Se juoksee sittenkin!

Blogissa ei ole viime viikkoina tapahtunut ja miten olisikaan: Lokakuussa molemmin puolin häpyluuta diagnosoitu rasitusosteopatia on pitänyt minut poissa lenkkipoluilta.

Diagnoosin jälkeen olin pari kuukautta olin lähes täyslevossa. Alkuun pelkkä kävelykin teki niin kipeää, että jätin kaikenlaisen liikkumisen (pl. normaalit arkuliikkumiset) pois. Se tarkoitti entiselle himoliikkujalle aikamoista sopeutumista. Onneksi löysin korvaavaa tekemistä ja palasin muutaman entisen intohimoni pariin: aloitin usean vuoden tauon jälkeen jälleen kanteleensoiton, liityin kuoroon ja ratsastamaankin olen taas ehtinyt.

Parin kuukauden täyslevon jälkeen aloitin lyhyet kävelylenkit sekä kokeilin vesijuoksua ja hiihtoa. Lyhyet liikuntahetket onnistuivat kivuttomasti mutta jos tein vähänkään liikaa, se kostautui kipuilulla välittömästi. Varsinkin hiihdossa potkut sattuivat.

Tässä vaiheessa viimeistään käsitin, että lääkärin arvio kolmen kuukauden juoksutauosta oli enemmän kuin optimistinen. Saksankielen taitoisena olin tutkinut netistä tietoa vaivasta ja aloin uskoa saksalaisiin sivustoihin siitä, että tämä mm. jalkapalloilijoille tyypillinen vaiva voi vaatia jopa vuoden parantumisajan. (Kielitaitoisille lisää tietoa vaivasta: www.schambeinentzündung.de)

Nyt virallisesta diagnoosista on kulunut viisi ja puoli kuukautta, syksyn viimeisistä lenkeistä puoli vuotta. Alkuun pitkältä tuntunut telakka on mennyt loppujen lopuksi aika nopeasti, vaikka toki se nyt ei ihan täysin vielä ohi olekaan. Kipuilen edelleen hieman. Varsinkin äkkinäiset sivuttaisliikkeet tekevät kipeää.

Pikku hiljaa on kuitenkin usko alkanut palautua siihen, että vielä kuitenkin juoksun pariin pystyn palamaan. Noin kuukausi sitten otin ensimmäiset juoksuaskeleet, ensin kävelylenkin lomassa kilometrin-kaksi, sitten viisi ja viime viikolla juoksinkin jo ensimmäisen kympin. Fiilis oli uskomaton! Eka kymppi puoleen vuoteen! Tuntui ihan ultramatkalta :-)

Kuten arvata saattaa, kunto on surkea. Siis S-U-R-K-E-A. Viiden kilometrin lenkki tuntuu viideltäkympiltä ja pk-vauhti on tippunut minuutilla per kilometri. Huonon kunnon lisäksi vauhdin tippuminen johtuu myös muutamasta telakalla kertyneestä lisäkilosta.

Puolen vuoden juoksemattomuus on tehnyt minusta kieltämättä myös laiskan. Se innostuneisuus ja pitkäjänteisyys, joka minulla oli juoksua kohtaan aiemmin, on haihtunut. Tätä ei saa ymmärtää väärin, tykkään yhä juoksemisesta kamalasti ja kun lenkille pääsen, iloitsen ja nautin jokaisesta askeleesta. Mutta vielä en voi väittää olevani samanlaisessa koukussa kuin ennen. Johtunee siitä, että vapaa-ajastani kiistelevät nyt pari muutakin uutta harrastusta ja perheellekin pitää säästää aikaa.

En kuitenkaan ole muutoksesta välttämättä edes pahoillani. Telakka on auttanut ymmärtämään, että juokseminen ei ole itsestäänselvyys - eikä myöskään pakkomielle. Kun nykyään lenkille lähden, lähden sinne siksi, että haluan - en siksi, että johonkin tavoitteeseen päästäkseni pitää. En myöskään enää suuntaa lenkkipolulle joku tietty kilometrimäärä mielessä. Astun ovesta ulos ja juoksen juuri sen verran kuin sillä hetkellä hyvältä tuntuu. Tähän mennessä ei ole tehnyt edes mieli juosta pidempää kuin kymppi, joskin sekin tuntui jo pitkältä. Viiden-kuuden kilometrin hölkkä on nykyään vallan riittävä kohottamaan endorfiineja, tuomaan hyvän mielen ja surkeasta kunnosta johtuen jopa nostamaan hien pintaan :-) Katsotaan, josko innostus pidempiinkin lenkkeihin tässä kunnon kohotessa ja lumien sulettua kuitenkin tulee takaisin.

Ensi viikolla aloitan pitämään juoksukoulua. Kuntamme kansalaisopisto pyysi pitämään kurssia ja olin positiivisesti yllättynyt kun viidelletoista hengelle suunniteltu kurssi tuli silmänräpäyksessä täyteen. Jospa pystyn tartuttamaan terveen juoksuinnon näille kurssilaisille. Telakan aikana olen ainakin oppinut, joskin kantapään kautta, mitä kannattaa ja mitä ei kannata tehdä.

 

Kohta kolme kuukautta...

...on aikaa siitä, kun kävin juoksulenkillä edellisen kerran. Valehtelisin, jos väittäisin, etteikö juoksemattomuus olisi tehnyt tiukkaa. Ensimmäiset kolme-neljä viikkoa olivat suorastaan kamalia. Päätä särki ja mielikin oli maassa. Kiukututti. Vieroitusoireet olivat pahimman laatuisia. Perhe halusi varmaan useita kertoja lähettää minut Timbuktuun.

Sitten juoksemattomuuden alkoi pikku hiljaa hyväksyä. Tajusin, että aikaa oli yhtäkkiä moneen muuhun. Ehdin paremmin kuljettaa lapsia harrastuksissa ja löysin intohimon vanhaan harrastukseen, kanteleensoittoon. Kaivoin kanteleen naftaliinista vuosien tauon jälkeen ja kantele alkoi soida kotonamme harva se ilta.

Juoksutauon myötä häpyluun rasitusvammasta johtuvat kivut alkoivat hävitä. Noin kolmen viikon sisällä lepokivut hävisivät ja muutama viikko myöhemmin kävellessäkään kipua ei tuntunut enää. Uskaltauduin lyhyille kävelylenkeille. Kävellessä luontoakin pystyi ihailemaan vähän eri tavalla kuin juostessa ja kävelylenkit tekivät sielulle hyvää.

Pari viikkoa sitten uskaltauduin kokeilemaan hiihtoa. Koska jokainen potku ja sivuttainen liike teki kuitenkin nivusissa vielä kipeää, oli edettävä tasatyönnöin. Rankkaa mutta silti niin palkitsevaa. Sain hyvän mielen ja punaiset posket.

Kivut eivät ole vielä kokonaan poissa ja juoksutauko jatkuu ainakin vielä tuonne maaliskuulle. Hiihdostakaan ei vielä ole täysin korvaavaksi lajiksi, sillä potkut tuntuvat nivusissa, enkä halua ottaa riskejä. Löysin facebookin kirpparipalstalta ilmaiseksi kuntopyörän, joka koristaa nyt olohuonettamme. Joulun jälkeen siitä tullee todennäköisesti uusi ystäväni.

Kaiken kaikkiaan nämä kolme kuukautta juoksemattomuutta ovat opettaneet minulle paljon. Olen oppinut arvostamaan terveyttä ihan eri tavalla kuin ennen ja tavallaan tämä tauko on tehnyt minulle hyvää. Aiemmin viikkoa rytmittivät juoksulenkit ja koska suurperheen arjessamme jouduin joskus jättämään suunnitellun lenkin väliin, kiukututti. Arjesta on tullut itsellekin oikeastaan leppoisampaa, kun ei tarvitse miettiä, missä välissä ehtisi juoksemaan. Joskus on ihan kiva olla sohvan nurkassakin.

Kun alussa kärsin vieroitusoireista, ajattelin, että niin kauan kuin minulla on niitä, pystyisin olemaan varma siitä, että haluan palata juoksun pariin. Pelkäsin, että vieroitusoireiden hävitessä myös juoksuinto häviäisi. Onneksi olin väärässä. Vaikka vieroitusoireet ovatkin haihtuneet, palo juoksuun on silti vielä olemassa. Odotan innolla sitä hetkeä, kun saan sitoa lenkkarit jälleen jalkaani ja suunnata lenkille. Kaipaan sitä fiilistä, kun ei tarvitse miettiä mitään muuta kuin vain ottaa askel toisensa jälkeen ja kuunnella omia ajatuksia.

Tämän juoksutauon aikana olen kuitenkin oppinut ymmärtämään, että elämässä on paljon muutakin kuin juoksu. Siksi palaan juoksun pariin keväällä paljon viisaampana kuin aiemmin.

Ihanaa joulua ja kaikkea hyvää (juoksu)vuoteen 2017 kaikille blogin lukijoille!

Rasitusmurtumaepäilystä diagnoosiin

Blogi on elänyt hiljaiseloa pari kuukautta. Sille on syynsä. Toivoisin pystyväni kirjoittamaan, että en ole ehtinyt kirjoittamaan blogiin kun olen treenannut niin kovasti tai jotain ihan älyttömän ihanaa olisi tapahtunut, jonka takia ajatukset ovat olleet muualla. Mutta valitettavasti näin ei ole.

Elokuun alussa huomasin juostessa hieman kipua oikean puoleisessa häpyluussa. En pitänyt sitä kovin vakavana, se oli vain sellainen joka askeleella tuntuva jomotus, ei kuitenkaan suuremmin juoksua haittaava vaiva. Olisi toki jo silloin pitänyt tietää, että minkäänasteinen kipu EI ole normaalia.

Vuokatissakin tuo kipu tuntui ja säteili jo laajemmalle alueelle. Oletin sen johtuvan kuukautisistani. Väärin meni sekin. Juoksin 102km kivusta huolimatta.

Vuokatin kisan jälkeen pidin parin viikon lepotauon ja aloitin taas pikku hiljaa treenaamisen kohti helmikuun 24-tunnin juoksua. Huomasin kuitenkin pian, että tämä sama jomottava kipu oli seuralaisena ihan joka lenkillä. Jomotus tuntui häpyluusta kohti alapäätä ja istuinluuta. En kuitenkaan HALUNNUT tuntea sitä ja yritin painaa sen pois mielestäni. Olisi muutenkin tuntunut oudolta mainita kenellekään, että minulla sattui alapäähän :-( Yritin etsiä netistäkin tietoa samankaltaisesta jomotuksesta mutta en löytänyt mitään.

Juoksin vähemmän kuin koskaan aiemmin, pidin paljon lepopäiviä. Lepopäivistä huolimatta kipu oli aina seuraavalla lenkillä mukana ja paheni entisestään. Kipu alkoi säteilemään nivusiin ja sisäreiteen. Varsinkin sivuttaisliikkeet olivat erittäin kivuliaita. Kun polkulenkeillä hyppäsin kalliolta alas, tuntui viiltävä kipu koko lantion alueella. Oli pakko hyväksyä, että joku on pielessä. Rasituksen jälkeen kivut jatkuivat levossakin useita tunteja. Rasitusmurtuma alkoi käydä mielessä.

Pikku hiljaa lepokipukin alkoi lisääntymään, ja jopa aivastaminen ja kyljen kääntäminen öisin oli kivuliasta.

Sain työterveyshuollolta lähetteen fysioterapeutille, joka määräsi minulle venyttelyjä ja viikon tulehduskipulääkekuurin. Kuuri vei pahimmat säteilykivut pois mutta kivut häpyluussa jäivät. Ja pahenivat. Jokainen askel kävellessäni sattui. Rasitusmurtuman epäily kasvoi.

Onneksi ihana työterveyslääkärini kuuli huoleni ja sain heti lähetteen ortopedille ja sieltä magneettikuvaan.

Ei tarvinnut enää arvuutella. Kuvan ottanut röntgenhoitajakin diagnosoi heti häpyluun ödeeman/tulehduksen, ja näin sen itsekin. Koko häpyluun alue hohkasi kuvissa valkoisena, kun terveiden luiden pitäisi näkyä kuvissa tummina.

Saman vahvisti ortopedi tänään. Rasitusosteopatia. Rasitusmurtuman esiaste. Murtumalinjaa ei näy mutta luu on vaurioitunut kerännyt itseensä tulehdusnestettä.
Mitä tämä sitten minulle tarkoittaa? No vähintään kolme kuukautta lähes totaalilepoa, realistisemmin ajateltuna puoli vuotta. Lähes sanon siksi, että mitään häpyluun ja nivusten aluetta rasittavaa ei saa tehdä. Tämä käytännössä poissulkee kaikki liikuntalajit. Pohdittiin lääkärin kanssa yhdessä, että kuntopyöräily voisi olla muutaman viikon päästä mahdollista, kunhan akuutit kivut ovat levolla hävinneet. Juoksun pariin voin ehkä palata keväällä, tosin lisäkommentilla: "Mutta ehkä sinun tulevaisuudessa kannattaisi hieman lyhentää noita juoksumatkojasi."

Onhan tämä surullista. Liikkuvalle ihmiselle ihan kamala rangaistus. Mutta ihme kyllä olen melko "calm". Johtunee siitä, että olen alintajunnassani jo muutaman kuukauden ajan tiennyt tämän olevan edessä. Ja niin hullulta kuin se ehkä kuulostaakin, rasitusvammat kuuluvat tämän lajin luonteeseen. Luulin, että niitä ei minulle synny, sillä enhän edes juokse niin paljon kuin muut. Väärin. Ei pitäisi ikinä verrata itseään muihin, sillä olemme yksilöitä.

Muutaman kuukauden lepo voi tehdä ihan hyvääkin. Ehtii keskittyä muihin asioihin paremmin. Antaa aikaa perheelle. Ja jos tästä ei muuta hyötyä ole, niin kyllä tämä ainakin luonnetta kasvattaa :-)

Olisinko kenties päässyt vähemmällä, jos olisin ottanut kivut jo elokuussa tosissaan ja pitänyt heti muutaman viikon levon? Ehkä. En tiedä. En oikeastaan edes halua spekuloida kun tapahtuneelle en voi mitään. Mutta ehkä opin tästä jotain ja kenties tarinastani on apua muillekin samantyyppisten vaivojen kanssa kamppaileville.

Ihanaa syksyn jatkoa kaikille blogini lukijoille. Pidän teidät ajan tasalla parantumisprosessistani.

EDIT: Pakko lisätä. Näin viime yönä unta, että osallistuin Synkkä syysunelma -tapahtumaan. Pidän sitä nyt enneunena. Se tarkoittaa, että viimeistään vuoden päästä olen niin hyvässä kunnossa, että pystyn rymyämään metsässä vähintään 50kilometrin verran :-)

"Sää ootki paljon hullumpi kuin mää luulin"

Reilun satasen ultramatkasta Vuokatissa on nyt kaksi viikkoa. Takki on ollut jotenkin tyhjä. Olen tietoisesti pitänyt taukoa juoksusta, jotta jalat, kroppa ja pää saavat lepoa, mutta rehellisesti sanottuna lenkille ei olekaan tehnyt mieli.

Olo on ollut sekava ja levoton. Maraton Bluesia pahimmillaan. Se hetki, kun tavoite on saavutettu ja kuukausien työ viety loppuun. Ja sitten iskee tyhjyys. Sitä ei oikein tiedä miksi lenkille enää lähtisi ja minkä tavoitteen itselle seuraavaksi asettaisi. Vaikka juoksenkin ilman ohjelmia ja suuria suunnitelmia, silti seuraava kisa tai itselle asetettu tavoite yleensä rytmittää viikkoja ja nyt kun sitä seuraavaa tähtäintä ei ole, lenkille lähtö on tuntunut jotenkin omituiselta ja jopa turhalta. Onneksi työreissut ja pyöreät synttärini ovat pitäneet minut kiireisenä ja juoksuharrastus on ollut nyt ihan taka-alalla.

Toissapäivänä kuitenkin pakotin itseni ensimmäistä kertaa lenkille. Ei tehnyt mieli lähteä, mutta olin iloinen, että lähdin. Kilometrin juoksun jälkeen sama tuttu rytmi löytyi taas ja juoksu tuntui mahtavalta. Pitkän tauon jälkeen jalat olivat levänneet ja halusivat vain viedä minua eteenpäin. Juoksin reilut viisi kilometriä aurinkoisessa ja lämpimässä syysillassa ja pohdiskelin tulevaa. Mihin seuraavaksi? Alkaisinko treenaamaan jollekin toiselle pitkälle maastoultralle? 12 tunnin juoksuun? 24 tunnin juoksuun? Vaiko ihan vain omaksi ilokseni?

Tulin kotiin ja kävin saunassa. Mietiskelin yhä tulevaa. Viime vuoden 12-tunnin juoksusta jäi hyvä maku suuhun... Otin puhelimen käteen ja huomasin googlettavani "24-tunnin juoksu". Helmikuu, Esport Arena. Vuorokausi reilun 390 metrin rataa ympäri. Ilmoittautuminen alkanut tänään klo 21. Puoli tuntia sitten. Kohtalon ivaa.

Mukaan mahtuu 140 juoksijaa. Listoilla on jo 44. Huomaan kysyväni mieheltä, että mitä jos ilmoittautuisin tuonne. Ehdotus saa kannatusta.

Kaksi klikkausta, ilmo sisässä. Päivitys faceen:

Talvi on täällä Kainuussa sen verran kylmä, että pittää ees yhelle viikonlopulle järkätä juoksua varten vähän lämpimämmät olosuhteet. Etelän loma tuntu liian kalliilta, onneksi Espoosta löytyy lämpönen halli. Sinne siis.

"Mitä mitä, näähän oot ihan hullu  😂 " 

"Sää ootki paljon hullumpi kuin mää luulin <3 "

"Shillalailla 😁😁👍 Ootsie kyllä sopivasti hjullu"

"Täällä toistuukin jo useampaan otteeseen päällimmäinen ajatukseni, mutta sanon sen nyt vielä minäkin: HULLU!" 😉"

Juu, niinhän minä taidan olla. Ootte rakkaita :-)

Muistuttakaa minua hulluudestani helmikuussa uudestaan. Tiedän, että tulen tätä vielä katumaan. Mutta nyt tiedän ainakin, miksi käydä talvipakkasilla lenkillä. 

Vuokatti Trail Challenge 2016 - reilut sata kilometriä läpi Kainuun erämaiden

Mistä kaikki alkoi?

Keväällä Marita Kaipainen, projektipäällikkö Kainuun Liikunnan hallitsemasta Endurance Experience Kainuu -hankkeesta otti minuun yhteyttä, ja kysyi, haluaisinko kenties liittyä Endurance Kainuun -sometiimiin. Tehtävänä olisi osallistua johonkin Kainuun Liikunnan järjestämään kestävyystapahtumaan ja somettaa sekä valmistautumisesta kuin myös itse kisasta. Lupauduin. Haasteeksi otin Vuokatti Trail Challengen, juoksukisan, jossa olin viime vuonna joutunut 75km:n matkalla keskeyttämään. Koska tänä vuonna kyseistä matkaa ei ollut tarjolla, lupauduin osallistua pisimpään sarjaan.  Luvassa olisi 101.7km ja 2280 nousumetriä läpi Kainuun erämaiden ja yli Maanselän ja Vuokatin vaarajonojen. Tiesin, että koitos tulee olemaan kova, sillä niin pitkää matkaa en ole maastossa ikinä juossut mutta uskoin, että sen pitäisi olla 24-tunnin aikarajoissa saavutettavissa.

Valmistautuminen

Koko kevään ja kesän Hampurin maratonin jälkeen juoksin ihan ilman mitään suunnitelmaa, silloin kun siltä tuntui ja siten kun sillä hetkellä tuntui. Juoksukilometrejä kertyi kuukaudessa 150-200, mutta harjoituskerrat jäivät kokonaisuudessa vähäiseksi. Harjoittelua rytmittivät pitkät turvajuoksut NUTS Karhunkierroksella ja Pallaksella, Rovaniemen maraton näkövammaisen oppaana ja yksi pitkä lenkki Hossan tulevassa kansallispuistossa ja näistä palautuessa muut lenkit jäivät väkisin vähemmälle. Viimeistelyksi juoksin kaksi viikkoa ennen Vuokatin kisaa Terva Trail Runin 33km. Fiilis ennen kisaa oli ihan luottavainen ja uskoin omaan peruskuntooni, jalkoihin ja ennen kaikkea pääni kestävyyteen pitkässä koitoksessa.

Kisa-aamu

Kello soi 2.30. Herään suht virkeänä vain kolmen tunnin yöunien jälkeen. Ystäväni Seija on tullut meille jo edellisenä iltana ja myös hän on lähdössä kisaan mukaan. Mukava saada hengenheimolainen starttiin. Nousen ylös ja menen vessaan. En voi kuin kirota. Kuukautiseni ovat alkaneet. Koska kärsin pahoista kuukautiskivuista ja usein myös samanaikaisesta pahoinvoinnista, olen saanut lääkäriltä lääkkeet kuukautisten siirtoon. Jotain on nyt kuitenkin mennyt pieleen, olen todennäköisesti aloittanut lääkkeiden syönnin päivän-pari liian myöhään. No, nyt ei auta itku markkinoilla, tilanne on sitä mitä on.

Pukeudumme kisaa varten ja itsekin teen vielä viime hetken muutoksia vaatetukseeni. Koko päiväksi (klo 7-16) on luvattu rankkasadetta, mutta koska lämpötilan luvataan olevan kuudentoista pintaan, päätän startata t-paidassa. Otan hieman vettä hylkivän takin mukaan, täysin sateenpitävä takkini on näille lämpötiloille liian kuuma.

Syömme aamupalan ja kannamme kamppeet autoon. Dropbagit ja reput olemme pakanneet huolellisesti jo edellisenä iltana. Starttaamme auton kohti Vuokattia kellon näyttäessä 3:15, josta bussi vie meidät starttipaikalle Hiidenportin kansallispuistoon Palolammelle.

Startti, 20.8. klo 6:00

Olen katsonut lähtölistat etukäteen, naisten sarjassa kisailijoita on kahdeksan, joista suuri osa kovia nimiä aiemmista ultrakisoista. Tiedän jo siis, että näiden naisten perään ei kannata lähteä hötkyilemään vaan juosta täysin oma juoksu. Olen kuukausi sitten juossut Ylläksellä 75km rauhallisesti kuuteentoista tuntiin, eikä ongelmia ole ollut. Samaan pyrin täällä. Rauhallisesti liikkeelle, keulia ehtii myöhemminkin. Halaan Seijaa ja toivotan hänelle tsempit. Aikatavoitetta minulla ei ole, pääasia on saada ehjä ja mukavantuntuinen juoksu. Arvioin loppuaikani olevan jossain 19 ja 22 tunnin välissä.

Kilometrit 1-19

Suuri osa juoksijoista lähtee kovaa. Jättäydyn Seijan ja muutaman muun juoksijan kanssa hännille. Muutaman kilometrin päästä tulemme Hiidenportin rotkolle ja minun on pakko kaivaa vyölaukustani kamera. Aina on aikaa ottaa muutama valokuva. Kaunista. Vielä ei sada.

Noin viiden kilometrin jälkeen Seija on jäänyt parin muun juoksijan kanssa taaksemme ja itse jatkan samaa tahtia Pasin kanssa, joka on myös Endurance Kainuu -sometiimin jäsen. Vauhtimme sopii hyvin yhteen, joten jatkamme etenemistä yhdessä. Juoksu takkuaa vähän mutta oletan sen johtuvan viimeisistä keventelyviikoista. Ja yleensäkin tarvitsen vähintään kymmenen kilometriä ennenkuin dieselkone alkaa lämmetä, joten en huolestu.

Alkaa satamaan vettä. Täsmällisesti säätiedotuksen mukaan seitsemältä aamulla. Olemme olleet matkalla tunnin. Otan geelin ja nappaan samalla Panadolin, alavatsassa juilii pahasti ja kipujen kanssa on inhottava juosta.

Maisema muuttuu ja viimeistään täällä myös ei-kainuulaisille kisailijoille käy selville, mitä kainuulaiset"polut" tarkoittavat: polkua ei oikeastaan ole tai parhaissa tapauksessa se on ehkä tampattua heinikkoa. Minun taidoillani ei täällä juosta metriäkään. Nauran mielessäni, että ei minusta oikeaa polkujuoksijaa tulekaan ikinä. Garmin mittaa asfaltilla askeleen korkeudeksi alle 7cm, ei mitenkään tarpeeksi lennokas näihin maisemiin :-)

Soille on osittain laitettu pitkospuita, mutta ne ovat huonossa kunnossa ja äärettömän liukkaita sateiden jäljiltä. La Sportiva Akasha -kenkäni ovat lähinnä kuin luistimet pitkospuilla. Pari kertaa räsähdän pitkospuun läpi. Onneksi ei satu mitään.

Otan energiaa vajaan tunnin välein. Kävelen suopätkät, jotta energiaa ei kulu liikaa märässä tarpoessa ja juoksen kaikki pätkät, missä vain suinkin juoksemaan pystyn.

Murtovaaran talomuseon huoltopisteelle saavumme Pasin kanssa yhtä aikaa. Otan vain lasillisen urheilujuomaa ja jatkan matkaa yksin. Pasi jää vielä huoltoon.

Kilometrit 20-32

Vain kilometri huollon jälkeen astun pitkospuulle, joka räsähtää totaalisesti rikki ja lennän rähmälleni suohon. Onneksi minulle ei käy mitenkään. Märkä olen jo entisestään, nyt myös likainen. Pasi ottaa minut kiinni ja jatkamme matkaa yhdessä. Reitti kulkee pitkin Talonpojan taivalta. Nimi on osuva. Se koostuu lähinnä horsmittuneista, ojitetuista, pottupeltojen tyyppisistä aukeista.

Olen ottanut geelejä tai energiapatukan noin tunnin välein ja juonut riittävästi vettä mutta vatsa ei toimi kunnolla. Sormet turpoavat sen merkkinä, että nesteet eivät imeydy optimaalisesti ja minulla on äärettömän huono olo. Oksettaa. En oikein tiedä johtuuko tämä hormooneistani vai mistä mutta ongelmia joka tapauksessa on. Viime vuonna olen keskeyttänyt 55km:n jälkeen vatsavaivojen takia. Samaa en halua nyt.

Vettä sataa nyt jo kaatamalla. Olen läpimärkä mutta se ei haittaa, sillä on kuitenkin suht lämmin. Tiedostan kuitenkin, että päivästä tulee pitkä, jos iltaan asti sataa. Kostea alusta kostuu entisestään ja matkanteko on pätkittäin erittäin hidasta.

Saavutamme Halmejärven huoltopisteen puoli kahdentoista maissa. Olemme kulkeneet 33km ja aikaa on kulunut noin viisi ja puoli tuntia.

Yritän soittaa kotiin, jotta pyytäisin, että mieheni tuo Maanselän Etapin dropbag-huoltoon pyyhkeen. Olen etukäteen arvioinut, että olen huollossa noin klo 16. Ei kenttää. Huoltopisteen mies tarjoaa puhelintaan, mutta myös hänellä kenttä kadoksissa. Laitan whatsapp-viestin ja toivon, että viesti välittyy, kun kenttä palaa.

Kilometrit 33-59

Reitti muuttuu juostavammaksi. Jatkamme ihan reipasta vauhtia ja minua etoo edelleen. Huoltopisteellä olen uskaltanut ottaa vain vettä. Noin kahden kilometrin jälkeen minun on pakko pyytää Pasia jatkamaan yksin. Minun vatsani ei pysy nyt menossa mukana. Siirryn pientareelle ja oksennan.

Keskeyttäminen käy mielessä. Kyyneleet tulevat silmiini. Ei, ei näin. Nyt en luovuta.

Jatkan matkaa kävellen. Vesisade yltyy. Minua alkaa paleltaa. Energiat ovat aika vähissä. Tien vieressä on laavu, istahdan sinne ja kaivan repusta takkini ja puhelimeni. Nyt on kuuluvuuttakin. Soitan kotiin ja kerron mikä on tilanne, jotta kotiväki ei ihmettele gps-pallukkaani seuratessani, miksi pysähtelen ja liikun niin hitaasti. Istun laavulla kymmenisen minuuttia. Olo alkaa tuntua paremmalta. Jatkan matkaa.

Olen taivaltanut vajaan maratonin verran kun tulen Tavikoskelle. Otan kuvan ja postaan sen faceen:

Terkkuja täälltä jostain. Vajaa maraton takana, reilut 60k edessä. Mahalaukun sisältö ei pysynyt menossa mukana, jätin sen tienposkeen ja matka jatkuu. Hitaasti mutta varmasti. :-)

Matka jatkuu pitkin Kokkosärkkien hiekkaharjua. Näköalat ovat upeita ja polut hyvin juostavia. Oloni on kohentunut ja rullaan mäet alas reipasta vauhtia. Juoksu tuntuu ensimmäistä kertaa matkan aikana jopa hyvältä. Sade on pikku hiljaa väistymässä. Maraton tulee täyteen ajassa 7:20.

Kilometri kilometriltä etenen kohti Maanselän etapin dropbag-huoltoa. Kilometrejä on kertynyt mittariin jo lähes viisikymmentä ja jalkoja alkaa hieman painaa. Teen kuten turvajuoksuillanikin, pidän pienin väliajoin lyhyitä taukoja, käyn kyykyssä ja pyörittelen hieman nilkkoja. Näin jalat pysyvät vetreinä eivätkä "tönkköydy" tasaisesta juoksusta. Kaivan repusta myös pussin pähkinöitä ja kuivattuja karpaloita. Ne tuntuvat maistuvan ja myös pysyvän sisällä.

Tulen pitkälle hiekkatien pätkälle. Tämän muistan hyvin viime vuodesta. Hieman ennen rautatien ylitystä näen mutkan takana vilaukselta pakettiauton. Onko tässä muka joku huoltopiste? Juoksen eteenpäin ja huomaan, että se on perheeni. Upea yllätys! Heidänhän piti tulla vasta Maanselän Etapille reilun viiden kilometrin päähän. Kuopus antaa halauksen. Tällä jaksaa dropbag-huoltoon hyvin.

Viimeiset viisi kilometriä halauksen ja huollon välillä tuntuvat pitkiltä. Minulla on nälkä. Juoksen niin kovaa kuin vain pystyn.

Maanselän etapilla perhe on minua jälleen vastassa ja saan kannustusta: "äiti, äiti, äiti!!! Mari, Mari, Mari!!!" Aivan mahtavaa.

Kello on vähän yli puoli viisi. Olen ollut liikkeessä reilut 10 ja puoli tuntia ja siten karkeasti suunnitellusta aikataulusta puolisen tuntia jäljessä. Haen dropbagin ja mies tuo minulle lautasellisen jauhelihakeittoa. Laitan sen jäähtymään ja riisun kengät. Vaikka Akashat tuntuvat hyvältä jalassa, ne eivät tälle pehmeällä alustalle ja liukkaille pitkospuille ole paras valinta. Vaihdan jalkaan kuivat sukat vanhat Salomon S-Lab Sense Ultrat. Tuntuvat kovilta mutta pysyn valinnassani.

Vaihdan kuivan puseron päälle ja laitan päälle myös merinovillaisen pitkähihaisen. Syön keittoa ja juon cokista, juttelen perheen kanssa. Pasi on tullut huoltoon hetkeä aiemmin ja on tehnyt päätöksen keskeyttämisestä. Yritän houkutella jatkamaan, en onnistu siinä. Jalat ovat kuulemma niin väsyneet, että matkan jatkaminen yhä teknisemmäksi muuttuvalla reitillä ei houkuta. Kyselen mieheltä myös ystäväni Seijan tilannetta, kuulen hänen olevan noin kolme kilometriä takanani. Hänellä tuntuu olevan kaikki hyvin.

Lataan puhelimen ja kurkkaan pikaisesti facebookiin. Kavereilta on tullut hurjasti tsemppauksia. Tuntuu mahtavalta, että ystävät elävät tässä niin mukana. Fb:ssä on ehditty jo ihmetellä pitkää huoltotaukoanikin. Vastaan, että kaikki on hyvin. Ruoka maistuu, vaatteet on kuivat ja matka jatkuu.

Koska minua paleltaa pitkän tauon jälkeen, laitan vielä päälleni sateenpitävän takkini. Se on todennäköisesti ihan liikaa mutta mahtuuhan se reppuun. Hyvästelen perheen ja jatkan matkaa. Kello on 17.10.

Kilometrit 60-79

Maha täynnä ruokaa juoksu ei onnistu. Kävelen ensimmäiset kaksi kilometriä ja annan ruoan sulaa. Kurkkaan kävellessäni faceen. Juoksututtavani Villen kommentti hymyilyttää: "Enää mara jäljellä. Helppo homma."

Minulle alkaa tulla lämmin. Laitan takin reppuun ja otan käteeni sauvat. Jos meinaan suureksi osaksi kävellä, ehkä sauvoista on apua. Totean kuitenkin pian reitin olevan niin umpeen kasvanut, että pitkässä heinikossa sauvoista on vain haittaa. Pakkaan ne takaisin reppuun. Merinovillapaidan laitan vyötärölleni. On tämä yhtä sähläämistä, olisikohan nyt kaikki ok ja voisin jatkaa juoksemista?

Matkan edetessä polku muuttuu paremmaksi ja huomaan juoksun kulkevan hyvin. Pitkä huoltotauko on tehnyt hyvää. Seuraavalla huoltopisteellä Hanhilammella (71km) nappaan vain mukillisen mehua ja jatkan matkaa. En uskalla juoda syödä energiageelejä alun ongelmien vuoksi, joten yritän saada energiaa mehusta. Jossain vaiheessa kaivan repustani myös pikkupurkin mustikkakeittoa, jotan hörpin juostessani.

Olo on hyvä. Vaikka jalat ovatkin jo matkasta tottakai väsyneet, mihinkään ei koske eikä jalkojen väsymys enää pahene. On todella jännä huomata, että väsymykseen tottuu. Sen kanssa oppii tavallaan elämään jopa niin, että ajoittain tuntuu, että kone on tässä vaiheessa vasta kunnolla käynnistynyt. Etenen jälleen melko reipasta vauhtia. Garmin piippaa 75km, aikaa on kulunut 14h. Olen juossut nyt pidemmän matkan kuin koskaan ennen.

Tulen Kuusijärvelle. Nappaan kauniista maisemasta kuvan ja huomaan ystäväni Sannan laittaneen minulle viestin. Hän on ollut huolissaan kunnostani. Vastaan, että kaikki hyvin ja maaliin asti mennään. Nyt viimeistään olen varma siitä, että saavutan maalin. Kilometrikyltti näyttää, että matkaa on maaliin 24km. Tiedän sen tarkoittavan vielä useita tunteja matkantekoa mutta hymyilen. Fiilis on mahtava.

Kilometrit 80-102

Teerivaaran huoltoon saavun kymmenen yli yhdeksän illalla. Tässä olen keskeyttänyt viime vuonna ja matkaa oli silloin takana reilut parikymmentä kilometriä vähemmän. Nyt ei keskeytyksestä ole tietoakaan. Olen parhaissa voimissani, nyt minua ei voi pysäyttää mikään.

Kuulen huoltopisteen toimitsijoilta, että ennen minua huoltopisteeltä lähteneet juoksijat ovat minua 27 minuuttia edellä. Sanon, että minulla ei ole mikään kiire ottaa ketään kiinni enkä välitä sijoituksestani. Juoksen vain itselleni. Juon jälleen mukin mehua, kaivan otsalampun repustani ja jatkan matkaa.

Olen mennyt reitin Teerivaarasta Vuokattiin kahdesti aiemmin, joten tiedän mitä tuleman pitää. Kisan vaikein osuus. 13 vaaran ylitys. Reilut puolitoista tuhatta nousumetriä, louhikkoisia nousuja, teknisiä alamäkiä. Arvelen loppumatkaan kuluvan viisi-kuusi tuntia. Tuoreilla jaloilla ja valoisassakin minulla kuluu siihen lähes neljä. Nyt takana on jo 80km, aurinko on juuri laskemassa ja tulen menemään loppumatkan otsalampun valossa. Lisäksi koko päivän kaatosade on liukastuttanut rinteet.

Ensimmäiset viisi kilometriä menevät melko nopeasti. Reitti on tässä alussa vielä helppo ja juoksen reipasta vauhtia. Olen juossut aiemmin vain muutaman kerran pimeässä ja yllätyn itsekin, miten reipasta vauhtia uskallan alamäet otsalampun valossa rallatella.

Nousu Ansavaaralle menee huomaamatta. Ensimmäinen paha nousu on ylös Tolhovaaralle. Mäki on louhikkoinen ja jyrkkä. Välillä pitää kavuta nelinkontin. Ilman käsien apua tästä ei pääse ylös. Matkanteko on hidasta. Mies soittaa ja kyselee kuulumisia. Vakuutan, että kaikki on hyvin. Kuulen, että Seija on joutunut keskeyttämään ja odottaa minua jo Vuokatissa. Harmi, mutta näitä sattuu. Matka on pitkä ja ongelmia kohdatessa on järkevä keskeyttää.

Tulen Tolhovaaran huipulle ja samassa laskeudutaankin jo alas. Lasku tuntuu pahemmalta ja vaikeammalta kuin olin muistellutkaan. Kaatosade on vienyt mukanaan kaiken maa-aineksen kallioiden päältä ja välistä ja kalliot ovat liukkaita kuin jää. Jyrkässä laskussa ei auta välillä muu kuin mennä kalliolla istualtaan alas. Kilometri on koko kisan hitain, 27min. Apua, tässähän menee koko yö!

Seuraavan nousu Persevaaralle ei ole yhtään helpompi. Eikä laskukaan. Reittimerkit on vaikea nähdä, sillä ne ovat sinisiä ja otsalampun valossa ne näkee vasta viime tipassa. No, alaspäin täältä varmaan kuuluu mennä. Alhaalta kuuluu jo ääniä, tulen Rönkön huoltopisteelle. Nappaan mehua ja sipsejä ja minulle kerrotaan, että edellä menevät juoksijat ovat juuri lähteneet huoltopisteeltä. Olen ottanut heitä hurjasti kiinni.

Rönkönvaara, Koljolanvaara ja Porttivaara ovat seuraavat. Yksi nousu ja lasku toisensa jälkeen. Porttivaaralla kohtaan juoksijan. Vaihdamme muutaman sanan, hän jää lataamaan otsalampun akkua ja minä jatkan matkaa läpi Ilveskallion, Lehtovaaran ja Möykynvaaran. Vaikka reitti on minulle tuttu, se tuntuu pimeässä ihan erilaiselta kuin valoisan aikaan. Jyrkät nousut ja laskut menen varovasti, vähänkään tasaisilla pätkillä juoksen minkä jaloistani irti saan. Juoksu tuntuu mahtavalta. Jossain välissä puhelin soi ja ystäväni Ansku kyselee vointiani. On ihana kuulla ystävän ääni ja tietää, että menoani seurataan. Kerron, että kaikki hyvin.

Matovaaran jälkeen kuulen ääniä ja törmäänkin seuraaviin juoksijoihin. Kestävyyttä Pintakaasulla -foorumilta tuttu Satu ystävänsä kanssa. Vaihdamme lennosta pari sanaa ja jatkan matkaa. Minulla on nyt flow päällä. Silloin pitää mennä.

Kilometrit tuntuvat jyrkissä nousuissa ja laskuissa kuluvan todella hitaasti ja vaarat eivät tunnu loppuvan. Vielä Keima, Pikku-Pölly ja Iso-Pölly. Sitten kaikki 13 on selätetty ja tulen Vuokatinvaaran päälle. Näkötornin juurella on joku nainen, joka tsemppaa ja jatkan juoksua parkkipaikan läpi viimeiseen alamäkeen. Maaliin on matkaa kolme kilometriä. Olen varma, että alitan 21h.

Pääsen juuri parkkipaikan valosta pimeälle metsäpolulle kun otsalamppuni sammuu. Voi ei, miksi juuri nyt :-( Istahdan kalliolle ja otan repun pois selästä. Etsin varavirtalähteen. Siinä on kolme piuhaa erilaisilla liittimillä. Miten ihmeessä löydän pimeässä oikean?!? Ei onnistu. Aikaa kuluu. Otan puhelimen taskusta ja yritän sen valossa saada liittimen paikoilleen. No vihdoin. Jään istumaan ja odottamaan latautumista. Kauankohan tätä pitää ladata?

Olen äärimmäisen turhautunut. Juuri kun juoksu sujuu niin hyvin. Odotan pari minuuttia ja tajuan, että voisin ehkä jatkaa matkaa siten, että pidän otsalamppua ja varavirtalähdettä kädessäni. Onnistuu. Jatkan matkaa.

Enää kilometri maaliin. Käsi alkaa puutua siitä, että joudun puristamaan piuhoja etteivät ne irtoa ja vaihdan otsalampun toiseen käteen. Reittimerkinnät on pimeässä hankala löytää ja parissa risteyksessä joudun miettimään, mihin suuntaan lähden. Kaukana maali ei voi enää olla.

Viimeinen tieylitys ja kuulenkin maalista jo ääniä. Kiristän vielä vähän vauhtia ja ylitän maaliviivan sunnuntaiaamuna kolmen jälkeen ajassa 21:10:22. Minä tein sen.

Etsin Seijan käsiini ja ajamme kotiin. Vaikka juostessa ei väsyttänyt, nyt meinaan nukahtaa seisaalleni. Ruisleipä ja lasi maitoa ja nukkumaan.

Seuraavana päivänä

Herään aamulla klo 8 vain kolmen tunnin yöunien jälkeen. Endorfiinit. Kirjoitan faceen eiliseen kommenttiketjuun:

Vaikka ajalla ei voikaan hurrailla, leijun silti vähän pilvissä kun pääsin ehjänä ja erittäin hyvävoimaisena maaliin. Jaloistakaan ei oikein tänään huomaa mitään, että olisin noin pitkän matkan juossut. Näihin kilsoihin alkaa näköjään tottua. 

Selvisin elämäni kovimmasta juoksuhaasteesta. Mahtava kokemus ja elämys. Mitähän seuraavaksi?

Sitä pitäis vissiin vähän jo pakatakin?

Kantapääopistossa -blogin Johanna kyseli minulta taannoin, millä tavoin tankkaan ja valmistaudun kisoihin ja millä tavoin huolehdin energiansaannista juoksun aikana ja pyysi minua kirjoittamaan lyhyen blogipostauksen siitä. Lupauduin.

Nyt jälkeenpäin kyllä vähän arveluttaa tämä lupaukseni, sillä minä voisin enemmänkin kirjoittaa kirjan siitä, millä tavoin EI kannata valmistautua kisaan (esim. kävellä kisaa edeltävänä päivänä yli kymmenen kilometriä varvassandaaleilla tai jos kärsii matkapahoinvoinnista kuten minä, valita kisaa, jossa starttipaikalle matkustetaan mutkaista vuoristotietä bussissa...) tai millä tavoin ET varmista energiansaantia kisan aikana (ota ensimmäinen geeli vasta kun olet juossut kaksi tuntia, jolloin energiavarastot ovat jo ihan tyhjät tai unohda juoda, jolloin saat valtavan päänsäryn tai ota mukaasi vain geelejä, jotka varmasti aiheuttavat oksennusrefleksin...).

Ihaillen luen blogikirjoituksia tai postauksia facebookista juoksijoilta, jotka tekevät kaiken oppien mukaisesti. Tankatessa ruokavalioon lisätään juuri oikeanlainen määrä hiilihydraatteja, jo viikkoja ennen aletaan ottamaan lisäravinteita (kuten ehkä magnesiumia) ja kisaa edeltävä viikko pyhitetään levolle ja unelle. Varusteet on pakattu valmiiksi jo pari viikkoa aiemmin ja kisavermeet testattu todenmukaisissa olosuhteissa. Ei meillä.

Kaksi päivää kesän suurimpaan ja haastavimpaan koitokseen (Vuokatti Trail Challenge 100km) ja minä olen jälleen kerran todella huonosti valmistautunut - kuten aina. Mitenkäpä sitä vanha enää oppisi.

Viikko on ollut täynnä stressiä töiden alettua ja koululaisten palattua koulun penkille. Iltaisin on etsitty mystisesti kadonneita todistuksia ja syysvaatteita ja päällystetty kuuden koululaisen kirjoja. Rion olympialaisetkin sattuivat juuri samalle viikolle. Kuka hemmetti keksi järjestää ne Brasiliassa, jossa aikaero on Suomeen niin valtava!?! Yöunet ovat jääneet siis kaikenkaikkiaan aika vähäiseksi.

Työpäivä on kulunut tiiviisti koneen ääressä ja syöminen on unohtunut - tai sitten kun olen syönyt, olen syönyt liikaa ja ollut ihan ähkyssä.

Tämän viikon viimeistelylenkin piti olla kuuden-seitsemän kilometrin reipas mutta jo kolmen kilometrin jälkeen olin niin puhki, että jätin lenkin kesken. Kengät kuitenkin onneksi ehdin testata jo toissa viikonloppuna kun kävin juoksemassa viimeistelypitkiksenä Terva Trail Runin 33km. Huh, jotain sentään tehty oikein.

Kaiken kukkuraksi tajusin eilen, että pitäisi vissiin jo pakatakin. Siinä tavaroita kasatessani huomasin, että geelivarastoni ovat huvenneet ja lempigeelejäni (Powerbar Smoothie gel) täällä maalla ei tietysti saa mailta halmeilta. Netistä tilaamiseenkaan ei aika enää riittäisi. Just perfect :-)

Lisäksi tapani mukaan vilkaisin pakollisten varusteiden listaa vasta myöhään eilen illalla. Onneksi siellä ei ollut mitään yllätyksiä. Kaikki löytyi kaapista. Jotain positiivista.

Tänään sain vihdoin kaikki muutkin tavarat kasaan. Reppuun lähtee energiaksi erilainen sekoitus geelejä (kaikki mitä kaapinpohjilta ja lähikaupasta löytyi!), erilaisia energiapatukoita sekä pussillinen pähkinöitä ja kuivattuja karpaloita. Juuri tarpeeksi, että energiaa voi ottaa noin tunnin välein (tästä karkeasta aikataulusta yritän pitää kiinni) mutta kuitenkin monipuolisesti, jotta on valinnanvaraa sen suhteen, mitä tekee kulloinkin mieli. On inhottavaa seistä märässä metsässä väsyneenä ja huomata, että ainoa energianlähde repussa on geeli, joka nyt vain oksettaa... Suolatabletteja, jotta nesteiden imeytymisessä ei tulisi ongelmia. Kofeiinitabletteja, jotta lähes vuorokauden kestävässä jaksaa valvoa.

Dropbagiin (tulevassa kisassa 60km:n huollossa) tavarat kisan loppumatkalle. Sauvat, otsalamppu (klo 21.30 iskee pimeys ja siinä vaiheessa matkaa on vielä jäljellä varmasti lähes 30km) ja vähän erilaista energiaa (mustikkakeitto, Snickers) kun väsyneenä ei geelit enää välttämättä uppoa. Coca-Colaa huoltopisteellä juotavaksi, se maistuu väsyneenä taivaalliselta!































Summa summarum, kisavalmistautumiseni on aika surkeaa ja tarkkoja suunnitelmia itse kisaankaan minulla ei koskaan ole. Johanna, tätä et vissiinkään halunnut kuulla, joten älä ota oppia minusta :-) Mutta savolainen minäni sanoo, että asioilla on tapana lutviutua ja kai sitä tästä kisasta selvitään kuten kaikista muistakin. Ilman suurempia suunnitelmia. Ja viimeistään sunnuntaina tiedetään, miten tässä nyt sitten kävi.

Reilut kaksi viikkoa h-hetkeen

Tasan 15 vuorokautta Vuokatti Trail Challengen starttiin. Siihen kesän tai ehkä paremmin sanottuna koko juoksuharrastukseni aikaiseen suurimpaan koitokseen. 100kilometriä omin jaloin vaikeassa maastossa Hiidenportin kansallispuistosta yli Maanselän vaarajonon Vuokattiin. Kokonaisnousua 2280m, aikaa startista maalin sulkeutumiseen 24 tuntia.

Keväällä kisaan ilmoittautuminen tuntui tosi hyvältä ajatukselta. Onhan se pitkä matka mutta eiköhän se ole selvitettävissä. Ei se matka tapa vaan se vauhti.

Nyt kisan lähestyessä minua alkaa suoraan sanottuna hieman kyllä jännittämään. Onhan se ihan hurja matka. Ja reitin osittain tuntien reittiprofiilikaan ei kyllä anna yhtään armoa. Pahimmat nousut ja laskut ovat kisan lopussa ja ne on selvitettävä väsynein jaloin. 13 vaaraa, suurin osa kisan nousumetreistä on ympätty reitin vimeiselle kahdellekymmenelle kilometrille.

No, oli miten oli, tänne ollaan nyt menossa. Ja vaikka jännittää, niin aika luottavaisin mielin olen kuitenkin lähdössä matkaan. Kesän treenit eivät toki ole täysin menneet suunnitelmien mukaan, sillä kesäkuussa ilmennyt päkiäkipu vei muutamaksi viikoksi telakalle mutta yhteensä kesän aikana olen saanut kuitenkin alle ihan kivasti treenitunteja.

Turvajuoksut niin Karhunkierroksella kuin Pallaksellakin toimivat erinomaisina ylipitkinä treeneinä ja siellä oli mahdollisuus myös testata vaatetusta ja energiansaantia. Lisäksi ne toimivat erinomaisina mentaalitreeneinä päälle, joka usein pettää aiemmin kuin kroppa tai jalat.

Testilenkin perusteella La Sportiva Akasha tulee olemaan kisakenkäni.

Kenkävalinta on tuottanut hieman ongelmia, sillä Salomon S-lab Sense Ultrat, joilla olen tähän mennessä pitkät lenkit maastossa juossut, alkoivat Pallaksella muodostamaan märkiin jalkoihini siellä joskus viidenkymmenen kilometrin jälkeen rakkoja. Vaimennuskin tuntui ultramatkalle kivikoissa vähän turhan vähäiseltä.

Tutkittuani netin ja luettuani kymmeniä suosituksia erilaisista kengistä, päädyin ostamaan La Sportivan Akashat. Kävin niitä nyt toissapäivänä Vuokatissa aidoissa kisaolosuhteissa testaamassa ja ne tuntuivat toimivan erittäin hyvin. Kengän pehmeä, sukkamainen päällinen tuntui miellyttävältä ja se päästi veden nopeasti pois kengästä. Tossun pehmeän sisäpohjan ansiosta juokseminen juurakoilla ja kivikoilla tuntui pumpuliselta ja iskunvaimennuksesta huolimatta tuntuma polkuihin säilyi hyvin.
Viimeinen pitkä lenkki ennen kisaa tulee sitten toivottavasti vahvistamaan tämän kisakenkävalintani.

Vuokatin vaarojen maisemat kompensoivat kaikki kärsimykset.

Huomenna tosiaan viimeinen pitkä lenkki ja sitten kaksi viikkoa keventelyä. Kevyitä lenkkejä juoksutuntuman ylläpitämiseksi, paljon unta ja terveellistä ruokaa. Ja kun kisaan starttaan, pidän Dean Karnazesin yksinkertaisen ohjeen mielessäni:

"Puff out your chest, put one foot in front of the other and don't stop till you cross the finish line".