Koko edeltävän viikon olin työmatkalla Helsingissä ja päivittäin katsoin säätiedotusta, olihan lauantaille luvattu aika kurjaa säätä. Kun perjantaina säätiedotus näytti lämpötilaksi n. 8 astetta ja tuulta jo kymmenisen metriä sekunnissa, meinasin jo perua koko startin. Iltapäivällä mieli kuitenkin muuttui ja kirjoitin facebookiin näin:
"Viikko vierähti uusien työhommien parissa Helsingissä ja se oli oikeestaan aika hyvä kun ei ehtiny ajatella ja jännittää maraa ollenkaan - mitä nyt sen sään takia :-) Peruminenkin kävi mielessä mutta kun tätä varten on harjoiteltu, viikon vaivannut kurkkukipukin häipynyt ja lapsenvahtikin huomiselle hommattu niin minähän juoksen vaikka satais kissoja ja koiria. On kai sitä talven aikana tuolla Kainuussa sen verran monta kilometriä tuulessa ja tuiskussa taivallettu, että ei minua nyt mitkään myrskyvaroituksetkaan saa perääntymään. Joten kotiin päästyä kamojen pakkaukseen, viimeistelyhölkälle ja huomenna nokka kohti Oulua!"
Lauantaiaamuna herättyäni avasin facebookin ja järkytyin. Juoksukollega Svante, joka oli koko viikon pitänyt kirjaa sääennusteista, oli postannut vallan mainion kuvan. Jippiaijee, ajattelin. Enkkajuoksua tästä ei siis tulisi mutta kun kerran tosiaan tätä kisaa varten on valmistauduttu, niin käydään nyt sitten myrskystä huolimatta juoksemassa.
Saavuin Ouluun hieman ennen puolta yhtätoista ja tapasinkin heti Raatin uimahallin edessä ystäväni Sannan, jonka kanssa olimme ajatelleet juosta yhtä matkaa kuten viime vuonna Kempeleessäkin. Kuulumisia vaihdettiin myös muitten juoksukollegoiden kanssa ja ennen kisaa otettiin Sannan ja Susannan kanssa se perinteinen tyttöjen kuva sosiaalista mediaa varten. Huonosta säästä huolimatta meillä ei (ainakaan vielä lähdössä) hymy hyytynyt.
Starttihetkellä tuuleskeli jo aika kovaa ja sataa tihkutteli, mutta kertakäyttösadetakit piti meidät kuivina ja lämpiminä. Starttilaukaus pamahti. Oltiin Sannan kanssa suunniteltu juoksevamme 3:40:n alitukseen vaadittavia 5:12-kilometrivauhteja ja startin jälkeen olis tavalliseen tapaan tehny mieli juosta vaikka kuinka lujaa. Pakko oli tuijottaa kelloa ja vähän himmailla ja vauhti asettuikin helposti sinne 5:00 ja 5:06 välille.
Ekat kahdeksan kilsaa meni hurjan helposti tuulesta huolimatta ja kun aurinkokin alkoi pilkistää niin jopa hieman harmittelin, että olin laittanut kaksi puseroa päällekäin ja buffin kaulaan. sää tuntuikin lämpöisemmältä kuin luvattu ja alkoi tulla lämmin . Sanoin jopa Sannalle ääneen, että ei kait tämä sää tainnu niin pahaksi yltyäkään. Ei olis pitänyt varmaan sanoa, sillä sieltä pilvilinnoista tipahdettiin kun yhtäkkiä alkoi sataa ja kovaa. Seuraavien viiden kilometrin aikana vettä tuli kuin saavista. Tiet (ja kengät) täyttyi vedestä just kun luulit, että pahemmaksi ei keli enää voi mennä niin sade muuttui raekuuroksi. Tähän kun lisää tuulta n. 15m/s niin voi kuvitella miltä tuntui :-D Miksi lähteä juoksemaan ideaaliolosuhteissa jossain ulkomailla kun voi nauttia maratonin arktisissa olosuhteissa Suomen kesässä? Tästähän voisi tulla vaikka tapahtumaslogan, naureskeltiin.
Viidentoista kilometrin jälkeen sade onneksi loppui ja aurinko tuli esiin. Vaatteet kuivui yllättävän nopeasti (kengät ei...) ja juoksu tuntui tosi hyvältä. Puolikkaan väliaika 1:48:36 tai jotain. Oma enkka, vau. Tässä vaiheessa fiilis oli vielä tosi korkealla. Läpsäistiin Sannan kanssa high fivet ja sanottiin, että kyllä me tytöt yhdessä sinnitellään, toinen toistaan tukien loppuun asti. Vähän ennen ekan kierroksen loppua otettu kuva kertonee meidän huippufiiliksistä.
 |
| Kuva: Minna Perkiö |
Kakskolmosen kohdalla mulla alkoi takareidet väsyä ja niissä tuntui vähän krampinpoikasta. Vähän turhan aikaisin, ajattelin. Ne oli aika pahasti päässy siinä sateen aikana kylmettymään ja vastatuuleen puskeminen oli saanut jalat aikalailla hapoille.
Kilsavauhdit pysyi lievästä väsymyksestä huolimatta vielä ihan hyvänä mutta kun tultiin Nallikariin niin sää vain paheni. Myrsky oli kunnolla tulossa päälle. Ja pikkuhiljaa se meidän hymykin kyllä alkoi hyytymään. Nallikarissa vallinnutta hiekkamyrskyä ei voi oikein sanoin kuvailla. Kyllähän siinä vielä kelpasi myötätuuleen pistellä mutta kääntöpaikan jälkeen juostiin vastaiseen ja se oli kuin suoraan jostain aavikkoleffasta. Myrsky ei pelkästään tuntunut vauhdeissa vaan se tuntui iholla. Ja silmissä. Piilareissa juoksevalle ei kovin ideaalia. Ihan hullun hommaa suoraan sanottuna. Mutta siitäkin selvittiin. Koko juoksu alkoi tuntua ihan farssilta ja tässä vaiheessa tuumailtiin Sannan kanssa, että jos tästä reissusta selvitään, niin tulevaisuudessa selvitään maaliin kyllä kelissä kuin kelissä.
Kilsoja takana reilut 25. Yhä oltiin jotakuinkin siinä vauhdissa, että 3:40 tuntui realistiselta tavoitteelta mutta muutama kilometri tämän jälkeen oli pakko antaa periksi. Vastatuulta. Aivan kamalaa. Vauhdit hiipui väkisin. Enää ei ollut toivettakaan juosta 5:10 kilsoja, ei edes 5:20. Vaikka kuinka yritti puskea tuulessa eteenpäin, niin väsyneillä jaloilla ei vain jaksanut pitää vauhteja yllä. Tuuli tuntui vievän energioita niin paljon, että tuumasimme yhteen ääneen, että ajalla ei tänä päivänä ole väliä. Tärkeintä on vain jaksaa maaliin asti.
Siinä missä minä olin ensimmäiset parikymmentä kilsaa ollut reippaampi ja toiveikkaampi kuin ystäväni, nyt Sannan diesel oli lämmennyt ja hän puhkui tarmoa. Itsellä juoksu alkoi aikalailla painaa ja sinnittelin Sannan perässä. Tosi paha vastutuulipätkä jossain 28km:n kohdalla ei hirveesti auttanu asiaa. Tässä vaiheessa en sanonut sanaakaan vaikka koko matka muuten puhua pälätettiin. Sinnittelin Sannan perässä, koska tiesin, että jos nyt jään jälkeen, joudun juoksemaan yksin ja se koituu tuhoksi. Joten keskityin vain katselemaan Sannan jalkoja ja yritin pysyä samassa tahdissa. Onnistuin.
Kolmenkympin jälkeen sain geelistä ja huoltopaikan rusinoista uutta virtaa ja roolit vaihtui. Sanna alkoi väsyä ja minä otin vetovuoron kilsoja laskien. Enää kymmenen, yhdeksän, kahdeksan. Jos näissä vauhdeissa pysytään niin ainakin se 3:45 alittuu ja siitäkin pitää olla tyytyväinen.
Jossain kolmivitosen kohdalla Sanna sanoi, että nyt ei tarvii tulla enää kyllä yhtään vastatuulen pätkää ja sittenhän ne vasta alkoikin :-D Vuorotellen vedimme kilometri kerrallaan. Ja vaikka siitä ei ehkä sinänsä mitään hyötyä ollutkaan, koska vastatuuli oli osittain sivutuulta, niin sillä oli kuitenkin psykologinen hyöty, ei tarvinnut juosta yksin. Tässä vaiheessa Sanna sanoi sen, mitä oltiin varmaan molemmat jo pitkän aikaa omassa mielessämme miettineetkin: maaliin tullaan yhdessä, tapahtui mitä tahansa.
Viimeisellä juomapisteellä 3:45 jänikset meni meistä ohi. Häh? Oliko tällä muutaman kilometrin vastatuulipätkällä kulunut näin paljon aikaa? Sanna napsi rusinoita ja huikkasin, että nyt noiden perään. Noita ei enää päästetä karkaamaan.
Viimeiset pari kilsaa tuntui toivottoman pitkiltä. Mulle reitti ei ollut tuttu muuta kuin siltä ekalta kierrokselta ja joka käännöksen jälkeen odotin näkeväni stadikan. Niitä käännöksiä tuntui olevan kymmeniä. Vihdoin ja viimein päästiin kuitenkin viimeisen sillan yli ja kurvattiin stadionille. Puoli kierrosta mukavassa myötätuulessa ja jänisten ohi, sitten loppukiri. Ai mikä loppukiri? Kun kaarrettiin viimeiselle suoralle niin yhtäkkiä juostiinkin sellaiseen vastaiseen, että juoksu oli varmaan kuin hidastetusta elokuvasta :-D Vaikka kuinka yritti pusertaa niin ei vain päässyt eteenpäin :-D
Viivan yli yhtäaikaa. Onnellisena. Aikaan 3:44:21. Isäni oli tullut minua lasten kanssa hakemaan ja lapset näkivät loppukirini ja tulivat halaamaan. Mahtava tunne sekin, kun omat lapset oli vastaanottamassa.
Kaikenkaikkiaan uskomaton fiilis. Selvisin maaliin tässä hurjassa säässä ja jopa ennätysajassa! Kuutisen minuuttia kovempaa kuin viime elokuussa ja parempaan aikaan kuin olisin kaksi vuotta sitten harrastuksen alkumetreillä ikinä hurjimmissa unelmissanikaan uskonut pystyväni.
Kun jälkeenpäin luin lehdestä, mitä myrskytuhoja eilinen sää oli Oulussakin aiheuttanut, on oikeastaan uskomatonta, että me juoksimme tuossa säässä maratonin. Tuuli oli puhaltanut viimeisten kymppikilsamme aikana n. 21m/s ja puuskittain jopa 28m/s. Jos olisin tämän aiemmin tiennyt, olisin varmasti jänistänyt ja jäänyt kotiin. Voin vain sanoa, että hyvä, etten tiennyt :-)
Kiitos rakkaalle Sannalle juoksuseurasta. Ilman sinua olisin varmasti luovuttanut tai matka olisi ollut varmasti ainakin kaksinkerroin rankempi. Vaikka juoksua yli kaiken rakastankin, niin se piste iin päälle tässä harrastuksessa olette te kaikki ihanat ystävät, joita olen juoksuharrastuksen kautta saanut.
Tämän vuoden maratontavoitteeksi olin asettanut alittaa 3:45 ja lupasin itselleni, että jos se 3:45 alittuu jo Terwalla, niin sen jälkeen keskityn juoksemaan poluilla ja lähden kokeilemaan rajojani polku-ultralle kotikisaan Vuokattiin. Ja se lupaus on nyt pidettävä. Luvassa siis 75km polkuja ja kenenkäs muun kuin Sannan kanssa. Jos me kerran Oulun Lyyli-myrskystä selvittiin yhdessä niin ehkä me ne Vuokatin vaaratkin valloitetaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti