaiaamuna kolmen jälkeen ajassa 21:10:22. Minä tein sen.

Etsin Seijan käsiini ja ajamme kotiin. Vaikka juostessa ei väsyttänyt, nyt meinaan nukahtaa seisaalleni. Ruisleipä ja lasi maitoa ja nukkumaan.

Seuraavana päivänä

Herään aamulla klo 8 vain kolmen tunnin yöunien jälkeen. Endorfiinit. Kirjoitan faceen eiliseen kommenttiketjuun:

Vaikka ajalla ei voikaan hurrailla, leijun silti vähän pilvissä kun pääsin ehjänä ja erittäin hyvävoimaisena maaliin. Jaloistakaan ei oikein tänään huomaa mitään, että olisin noin pitkän matkan juossut. Näihin kilsoihin alkaa näköjään tottua. 

Selvisin elämäni kovimmasta juoksuhaasteesta. Mahtava kokemus ja elämys. Mitähän seuraavaksi?