Villi ja vapaa - ainakin hetken

Tänään oli taas semmoinen lenkki, joka muistutti minua jälleen kerran tämän harrastuksen ihanuudesta. Mutta aloitetaan ensin siitä, mitä tapahtui ennen lenkkiä:

Kiireinen työpäivä, siihen päälle kaupunkiin tyttöjen kanssa kenkäostoksille, ruokakassien kanssa kotiin. En tiedä osaatteko te kuvitella, millaista on tulla kotiin, jossa kuuluu Nintendo Wiin Mario Bros-pelin äänet, 7 lasta haluaa kertoa päivän kuulumiset, osa pyytää läksyjen teossa apua, osa tulee kertomaan, kuinka parhaan kaverin kanssa oli tullut riitaa, yksi valittaa kuinka pahaa kouluruoka oli jne. mutta voin kertoa, että desibelitaso on aika korkea ja omaa aivokapasiteettia tarvitaan tuhatprosenttisesti, jotta pystyy ottamaan kaiken tiedon vastaan :-) Mies on onneksi vielä tämän viikon lomalla ja ruoka oli valmiina - luksusta.

Ruoan jälkeen patistin miehen lenkille, jotta voin itse ennen illan lenkkiä hetken rauhoittua. Keittiön siivous, kahvikupponen, lasten kanssa jutustelua, uudet verhot jouluverhojen tilalle ikkunaan. Läpsystä vaihto miehen kanssa. Huikkasin, että oon tunnin poissa, tuun sitten iltapuuhiin avuksi.

Löin oven kiinni takanani ja lähdin hölköttelemään. Ensimmäinen kilsa meni (kuten aina) miettiessä, mitenkähän ne kotona pärjää, mitä kaikkea olenkaan päivän aikana unohtanut (ai niin, silmälääkäriin piti varata aika, päivähoitotoimistoon soittaa...) ja mitä kaikkea pitääkään huomiseksi muistaa. Kilometrin jälkeen yleensä "vapaudun" äiti-roolistani ja minusta tulee "juoksija". Rentoudun ja unohdan kaiken takanani, nautin vain omista ajatuksistani ja juoksen. Siis yleensä. Aina en tähän kuitenkaan pysty mutta tänään pystyin.

Kilometrin jälkeen olo tuntui niin hyvältä, että päätin vaihtaa hölkän maratonvauhtiseksi juoksuksi. Tai siis tavoitevauhtiseksi, 5:10-5-20min/km. Apua, sellaista vauhtia pitäisi ensi kesänä jaksaa juosta yli 42km!!! Eka kilsa tuntui vielä hankalalta mutta sitten kroppa ja koneisto alkoi lämmetä ja juoksu tuntui aivan mahtavalta. Pari pakkasastetta, hienoinen lumi-/räntäsade, kasvoja vihmova tuuli...Tossut vie eteenpäin ja sinun ei tarvitse ajatella mitään muuta kuin askel askeleelta etenemistä. Voiko ihanampaa tunnetta olla? Siinä valtatie 22:sta juostessa, rekkojen viuhahtaessa ohitseni ja lumen pöllytessä unohdin jotenkin kaiken muun, keskityin vain siihen juoksuuni. Jotenkin koin olevani villi ja vapaa. En suurperheen äiti ja maailman ihanimman miehen puoliso vaan juoksija. Hetken ilman velvollisuuksia ja ilman määränpäätä. Ei sillä, että haluaisin olla villi ja vapaa. En tosiaankaan. Mutta hetkellisesti se tuntui suorastaan loistavalta.

Vajaan tunnin ja reilut 11 kilometriä myöhemmin kotiovi auki ja paluu todellisuuteen :-) "Kato Anni, äiti näyttää ihan hassulta! Sillä on kulmakarvat ihan jäässä!" "Äiti, minä haluaisin käydä tänään sinun kanssa saunassa." "Äiti, voidaanko käydä juoksemassa lumihangessa saunasta?" "Äiti, kato minkälaisen videon tein GroPro:lla!"

Jos juoksulenkillä tunnen olevani villi ja vapaa niin kotona tunnen olevani rakastettu <3