Spontaanisti seuran sprinttikisoissa

Polkujuoksuseuramme järjestämät kisat Pilpasuon luontopolulla 4.5.2016. Oulu Trail Cup, 3. osakilpailu, 7km.

Minun piti mennä vain talkoilemaan. Edellispäivänä seuran puheenjohtajan kanssa viestitellessäni huomasin kuitenkin kysyväni, onko niitä talkoohommia juuri siinä kisan aikana, jos innostuisinkin vaikkapa juoksemaan.

Vastaukseksi sain: "Ennen ja jälkeen on hommia. Voit juosta joo, kunhan et jää kukkia keräilemään".

Okkei. Eli pitäisi siis juosta niinku ihan tosissaan. Maratonista kaksi ja puoli viikkoa, yhtään reipasta saati kovaa lenkkiä ei ole alla. No mikäpäs siinä. Kokeillaan mitä siitä tulee. Tämäkin toimii hyvänä harjoitteena kohti kesän pääkoitosta, Vuokatti Trail Challengea. Välillä on nostatettava sykettäkin.

Työpäivä purkkiin klo 15, kamat kasaan ja auton nokka kohti Oulua. Yhtäkkinen kesäkeli, auton mittari näyttää 19.

Saavun kisapaikalle klo 17. Muut talkoolaiset ovat vielä reittiä merkkaamassa, joten käyn noin kilsan lenkillä ja otan pari kuvaa reitin viimeiseltä kilometriltä. Kaunista.

Reitinmerkkaajat saapuvat klo 17.15. Kuulumisien vaihto ja eikun hommiin. Bannerit roikkumaan, maalihuolto pystyyn ja koneet kuntoon. Kisailijoita ja jälki-ilmoittautumisia alkaa tulla. Lisää tuttuja ja kuulumisten vaihtoa.

Vikat ilmot koneelle klo 18.15 ja kokoontuminen starttipaikalle odottamaan lähtölaukausta.

Startti klo 18.30. Ilman lämmittelyä. Tosi hyvä valmistautuminen. Mutta ei passaa ottaa tätä niin tosissaan.

Ekat 2km mutaista, juurikkoista metsäpolkua. Välillä mudassa nilkkoihin asti. Kengät kastuu heti mutta sehän kuuluu asiaan. Huonokuntoisia pitkospuita. Juoksua letkassa, ei mahdollisuutta ohitukseen. Ihan hyvä niin. Nyt malttia. Vauhti n. 5:40, syke jo anaerobisella.

Kolmas kilometri kuivaa, erittäin juostavaa mäntymetsäpolkua. Vauhti kiihtyy. Ohitan muutaman kanssakilpailijan ja jään juoksemaan yksin. Edessä näkyy letka juoksijoita. Nousuissa puuskututtaa. Syke paikoittain jopa 183. Ei huolta, 180:in pinnassa sen keskisykkeen pitää ollakin, muuten on himmailtu liikaa. Kilsa piippaa aikaan 5:12.

Tullaan suolle. Tai jollekin märälle aukealle. Pitkospuutkin on veden alla. Märkää, liukasta. Osa pitkospuista on rikki, pitää varoa. Otan edessäni olevan letkan kiinni, vauhti hidastuu hieman. Ei ohitusmahdollisuuksia. Kilometriaika tasan kuusi.

Reitti siirtyy metsään, menen muutaman juoksijan ohi ja saavutan pienen juoksijaryhmän. Kisan pahin nousu. Hengästyttää ihan tosissaan. Muutama kävelyaskel.

Sitten alkaakin kisan vaikein osuus. Tai ainakin minunkaltaiselleni juoksijalle, jonka askel on turhan matala. Kiviä. Siis oikeasti isoja kiviä. Joka paikassa. Kivien väleistä ei oikein edes löydy sijaa neliykköselle jalalleni. Pakko ottaa varovasti tai kompastun. Katse tiiviisti jalkoihin, maisemat on nyt toissijaisia.

Äsken saavuttamani kolmen juoksijan ryhmä karkaa ja menee menojaan. Tunnen itseni todella kömpelöksi ja jalkojen nostelu ja kivien välissä taiteilu vie hirveästi energiaa. Sykkeet nousee, vauhti hidastuu. Näin menee seuraavat puolitoista kilometriä.

Kivien jälkeen tulee juurakoita ja mutaa. Niissäkään ei kovaa pääse. Matka tuntuu toooooooosi pitkältä. Kuudes kilometri tuntuu suorastaan ikuisuudelta. Kuumakin on. Eikö tuo Garmin ikinä piippaa kuutta kilometriä täyteen?

No tuleehan se sieltä. Enää kilometri.

Nyt varmaan pitäisi ottaa jonkinlainen loppukiri. Edessäni näkyy se kolmen juoksijan ryhmä, joka kivikossa aiemmin otti minusta etumatkaa. Taitavat olla liian kaukana, että ne saisin kiinni. Kokeilen kuitenkin. Välimatka pysyy samanlaisena, vaikka oma kilometrivauhtini kasvaa viiteen minuuttiin. Loppukiri heilläkin siis.

Tämä oli se lopun nätti pätkä. No ei tässä ehdi maisemia katselemaan. Maalista alkaa kuulua ääniä. Loppumutkassa on valokuvaaja. Hymyilen. Maalissa ajassa 40:37.

Kuva: Mari Sorvisto

No olipas raastoa. Keskisyke 177, vähän ois sen puolesta voinut kiristää mutta ei vaan pystynyt.

Kivaa oli mutta silti taidan pysytellä pidemmillä matkoilla. Ei tarvii juosta niin kovaa. Ja jää aikaa katsella maisemia ja kerätä vaikka niitä kukkia :-)

Paluu treenien pariin - polkuilua Kainuun keväässä

Hampurin maratonista on nyt pari viikkoa ja se aika on mennyt aika lailla lepäillessä ja palautuessa. Usein sanotaan, että juoksukisoista palautumiseen tarvitaan päivinä puolet kisan kilometrimääristä (eli 42km, 21pv palautumisaika). Vaikka olo tuntuu usein aiemmin jo hyvältä ja jalat juoksukuntoisilta, maratonilla lihaksiin tulleet pienet vauriot tarvitsevat parantuakseen aikaa. Niinpä kuntoilijamaratoonarin onkin hyvä välttää juoksun iskutusta ja kovempaa treenaamista ainakin parisen viikkoa. 

Kävelylenkkejä ja kevyttä hölkkää olen usein jo viikko maratonin jälkeen tehnyt mutta nyt iski viisi päivää maratonin jälkeen vielä sen verran paha flunssa, että nekin jäivät tekemättä. Eipä sen puoleen, lepoa pitkän kisan jälkeen tarvitsee myös mieli. Nyt ei sinänsä iskenyt se tavoitteen saavuttamisen jälkeinen maraton blues tai juoksijan PMS (=Post Marathon Syndrom) mutta kyllä sitä silti joka tapauksessa hetken jonkinlaista lepoa kaipaa, sillä maratonia edeltävät viikot menevät niin suunnitelmallisesti ja tiiviisti treenien parissa. 

Flunssan helpotettua oli kuitenkin jo pakko päästä vähän reippailemaan ja raittiiseen ulkoilmaan. Jotta jalat tosiaan saavat vielä hieman iskutuksesta lepoa, päätin käydä hölkkäilemässä pienen lenkin Kivesvaaran retkeilyalueella - pehmeillä poluilla ja metsäautoteillä. Ja siellähän se mielikin lepää - ainakin näissä kainuulaisissa maisemissa!

Kivesvaara on yksi lempipaikoistani tässä lähistöllä. Vaikka en olekaan Kainuusta alkujani kotoisin, vaaran päältä aukeaa sellainen maisema, että sitä voisin kutsua sielunmaisemakseni. Täällä sielu lepää. Ei sitä tunnetta edes pysty sanoin kuvailemaan, mutta tuolla seisoessa väkisin ymmärtää Kainuun maakuntalaulun sanat ja vaarojen tuoman vapauden.

Retkeilyalueen (valittu vuoden Retkipaikaksi 2014) hyvin merkatuilla reiteillä ei ole eksymisvaaraa mutta Kainuun kevät tarjoaa polkujuoksijalle näin huhtikuussa vielä useita toisenlaisia haasteita: välillä mentiin pitkät pätkät lumihangessa, välillä mudassa ja välillä vesilammikoissa. Ja ei tarvinne mainita, että vaaranrinteitä noustessa tulee hyvä mäkitreeni. 

Mutta kivaa oli, kuten aina luonnon helmassa. Ja nuo mahtavat maisemat! Kivesvaarasta olenkin blogannut jo aiemmin kun kävin juoksemassa viime kesänä näissä maisemissa Kivesvaara Uphill Run -kisan., tämä on varsinkin nousumetrejä halajavan polkujuoksijan mekka.

Vappuaatoksi suunnittelin hieman pidemmän lenkin. Pitkät lenkit ajoitan yleisesti aamuihin, jotta ne häiritsevät perheen yhteistä aikaa mahdollisimman vähän. Laitoin kellon soimaan puoli seitsemäksi ja muun perheen vielä nukkuessa puin päälleni, pakkasin juoksureppuuni vettä sekä vähän energiaa ja hiippailin ulos. Ajoin autolla kahdeksan kilometrin päässä sijaitsevaan Mieslahteen, josta starttasin Posti-Kallen vaellusreitille.

Posti-Kallen vaellusreitti on noin 17 km:n mittainen merkitty polku, joka on saanut alkunsa mieslahtelaisen postinjakajan Kalle Moilasen käyttämästä reitistä, jolla hän kuljetti postia sotien jälkeen jalan ja hiihtäen 1950 - 1960-luvuilla noin kahden vuosikymmenen ajan.

Reitti kulkee tyypillisessä kainuulaisessa maalaismaisemassa, mihin sisältyy kosteampia järvenrantapolkuja ja kuivempia vaaranrinteitä. Välillä poiketaan myös asuttuihin pihapiireihin ja historiallisiin kulttuurimaisemiin ja sijaitseepa myös Posti-Kallen vanha kotitalo matkan varrella. Oikeasti tosi kiva ja monipuolinen reitti, johon kannattaa ehdottomasti tutustua, jos sattuu täällä Kainuussa päin liikkumaan.

Ensikertalaiselle suosittelen kuitenkin reittiin tutustumista vasta kesällä kun se ehtii kuivahtaa hieman :-) Lunta ei metsästä enää hirveästi löytynyt mutta sen verran märkää oli muutamassa kohtaa, että jalat saivat polviin asti kylmähoitoa ja itse reittiäkin piti ihan etsimällä etsiä. 

 

Juoksukilometrejä näistä kahdesta lenkistä kertyi tälle viikolle yhteensä 26km. Tästä ne kilometrimäärät taas pikku hiljaa kasvavat kohti kesän pääkisaa,  Vuokatti Trail Challengen 100km:n matkaa.

Mitään juoksuohjelmaa en vieläkään aio harjoittelussani seurata. Tavoitteena on juosta n. 4-5 kertaa viikossa, lisätä mäkitreenia hiukan ja nostaa kilometrimäärät keskimäärin viiteenkymmeneen. Avainharjoitteena viikoittain mukana yksi pitkä, eli n. kahden tunnin lenkki. Lisäksi suunnitelmissa on muutama ylipitkä lenkki ja juoksuvaellus, niistä lisää kesän mittaan!

Ja taas yhtä maratonkokemusta rikkaampana - Hampurin maraton 2016

Hampurin maratonreissulta kotiuduttu. Minkäänlaista menestystarinaa ei tältä viidenneltä maralta ole tarjolla. Sen sijaan tarina elämäni omituisimmalta maratonilta, jossa seinä ei tullut vastaan kolmenkympin jälkeen vaan ekoilla kahdeksalla kilometrillä. Maaliin saavuin ajassa 3:49:16, omasta ennätyksestäni jäin viisi minuuttia. Mutta palataanpa silti vielä hieman ajassa taaksepäin. 

Treenikausi oli rikkonainen. Pitkä pakkaskausi ja luminen talvi ei tehnyt harrastuksesta helppoa ja tammi-helmikuunvaihteessa alkanut pitkä flunssa osui juuri pahimpaan aikaan. Varsinaiseen maratonvalmistautumiseen jäi vain 6 viikkoa. Siihen kun lisää flunssan jälkeiset rytmihäiriöt, pahat selkäjumit, täysin epäonnistuneet vk-treenit ja talven aikana reisiini ja takamuksiini kartuttamani muutaman voipaketin suuruisen vararavinnon, niin näin jälkeenpäin ajatellen oli aika typerää ja naiivia edes lähteä enkkajuoksua hakemaan.

Silti lähdin. Kun uho on kovempi kuin järki ja koska pitkikset menivät helposti pk1-sykkeillä kuuden minsan vauhtia ja kun kardiologikin antoi kaksi viikkoa ennen kisaa sydämelle terveen paperit, en halunnut uskoa, etteikö maraton sub 3:40 olisi kaikista kisaa edeltävistä vaikeuksista huolimatta kuitenkin saavutettavissa. 

Hampuriin saavuin perjantaiaamuna kaksi päivää ennen kisaa, huonetoverini ja rakas juoksuystäväni Ansku samana iltana. Ei ehkä ihan järkevin päätös viettää edeltäviä päiviä ystävien kanssa shoppaillen ja kaupunkia kiertäen mutta eihän sitä nyt malta aloillaankaan olla. Ja olihan meillä kivaa vaikka käveltyä tulikin ihan liikaa! Oli aivan ihanaa nähdä opiskeluajoilta tuttuja ystäviä ja puhua pitkästä aikaa saksaa ihan toden teolla. Ja Anskun kanssa oli tietysti pakko käydä katsomassa muutama nähtävyys ja shoppailla tuliaiset perheelle. Expossakin saatiin hyvin aikaa kulumaan ja rahaa kulutettua.

Turistikuvat joko onnistuvat...

...tai sitten ei :-D

Kisapäivän aamuna menimme hotellin aamupalalle klo 6. Edellisen päivän etukäteistoiveistamme huolimatta hotellin keittiö ei ollut onnistunut saamaan tarjolle kaurapuuroa (pitäisihän minun vuosikausia Saksassa asuneena tietää, että kaurapuuro on varattu vain vauvoille...) joten tyydyin vaaleaan leipään, kananmunaan, marjoihin ja kahviin. 

Hotellihuoneen ikkunasta suora näkymä lähtökarsinoihin. 

Aamupalalla. Tasan kolme tuntia starttiin.

Hotellin olin valikoinut meille sijainnin perusteella, olihan hotelli jo kahden vuoden takaiselta reissulta loistavaksi todettu. Huoneemme ikkunasta oli suora näkymä starttipaikalle, joten lähtökarsinaan ei tarvinnut lähteä vasta kuin ihan viime minuuteilla. Kävimme Anskun kanssa tunti ennen starttia lyhyellä lämmittelylenkillä ja ehdimme hyvin lepäillä ja fiilistellä hotellihuoneessa. Pakolliset selfietkin tuli tietysti otettua.

Juoksuystävät valmiina starttaamaan.

Vaikka olimme laittaneet juoksukamppeet edellisenä päivänä valmiiksi ja jo pukeneet ne päällekin, Hampurin aina niin epävakainen sää aiheutti kuitenkin viime hetken jännitysmomentit. Vielä edellispäivänä luvatun tihkusateen sijasta aurinko tulikin esiin. Vaikka tuulta olikin luvassa n. 8-10m/s ja puuskittaisen kovan tuulen vuoksi sääennuste antoi jopa myrskyvaroitusta, päätinkin viisi minuuttia ennen lähtöä vaihtaa pitkähihaisen teknisen paidan hihattomaan puseroon. Vaatevalinta osoittautui 
nappivalinnaksi. Ajoittaisesta vastatuulesta huolimatta aurinko lämmitti niin hyvin, että hihattomassa ei joutunut palelemaan.

Viime hetken vaatekriisissä pitkähihainen vaihtui hihattomaan.

Lähtökarsinaan parikymmentä minuuttia ennen starttia. Viimeinen vessakäynti viereisessä bajamajassa. Paikallaan hyppelyä ja venyttelyä, jotta ei ihan paleltuisi - varjossa kun oli kuitenkin melkoisen viileää. 

Starttilaukaus pamahti. Lähtökarsinani pääsi noin viisi minuuttia laukauksen jälkeen liikkeelle. Alussa tavoitevauhtia oli ruuhkassa mahdoton juosta, mikä sopi suunnitelmaani hyvin. Eipähän tulisi keulittua liikaa ja sykkeet pysyisivät aloillaan - tai niin ainakin luulin...
ymiö smile
En tiedä johtuiko liiasta keventelystä, liiallisesta tankkauksesta, jostain väärästä ruoasta vaiko yksinkertaisesti vain pettävän psyykkeeni laukaisemasta jännityksestä, mutta jo ensimmäisen kilometrin jälkeen koin olevani kuin auto ajoharjoittelijan käsissä. Tiedättehän sen äänen ja tunteen kun ykkösvaihteella yritetään ajaa hirveää vauhtia ja vaihteen vaihto ei vaan onnistu? Kierrokset on vähintään kolmessa tonnissa, kone ääntää kovasti mutta vauhti ei vaan kiihdy? 

Koska yleensä hermoilen sykkeistä liikaa, olin laittanut sykkeen kellostani piiloon. Juoksu tuntui kuitenkin erittäin hitaasta vauhdista huolimatta niin kamalalta ja työläältä, hengitys salpasi ja rintaa poltti, että päätin vilkaista sykettä. 174. A-P-U-A! Olipa sen verran ahdistava ja turhauttava tunne juosta pk-vauhteja lähes maksimisykkeillä, että keskeyttäminenkin kävi mielessä. Noin viiden kilometrin jälkeen olin varma, että en yksinkertaisesti jaksa juosta kymmentä kilometriä enempää. 

Reilun yhdeksän kilometrin jälkeen löysin vihdoin isomman vaihteen ja koneen kierrokset tippuivat reilusti yli kymmenellä pinnalla vauhdin kuitenkin kiihtyessä tavoitevauhtiin ja hieman kovempaankin. Seuraavat kahdeksan kilometriä rullasivat flowssa kuin unelma. Minuutteja oli kuitenkin menetetty ja enkka karkasi käsistä - ja sen mukana hajosi pää. Yhä enemmän olen sitä mieltä, että vaikka kunnolla ja valmistautumisella on toki suuri merkitys, vähintään yhtä suuri merkitys on pääkopalla. Sen sain itsekin (taas) kokea. 

Loppumatkasta ei olekaan hirveästi sanottavaa. Puolenvälin jälkeen alkuperäinen tavoitevauhti olisi kaivannut hirveästi ponnisteluja ja koska ennätykseen en olisi kuitenkaan yltänyt, oli pelottavan helppoa antaa itselle lupa juosta kaukana äärirajoilta ja tiputtaa vauhtia hieman. Juomapisteilläkin kävelin hyvällä omallatunnolla ja kisan toinen puolikas menikin suurimmaksi osaksi aikalailla mukavuusalueella.

Kunnianhimoinen luonteeni tuli kuitenkin taas lopussa esiin ja sain viimeisillä kolmella kilometrillä jonkinlaisen loppukirin aikaiseksi kun pakotin itseni juoksemaan reilun viiden minuutin kilometriaikoja. Maaliin tulin toki hieman pettyneenä mutta erittäin pirteänä ja hyvävointisena sekä tietysti taas yhtä kokemusta rikkaampana. 

Loppusuoralla jaksoi jo iloita.

Reitti oli tasainen, sää optimaalinen ja energiatkin imeytyivät hyvin. Geelejä otin matkan varrella viisi, vettä ehkä hieman alle desin aina kahden ja puolen kilometrin välein.

Nesteiden imeytymisen kanssa oli jotain häikkää, sillä sormet olivat loppumatkasta ihan turvoksissa. Suolatabletit olin unohtanut hotellihuoneeseen, niistä olisi varmasti ollut apua. Mutta ei siis mitään suurempia ongelmia, kuten joskus aiemmin. Johtunee toki varmaan myös siitä, että mitenkään henkihieveriin en tällä kertaa itseäni juossut. 

Järjestelyt kisassa toimivat saksalaisella säntillisyydellä ja tätä kisaa voin kyllä lämpimästä suositella kaikille. Tunnelma oli entisen asuinkaupunkini kaduilla juuri niin mahtava kuin olin kahden vuoden takaisesta kisasta muistellutkin. Hampurin yleisö kyllä osaa asiansa. Kannustus oli huikeaa, sitä oli reitin jokaisella metrillä ja pienten lasten antamat käsiläpsyt saivat kyllä olon tuntumaan siltä kuin olisi jonkinlainen huippu-urheilija. 

Iloiset maratoonarit Reeperbahnilla

Pahin pettymys meni nopeasti ohi ja iltabileet juoksuystävien kanssa Reeperbahnilla kruunasivat reissun. Ja olihan se aikakin nyt loppujen lopuksi ihan hyvä, vaikka enkkaa ei nyt sitten tullutkaan. Aina ei voi olla täydellinen päivä. Omassa ikäsarjassani olin sijalla 89/373. 

Silti ihmetyttää tuo alkumatkasta tapahtunut ja pohdittavaksi jää, mitä olisin voinut tehdä toisin. Ainakin ehjempi kausi pitää saada alle. Ja ehdottomasti on startattava laihempana. Oli se juoksu vaan pari-kolme kiloa kevyempänä helpompaa. 

Kiitos kaikille reissussa mukana olleille, jotka yhteisesti teitte matkasta onnistuneen. Ootte kaikki mahtavia ihmisiä <3 

Kiitos myös Villelle, joka handlasi hommat kotona perheen kanssa ja pystyin hyvällä mielin tekemään tämän matkan. Kiitos myös lapsille ennen kisaa lähetetyistä tsempeistä ja kisan jälkeen lähetetystä halikuvasta, joka oli kyllä parempi palkinto kuin mikään maratonilla saavutettu aika tai mitali.

Onnitteluhalaukset perheeltä

Nyt siirryn kesäksi poluille ja alan valmistautumaan Vuokatti Trail Challengen 100km:n matkalle. Pitkään mietin, minkä kisan otan päätavoitteekseni loppukesästä ja VTC valikoitui revanssina viime vuoden keskeytykselle. Matkakin on nyt sitten vähän pidempi sillä seiskavitosta ei tänä vuonna ole tarjolla. Mutta juostaan nyt sitten nekin kilsat, jotka jäi viime vuonna juoksematta :-)

Lisäksi VTC-kisajärjestäjä Endurance Kainuu pyysi minua some-tiimiinsä, joten seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana kerron kuulumisiani, annan vinkkejä valmistautumiseen ja infoa tapahtumaan oman blogini lisäksi myös Haasta Itsesi Kunnolla -facebooksivuilla ja instassa. Tervetuloa seuraamaan ja jännittämään! 

Energiaa valosta, auringosta ja ystävistä!

Pitkän pimeän kauden jälkeen täällä pohjoisessakin alkaa olla valoa ja sitä myötä kevättä rinnassa! Kun on viikkokausia käynyt lenkillä vain pimeän aikaan niin valoisassa juokseminen on jo sinällään ihanaa. Keväinen aurinko tekee siitä vielä tuplasti ihanampaa. Ja juoksuystävät!

Lauantaina ajelinkin seuramme vuosikokoukseen ja seuravaatekuvauksiin Oulun eteläpuolelle Liminkaan. Meidän seuran juoksupoppoo on huippusakkia ja olipa kiva nähdä ystäviä pitkästä aikaa. Sannan kanssa pälätettiin yhteislenkillä (jälleen kerran) niin paljon, että meinattiin jäädä auton alle :-D No, se ei toki ole lenkkien tavoite mutta nauruterapia teki kyllä hyvää. 

Nyt kun kunto on pitkän sairastelukauden jälkeen aika pohjamudissa ja lenkit vielä maltillisen kepeitä, niin hölkkäillessä onkin tavoitteellisen treenaamisen sijaan loistava aika nauttia ystävien lisäksi myös kauniista luonnostamme. Eilen karkasin lyhyelle ruokatunnin lenkille työpöydän äärestä. Pieni happihyppely kesken päivän tekee toimistotyöläiselle hyvää ja kyllä luonto tarjosikin taas parastaan. Tuolla talvisessa metsässä olisi viihtynyt vaikka koko päivän!

Ja sitten vielä lopuksi kuitenkin sana tuosta tavoitteellisuudesta. Hampurin maratoniin on nyt puolisentoista kuukautta ja vaikka aina on ollut sileän maratoneilla tavoitteena tavoitella enkkajuoksua, niin siitä on nyt varmaankin luovuttava. Vielä en kuitenkaan heitä hanskoja naulakkoon. Seuraavien kolmen viikon treenit näyttävät, joudunko tyytymään Hampurissa hupireissuun. Vaikka harmittaisikin, niin kiva reissu ystävien kanssa minulla silti on tiedossa. Ja se olisi vain osoitus siitä, että elämä ei aina mene suunnitellusti.

Marin kolme "Ämmää" - eli muistisääntö siihen, kuinka säästyt rasitusvammoilta

Flunssa on vihdoin taltutettu ja olen päässyt pikku hiljaa taas treenaamisen pariin. Maltilla on kuitenkin aloitettava, jotta ei tulisi minkäänlaista takapakkia.

Maltti on myös avainsana rasitusvammojen estämisessä. Minulta on toivottu postausta liittyen juoksijan rasitusvammoihin, joten niistä muutama sananen tänään.

Rasitusvammat on varmaan lähes kaikille juoksijoille tuttuja. Jos omaa juoksijaystäväpiiriäni mietiskelen, niin voisin sanoa, että lähes kaikki ovat jossain vaiheessa kärsineet rasitusvammoista ja olleet telakalla, kuten rasitusvammoista johtuvaa juoksutaukoa leikkimielisesti kutsutaan. On rasitusmurtumaa, penikkatautia, juoksijan polvea, plantaarifaskiittia, akillesjänteen tulehdusta... Kuulostaako tutulta?

Olen joskus jostain lukenut kommentin, että kestävyysjuoksu on viisaiden ihmisten laji. Kuulostaa ehkä ensi hätään vähän idiootilta kommentilta mutta näin jälkeenpäin ajateltuna allekirjoitan tuon. Ei siksi, että siihen itse juoksuun nyt hirveästi älykkyyttä tarvittaisiin, mutta jos haluaa harrastaa kestävyysjuoksua vuosikausia, kehittyä siinä ja säilyä rasitusvammoilta, on harjoiteltava viisaasti.

Minä olen ollut aina vähän joko tai tyyppi. Kultainen keskitie on minulle hurjan vaikeaa - olipa kyse sitten laihduttamisesta, karkinsyönnistä, urheilusta, työnteosta tai mistä vain. Minulla menee helposti kaikki vähän överiksi. Kohtuus on ihan hemmetin vaikeaa - niin myös tässä juoksuharrastuksessa.

Kun aloitin juoksun keväällä 2013, kasvatin kilometrejä nopeasti ja sen huomasin penikkataudin muodossa. Kun sain penikkataudin selätettyä, jatkoin treenejä liian kovaa ja hankin itselleni ylikunnon. Seuraavana keväänä juoksin lumien sulettua liikaa kovalla asfaltilla ja sain jalkaani alkavan rasitusmurtuman. Seuraavana syksynä ilmoittauduin maastomaratonille ilman kokemusta ja toin sieltä tuliaisena juoksijan polven, joka vaivasi monta kuukautta. Älyä minulla ei siis ole tässä harrastuksessa hirveästi ollut mukana :-D Joten sääntö numero yksi: älä tee niinkuin minä!

Mutta hei, olen oppinut kantapään kautta ja koen ehkä siksi pystyväni antamaan vinkkejä aloittelijoille. Samalla tavalla kun juoksussa painotetaan  peruskestävyyden kasvattamisessa neljän P:n sääntöä (suurimmalla osalla lenkeistä Pitää Pystyä Puhua Puuskuttamatta), minä kehoitan noudattamaan rasitusvammojen ehkäisyssä kolmen M:n sääntöä: Malttia, Monipuolisuutta ja Maalaisjärkeä.

MALTTI

"Kaikki mulle nyt ja heti " -mentaliteetti ei sovi juoksuun - maltti on valttia tässäkin lajissa! Kunto kasvaa alussa nopeasti ja siinä on helppo sokaistua ja tuntea itsensä voittamattomaksi. Kasvata kuitenkin sekä vauhtia että määrää pikku hiljaa ja maltillisesti. Muista lepopäivät. Jos haluat juoksusta elämänkestävän harrastuksen, älä pilaa sitä ahneudella, näyttämisenhalulla ja tuloshakuisella kiireellä.

MONIPUOLISUUS

Juokse vaihtelevasti eri alustoilla ja eri vauhdeilla mutta hae harjoitteluun monipuolisuutta muista lajeista. Peruskestävyyttä voi kasvattaa myös hiihdolla, pyöräilyllä tai uinnilla ja samalla jalat saavat hyvin juoksun iskutuksesta lepoa. Muista myös lihaskunnon ja lihashuollon merkitys. Juoksu ärsyttää jalkojen lisäksi myös selkää ja lantiota. Kun lihakset ovat kunnossa, löytyy hyvä juoksuasentokin helpommin. Ja jos telakalle sitten joskus kaikesta varovaisuudesta huolimatta sitten juodutkin, löytyy muista lajeista hyviä korvaavia lajeja juoksun tilalle.

MAALAISJÄRKI

Maalaisjärjen käyttö on juoksussakin sallittua ja jopa toivottavaa. Jos johonkin sattuu, lepää. Jos väsyttää, lepää. Kipu ja väsymys ovat varoitusmerkkejä siitä, että elimistö tarvitsee lepoa. Kunto ei romahda, vaikka pidät muutaman päivän paussia mutta voit estää vammaa pahenemasta ja samalla välttyä pidemmältä telakkajaksolta.  Jos rasitusvamma kaikesta huolimatta sitten iskee niin anna vaivan parantua kunnolla, etsi kivun aiheuttajan syy ja aloita harjoittelu jälleen maltilla. Yleensä maalaisjärkeä käyttämällä huomaa nopeasti syyn vaivoihin. Juoksinko liikaa? Kasvatinko määriä kenties liian nopeasti? Tarvitsenko kenties erilaiset kengät? Onko juoksuasennossani korjattavaa? Olenko unohtanut huolehtia lihaskunnosta?

Kevät tulee ropinalla (jopa täällä pohjoisessa sataa nyt helmikuussa vettä!) ja tiet sulavat nopeasti. Musta asfaltti tulee näkyviin, alusta kovenee ja juoksuvauhdit kasvavat. Paras ja tärkein treenikausi on siis edessä. Muistetaan nämä kolme "Ämmää" ja pysytään terveinä!

Yllätysvieras sotki maratontreenit

Kaksi vuotta sitten juoksin Hampurissa toisen maratonini ja alitin samalla maagisen neljä tuntia. Kisasta jäi tosi hyvä fiilis. Reitti on tasainen, järjestelyt huokuvat saksalaista järjestelmällisyyttä, reitin varrella on mahtava kannustus ja mikä minulle tärkeintä, se kulkee entisillä kotikulmillani - asuinhan kaupungissa aikoinaan muutaman vuoden.

Viime vuonna valitsin kevään asfalttimaratoniksi Terwamaratonin Oulussa, tulevana keväänä on tarkoitus suunnata taas Hampuriin. Kisaan on nyt reilu 11 viikkoa. Talvitreenit on sujuneet pakkasista huolimatta kohtalaisen hyvin. Suureksi osaksi olen juossut kevyitä pk-lenkkejä ja yrittänyt kerätä alle mahdollisimman paljon kilometrejä. Parhaimpina viikkoina olenkin onnistunut juoksemaan jopa yli 60km, mikä on minulle jo tosi paljon. Normaaliviikkoina kilometrejä kertyy nelisenkymmentä.

Silloin tällöin olen tehnyt jonkun reippaan lenkin mutta varsinaiset vauhtitreenit olen jättänyt suosiolla keväämmälle. Sen sijaan maratoonarin tärkeimmän harjoitteen, pitkän lenkin, olen pyrkinyt saamaan mahtumaan viikko-ohjelmaani lähes viikoittain.

Hampurin maratonille asettamani tavoite, sub 3:40, on tuntunut kuitenkin vielä vähän epärealistiselta, sillä vauhdinhaku on lumisten teiden ja pitkä pakkasjakson takia ollut hieman hankalaa. Olen kuitenkin lohduttautunut sillä, että tässä vaiheessa vuotta kevään tavoite tuntui viimekin vuonna vielä utopistiselta.

Viikonloppuna pidin pari päivää juoksutaukoa kun kävimme koko perheen kera Oulun Edenissä rentoutumassa. Lepo teki hyvää jaloille. Kävin hakemassa Oulusta myös juoksuseurani uuden seura-asun ja maltoin odotella maanantaihin asti, jotta pääseen sitä testaamaan. Pakkasetkin olivat sopivasti lauhtuneet ja juoksinkin sitten yhden talven parhaimmantuntuisista treeneistä.

Uusissa seuravaatteissa juoksu kulki paremmin kuin viikkoihin.

Juoksu oli kevyempää kuin viikkoihin ja pk-vauhti oli kovempaa kuin koko talvena. 10km@5:38min/km rennon letkeästi pk-sykkeillä antoi hyvin itseluottamusta siihen, että se Hampurin tavoiteaika olikin ihan hyvin asetettu.

Mutta ei kai sitä turhaan sanota, että itku pitkästä ilosta, sillä lenkin jälkeen alkoi tuntua rintakipua ja kurkussa karheutta. Ja seuraavana aamuna olinkin saanut mukavan yllätysvieraan. Vaikka yllätysvieraista yleensä tykkäänkin, ei varmaankaan olisi edes tarpeellista mainita, että tämä kuului niihin ei-toivottuihin vieraisiin.

Sairastuin siis flunssaan. Minä, joka en oikeastaan ole ikinä sairas. Minä, jolla ei edes ikinä ole tukkoista nenää. Ei ole ollut enää kymmeneen vuoteen, ei sen jälkeen kun nielurisani poistettiin. Ja minä kun vannoin, etten tarvitse influenssarokotetta, koska en ole ikinä sairas. No, vannomatta paras.

Kolme päivää tässä on vietetty vuoteen pohjalla yhdessä buranan, panadolin ja strepsilsin kanssa. Niin, ja tietysti mm. Leonardi di Caprion, Russell Crowen, Mel Gibsonin ja Kevin Costnerin kanssa, jotka ovat, kiitos Netfilixin, pitäneet minulle seuraa.

Tänään tunnen olevani jo ainakin puoliksi elävien kirjoissa mutta lenkille ei ole asiaa vielä pitkään aikaan. Villasukissa sohvalla löhötessä kun tuo kunto ei valitettavasti kasva.

No, jospa tästä ei hirvittävän pitkäaikainen tauti tulisi ja pääsisin pian taas treenin pariin. 11 viikkoa ei kuitenkaan ole pitkä aika ja lenkkeilyn aloittamisen jälkeen on otettava vielä hetki iisisti, jotta tässä ei tule takapakkia tai jälkitauteja. Ja pidettävä peukkuja, että flunssa ei vie peruskuntoa niin pahasti mukanaan, että Hampurissa on vielä tavoitteet saavutettavissa.

"Vaihdoin tennarit villasukkiin...."

Pohjoisessa juostaan pakkasellakin

Muutaman päivän lämpömittari on nyt taas näyttänyt lukemia -25 tai allekin ja kun ihmisten facebookpäivityksiä lukee ja lehdissä pakkasta kauhistellaan, tuntuu, että moni on unohtanut, että nämä on ihan tavallisia kelejä tammikuulle. Ainahan se täällä pohjoisessa on tähän aikaan vuodesta näin kylmä. Nyt pakkasia on kestänyt vasta muutaman päivän, usein tällainen pakkasjakso saattaa kestää viikkojakin.

Erinäisillä juoksuun liittyvillä foorumeilla käydään nyt vilkasta keskustelua siitä, voiko pakkasella juosta ja mielipiteitä on puolesta ja vastaan. Joku pitää pakkasrajana juoksulle -10 astetta, toinen juoksee vielä kolmenkymmenen asteen pakkasellakin ja kolmas vaihtaa juoksulenkin ulkona matto- tai hallitreeniin heti, kun elohopea putoaa nollan alapuolelle.

Itse juoksen säällä kuin säällä, ihan jo senkin takia, että jos harrastusta meinaa läpi vuoden täällä pohjoisessa jatkaa, niin vaihtoehtoja ei paljon ole. Säähän kun en itse voi vaikuttaa ja juoksumattoa tahi -hallia ei lähimailla ole. Mutta toisaalta en ole itse kokenut lenkkeilyä pakkasessa ikinä mitenkään epämiellyttäväksi - päinvastoin! Kun on tarpeeksi vaatetta päällä (ja sitäkään ei saa olla liikaa!), niin kevyt hölkkä parinkymmenen asteen pakkasessa on mielestäni jopa paljon mukavampaa kuin helteessä juokseminen. 

Oulujärven jäällä 7.1.2016.

Eilen mittari näytti -29 ja koska aurinko paistoi niin kauniisti, vietin ruokatuntini hölkkäämällä Oulujärven jäällä. Nasturit jalassa, juoksuvaatteiden alla merinovillakerrasto, kädessä topparukkaset ja kaula ja kasvot suojattuna buffeilla sekä paksulla pipolla, juoksu oli oikein miellyttävää eikä paleltanut tippaakaan. Juoksu piti kehon hyvin lämpöisenä ja tämä uskomattoman kaunis ja punainen talviaurinko ja Oulujärven komeat maisemat lämmittivät sopivasti mieltäkin. Mahtava fiilis!

7km:n jälkeen oli luonnolliset meikit kasvoilla :-)

P.S. Muistattehan, että jokaisen kylmänsietokyky on yksilöllistä. Ja asiantuntijatkin sanovat, että terve ihminen voi vallan hyvin lenkkeillä (ei kilpailla!) kovallakin pakkasella mutta jos podet esim. rasitusastmaa, ole varovaisempi ja vältä ehdottomasti hengästymistä.