Paluu polkujuoksu-urani lähtökuoppiin: Nuuksio Classic Trail Marathon 2015

Tasan vuosi sitten juoksin ensimmäisen polkumaratonini Nuuksio Classic Trail Marathon -tapahtumassa Espoossa. Sain tuolloin pari viikkoa ennen kisaa jonkun ihme päähänpiston ja ostin peruutuspaikan kisaan, vaikka olin juossut poluilla tätä ennen vain 120km. Saldona tuolloin oli ensikertalaiselle ihan suht hyvä aika (5:34:10) mutta valitettavasti myös lähes kolmen kuukauden telakkajakso. Kisan jälkeen polkujuoksuun tottumattomat lihakseni olivat niin rasittuneet, että juoksijan polvi vaivasi viikkokausia.

Revanssia vailla ilmoittauduin tänä vuonna Nuuksioon jo hyvissä ajoin heti ilmoittautumisen auettua keväällä. Koska koko kesä meni ylirasitustilasta toipuessa, olin jo miettinyt jättäväni koko kisan väliin. Oloni kohennuttua päätin kuitenkin startata.

Kaksi päivää ennen kisaa kirjoitin mietteitä harjoituspäiväkirjaani:

Viime kuukausina olen juossut vähemmän määrätietoisesti kuin koskaan mutta siitä huolimatta olen onnistunut tekemään kuitenkin ihan kiitettävän määrän pitkiä lenkkejä, joten luotan siihen, että entisellä peruskunnolla mennään. Kaksi viikkoa sitten kaaduin ja satutin oikean polveni. Luulin aluksi, että asfaltti-ihottuma ja mustelma paranisivat hyvissä ajoin ennen kisaa mutta polvea jomottaa edelleen silloin tällöin. Toivottavasti polvi kestää ylihuomenna. Muuten olen rauhallisemmilla mielin kuin koskaan lähtemässä kisaan - ehkä juuri siksi, että tulostavoitteita ei ole. En ole vetänyt stressiä kamoista, en kengistä, en tankkauksesta, en matkaeväistä. Uskon ja luotan naiivisti siihen, että kaikki menee hyvin, vaikka tällä viikolla keventelystä johtuen tuntuu taas siltä, että en jaksa juosta metriäkään :-)

Nuuksioon saavuimme pitkän ajomatkan jälkeen myöhään kisaa edeltävänä iltana. Mukanani oli mies ja kaksi lasta ja olimme varanneet hotellihuoneen koko viikonlopuksi.

Kisapaikalla oli jo kiva tunnelma kun paikalla oli paljon muitakin kisamateriaalin hakijoita ja kisan yhteistyökumppanit olivat paikalla esittelemässä tuotteitaan. Salomonin ständiltä löytyikin upouudet Salomon S-Lab Sense-kengät, jotka tuntuivat jalassa niin hyviltä, että päätin tehdä sen, mistä maratonareita aina varoitetaan ja laittaa jalkaan kengät kisaan suoraan pakasta. Kisajärjestäjät olivat jo viikolla ilmoittaneet, että reitti on märkä ja viime päivien sateiden jälkeen metsässä oli luvassa mutavelliä ja liukkaita kallioita ja Salomonin kenkä tuntui näihin olosuhteisiin paremmalta valinnalta kuin mukanani olleet luottotossuni The North Face Ultra Trailit tai viime vuonna reitilläkin palvelleet Sarvan nasturini. 

Kisapäivän aamu oli kostea ja sumuinen. Aamupalan jälkeen kävin lasten kanssa hetken heittelemässä frisbeegolfia ja fiilis oli mukavan rento. Ei jännittänyt yhtään. Pakkasin juomaliiviin rakkoon reilun litran vettä, otin liivin pikkupulloihin urheilujuomaa ja energiaksi matkalle mukaan kolme nergiapatukkaa. Minullahan oli aiemmissa pitkissä kisoissa ollut ongelmia vatsan kanssa ja geelit olivat saaneet aikaan oksennusrefleksin, nyt ajattelin kokeilla vähän erilaista taktiikkaa.

Yhdeksän jälkeen laitoin kamat päälleni ja menin hotellin aulaan odottelemaan starttia. Perhe lähti päiväksi Korkee-seikkailupuistoon seikkailemaan.

Lähtöryhmiä oli tänäkin vuonna kaksi. Edellisvuonna ryhmän oli saanut valita itse, tänä vuonna meidät oli järjestäjien toimesta jaettu valmiiksi kahteen ryhmään. Minut oli nähtävästi edellisvuoden ajan ja sijoituksen (muistaakseni joku 40/120) perusteella laitettu näistä ryhmistä ensimmäisenä starttaavaan. Tänä vuonna polkujuoksukokemusta oli toki enemmän, mutta järjestäjä ei voinut tietää, että olin lähdössä matkaan neljä kiloa painavampana ja ylirasitustilasta juuri toipuneena, joten hirveä aikaparannus ei ollut realistinen. Lähdin ennenkaikkea hakemaan ehjää juoksua ilman siitä seuraavaa telakkajaksoa ja toki toiveissa oli entisen ajan parantaminen. Se oli kuitenkin sivuseikka.

Kisan lähtöpaikka.

Ryhmittäydyin lähtöryhmän vasempaan reunaan lähes takariviin. Starttilaukaus pamahti ja lähdin hyvillä mielin matkaan. Ensimmäisen kolmen kilometrin jälkeen kuitenkin huomasin, että sorruin samaan typerään virheeseen kuin viimekin vuonna ja juuri siihen mitä olinkin pelännyt: juoksin letkan viemänä ihan liian kovaa. Sykkeet pomppivat jo 160-170 välillä ja tiesin, että tällaisilla sykkeillä en matkaa jaksaisi loppuun asti.

Himmasin hieman, päästin kovempia juoksijoita ohi aina kun taakseni tuntui syntyvän letkaa ja yritin olla piittaamatta muitten vauhdeista. Ylämäet kävelin alusta asti kuten olin jo ennen lähtöä suunnitellutkin.

Juoksu tuntui korkeista sykkeistä huolimatta mukavalta ja jo muutaman kilometrin jälkeen kävi selväksi, että kenkävalinta oli ollut loistava: kengät istuivat jalkaan kuin sukka ja mutaisessa ja märässä metsässä ja jopa liukkailla kallioilla kenkä antoi hyvän pidon.

Ekat kymmenen kilsaa meni tosi nopeasti ja kisan pahin nousu Solvallan laskettelurinteessä meni vielä hyvin voimin. 11km:n väliaikapisteen väliaika ennusti noin viiden tunnin loppuaikaa mutta tiesin itse kyllä hyvin, että olin startannut liian kovaa ja hyytyminen oli edessä. Juomapisteeltä en tarvinnut juomaa, sillä sitä minulla oli yllin kyllin mukana ja jatkoinkin Solvallan jälkeen metsään yksin monen muun pysähdettyä täyttämään juomavarastojaan.

Noin viidentoista kilometrin kohdalla juoksu alkoi jo tuntumaan raskaalta. Minun polkujuoksutaitoni ovat melko surkeat ja nilkat jäykät, joten helppoa juoksu ei minulle Nuuksion juurakkoisilla ja sateesta liukkailla ja mutaisilla poluilla ollut. Huokasin aina helpotuksesta kun teknisten polkujen välissä oli pitkiä avokalliopätkiä, joissa sai juosta hieman rennommin ilman, että piti koko ajan pelätä kaatumista.

Kuva: Juha Saastamonen

Reilun puolen välin jälkeen aloin väsyä toden teolla. Tiesin, että väsyminen tuli liian aikaisin ja alkumatkan reippaat kilometrit alkoivat nyt kostautua. Reisiä pakotti ja vauhdit hidastuivat. Sykkeet tippuivat alle 150. Rankimmat kilsat olivat varmaankin kilometrit 23-29. Uupumus oli tässä vaiheessa niin kokonaisvaltaista, että en oikein edes jaksanut harmitella sitä, että edes edellisvuoden aikaani en tänään todennäköisesti pystyisi. Seinä oli tullut vastaan.

 Mietin omassa mielessäni, että tämä taitaa olla viimeinen polkujuoksukisani, koska en vain osaa tätä lajia. Asfaltilla vauhdinjako on niin paljon helpompaa: voit juosta alusta asti samaa vauhtia. Täällä metsässä vauhtia ei voi oikein etukäteen määritellä, ikinä kun et tiedä mitä seuraava kilometri tuo tullessaan ja liian kovasti juostu kilometri kostautuu seuraavassa mäessä. Minullakin vauhdit vaihtelivat sieltä kuuden minuutin kilometrivauhdeista hitaimpiin reilun yhdeksän minuutin kilometreihin.

Mutaa ja haasteita reitillä riitti. Kuvat: Poppis Suomela

Alun tihkusade oli jossain vaiheessa muuttunut kaatosateeksi ja polut yhä märemmiksi ja mutaisimmiksi. Välillä polkua ei ollut lammikkojen alta nähtävissä ollenkaan ja parissa kohtaa olinkin polvia myöten suossa. Alkumatkasta lammikkoja jaksoi vielä jossain määrin väistellä  ja suopätkillä yritin löytää reunoilta kuivimmat ja juostavimmat kohdat mutta väsyneenä mutaisiin ja kosteisiin kohtiin ei jaksanut enää hirveästi kiinnittää huomiota: suoraan läpi vain. Viileä vesi tuntui jaloissa jopa mukavalta.

Kisan toisella huoltopisteellä 26km:n kohdalla pysähdyin täyttämään pikkupullot, kaivoin repustani viimeisen energiapatukkani ja jatkoin matkaa. En tiedä oliko se tuon energiapatukan ansiota vai mitä, mutta jossain kolmenkympin kohdalla sain yhtäkkiä jostain lisävirtaa. Sadekin oli lakannut ja auringonpaisteessa juoksu tuntui yhtäkkiä paljon mukavammalta ja helpommalta. Olin kiitollinen reitin muutamasta hiekkatiepätkästä, sillä niissä pystyin juoksemaan reipasta vauhtia ja sain hieman menetettyä aikaa kiinni. Viimeisen huoltopisteen (33km) ohi porhalsin energisenä pysähtymättä siinä.

Tässä vaiheessa katsoin kelloani ja tajusin, että jos saan tämän megaflown vain pidettyä päällä, alitan viime vuotisen aikani ja parhaimmassa tapauksessa pääsen maaliin jopa alle viidessä ja puolessa tunnissa. Hyvästä fiiliksestäni kertonee myös tämä kuva, joka lienee otettu jossain vähän kolmenkympin jälkeen.

Kuva: Juha Saastamoinen

Tässä vaiheessa kilpailuviettini heräsi ihan kunnolla. Viimeiset kilometrit menivät vähän kuin sumussa ja kelloa vilkuillessa, reitistä en oikein muista mitään. Tiedän, tämä ei ole oikein polkujuoksun syvin tarkoitus, sillä monihan sanoo, että poluilla ei ajalla saa olla merkitystä vaan matkasta pitää vain nauttia. Myönnän heikkouteni, minulle sillä oli kyllä merkitys. Viimeisillä kilometreillä laitoin kaikki päässälaskutaitoni kehiin kun laskeskelin, miten kovaa minun pitää vielä juosta, jotta alitan 5:30h. Hommaa ei hirveästi helpottanut se, että oma Garmin näytti matkaksi lähes kilometrin enemmän. 38km:n reittimerkinnän kohdalla kelloni näytti 4:59:57 ja siitä olikin helppo laskea, että jos en vain ota riskejä kaatumisen suhteen niin pääsen tavoitteeseeni.

Vatsassani kurni. Energiapatukat oli syöty ja varmuuden vuoksi mukaan ottamiani geelejä en tässä vaiheessa enää halunnut repustani kaivella. Neljä kilometriä jäljellä, kolme kilometriä jäljellä, mistä hemmetistä näitä mäkiä riittää?!?! Ei näitä viime vuonna tässä lopussa näin paljon ollut! Noin kaksi kilometriä ennen maalia aloin kuulla kuulutukset ja meinasin purskahtaa itkuun. Melkein maalissa, nyt tossua toisen eteen. Kilometri vielä. Kuulutusten ääni koveni ja laitoin viitosvaihteen päälle. Garmin näytti juoksuvauhdiksi n. 5:50min/km. Avokalliota, sitten lyhyt pätkä hiekkapolkua, kaarros vasemmalle ja maali näkyikin jo. Vielä pieni puristus ja kello pysähtyi aikaan 5:28:16. Sijoitus naisissa 37/120.

Maalissa sain käteeni mukin urheilujuomaa ja grillimakkaran. Se maistui taivaallisen hyvältä, en ole tainnut ikinä nauttia makkaransyönnistä niin paljon. Grillimakkaratarjoilu pitäisi kyllä laittaa pakolliseksi jokaisen kisan maalissa :-)

Istahdin maahan ja samassa kuulinkin ystäväni Minnan saapuvan maaliin. Minna oli lähtenyt matkaan toisessa lähtöryhmässä ja ihan sattumalta olimme juosseet sekunnilleen saman ajan!

Perhekin saapui paikalle ja fiilis oli kyllä mahtava. Olin märkä, mutainen mutta ah niin onnellinen. Jalat ja eritoten polvi kestivät matkan, aika parani viime vuodesta ja pakasta vedetyt uudet tossut toimivat kuin unelma! Ei yhtään rakkoa tai hiertymää. No, pesua kengät kaipaavat, samoin kuin säärystimeni ja sukkani mutta eiköhän nuo seuraavaan polkukisaan mennessä taas ole puhdistuneet. Auts, sanoinko seuraavaan polkujuoksukisaan? ;-)

Dataa:
Garmin näytti matkaksi 42,87km, keskisyke 158. Nestettä matkalla meni vähän vajaa litra, energiaa kolmen energiapatukan verran. 

Höntsäily kunniaan

Viime kuukausi on mennyt höntsäillessä ja blogi on pysynyt hiljaisena.  Kiireinen ja raskas kevät niin henkisesti (uusi koti, uusi työ) kuin fyysisestikin (valmistautuminen Terwamaratonille) alkoi tuntua kropassa. Terwalta en meinannut palautua millään ja vaikka tiesin, että en ole ihan kunnossa, starttasin Vuokatissa ja Kivesvaaralla. Näin jälkeenpäin katsottuna nuokin kisat olisi ollut siinä kunnossa järkevintä jättää väliin mutta meni kauan ennenkuin hyväksyin erilaiset oireeni ylikunnoksi. Olisin halunnut mieluusti laittaa sydämen muljahtelut, yöhikoilun, juoksuinnon lopahtamisen, väsymyksen ja hidastuneen aineenvaihdunnan kilpirauhasen piikkiin mutta kun verikoe näytti kaiken olevan kunnossa, oli pakko myöntää, että olin vain ylirasittunut.

Niinpä annoin itselleni heinäkuussa luvan höllätä. En ole ottanut stressiä juoksumääristä tai -vauhdeista, olen nukkunut paljon ja syönyt hyvin ja ottanut yksinkertaisesti vain rennosti - ja olen huomannut sen tuovan mukavaa vaihtelua elämään!

Liikuntaa en toki ole unohtanut! Päinvastoin, olen vain liikkunut paljon monipuolisemmin. Olemme lasten kanssa kesän aikana kokeilleet jos jonkinlaista uutta lajia seinäkiipeilystä geokätköilyyn. Varsinkin tuosta geokätköilystä on tullut meille mukava yhteinen laji ja siihen on helppo yhdistää lyhyt iltalenkki. Käytiinpä me Vuokatin Angry Birds-puistossakin temppuilemassa ja muutama kärrynpyörä heittämässä.

Pari viikkoa sitten innostuimme koko konkkaronkka osallistumaan paikalliseen ChallengeRuniin, josta nautimme kovasti koko sakki. Parin kilometrin reitille maastossa mahtui jos jonkinlaista estettä: kiipeilyä, konttaamista ja könyämistä sekä viimeisenä "mäntysuopavaahtovesieste", joka toimi kisan jälkeen lapsille uima-altaana :-D Oli tosi mukava osallistua tähän yhdessä lasten kanssa ja olla kannustamassa lapsia hienoissa suorituksissaan. Ja tulipa siinä oman sarjan kakkossija ja mukava tuotepakettipalkinto kylkiäisenä. Ihan ilman stressiä ja suorituspaineita.

Viime viikonloppuna minä, joka inhoan pyöräilyä, pyöräilin 85km, Puolangalta Kontiomäkeen. Huomasin, että sekin voi olla aika kivaa kunhan vauhtiin pääsee. Ja mikäpä siinä oli  pääministerin peesissä polkiessa.

Tuon pyöräilyn jälkeen huomaan jopa miettiväni, josko vaikka koko perhe tehtäisiin jossain vaiheessa pitkä pyörälenkki. Aiemmin olisin vain miettinyt, mihin saisin seuraavan pitkän juoksulenkin kalenterissa mahtumaan. Ja nyt ollaan jo niin pitkällä tässä höntsäilyssä, että olen jopa suunnitellut golfin uudelleen aloittamista. Nia-jumppaankin puistossa yksi päivä osallistuin ja jätin juoksulenkin väliin.  Siinä vaiheessa mietin, että pitäisiköhän hakea jo ammattiauttajalta apua? :-)

No olen minä toki vähän juossutkin. Mutta vain vähän. Ja suurimmaksi osaksi pelkkää pk-lenkkiä, hengästymättä. Juurikin vain höntsäillyt. Ilman suurempia suunnitelmia ja treeniohjelmia. En minkään tavoitteen "velvoittamana" vaan vain siksi, että juoksu on juuri silloin tuntunut mukavalta. Tähän olen toki aina pyrkinyt vaikka tavoitteessani en olekaan aina pysynyt. Mutta nyt lenkit ovat tuottaneet taas iloa, eikä mikään niistä ole ollut pakkopullaa.

Eilen kuitenkin innostuin taas pitkästä aikaa kisailemaan. Näin facebookissa ilmoituksen Kajaanissa järjestettävästä Vimpelinvaaran maastoholkästä ja lähdimme sinne ihan ex tempore lasten kanssa. Kuopus juoksi isoveljen ja isosiskon saattelemana kilometrin ja itse pääsin starttaamaan omassa sarjassani.

Voi vietävä, että oli taas (ihanan) kamalaa juosta kovaa! 8,3km polkuja ja latupohjia muutaman kunnon nousun kera (yhteensä 180 nousumetriä) sai kyllä hyvin sykkeet nousemaan. Vaikka nyt en mitään sijoituksia tavoittelemaan lähtenytkään, sen verran kilpailuviettinen kuitenkin olen, että itselleni hyvän suorituksen halusin tehdä. Siksi harmittikin kovasti kun eksyin noin kilsa ennen maalia ja vedin noin 300 metrin lisälenkuran suon läpi :-D Maaliin saavuin ajassa 46:06 ja sillä irtosi jopa naisten sarjan neljäs sija. Olin ihan tyytyväinen pitkän höntsätauon jälkeen.

Tästä on hyvä jatkaa kohti syksyä. Olo on parantunut huikeasti ja ylikunnon oireet ovat poissa. Olen oppinut nauttimaan muustakin liikunnasta kuin vain juoksusta ja oppinut paljon itsestäni, kehostani ja levon merkityksestä. Siitä, miten kokonaisvaltainen kroppa kuitenkin on. Juoksumäärien ei tarvitse olla suuriakaan, että keho tekee stopin, jos muilla elämänaloilla on stressaavaa.

Kympit ja puolikkaat ja muut suunnitellut kovat kisat jäävät tältä kesältä väliin. Seuraava etappi on Nuuksio Classic Trail maastojuoksumaraton syyskuussa. Ja sielläkin olen antanut itselleni luvan vain höntsäillä ja nauttia matkasta.

Ja jos teissä blogini lukijoissa on juoksijoita, niin muistakaahan tekin välillä levätä. Sen merkitystä ei varmaankaan voi painottaa liikaa!

Kainuun kesäyö, jättiläisiä ja märkää metsää

Viime viikonlopun katastrofiultran ja keskeytyksen jälkeen minun oli pakko päästä nuolemaan haavoja poluille. Keskeytys ja luovutus painoi mieltäni ja itsetuntoani ja minun oli pakko päästä näyttämään itselleni, että pääsen kisassa maaliin asti. Pelko kalvasi kuitenkin mieltä, miten seuraavassa kisassa tulee käymään. Pettääkö henkinen kantti taas?

Mikäpä tähän pelon voittamiseen olisikaan ollut parempi kuin oman kotikunnan "Jättiläisten Yö: Kivesvaara Uphill Run", polkujuoksukisa kainuulaisessa kesäyössä, jossa juostaan kolmea vaaraa (jättiläistä) ylös ja alas. Olin jo kahtena aikaisempana vuonna halunnut osallistua kisaan mutta oli päällekkäisyyksien takia jäänyt väliin. Niinpä VTC:n keskeytys oli tavallaan kuin kohtalon sanelua sille, että nyt kisaan on osallistuttava.

Niinpä laitoin heti tiistaina ilmon sisään kisan pisimmälle, 22,5km:n matkalle. Kainuulaiseen vaatimattomaan tapaan tätä mainostettiin kaenuulaesena puolimaratonina vaikka se reilun kilometrin normaalia puolimaratonia pidempi olikin. Kova reissu oli tulossa, sillä osan reitistä tunsinkin omilta polkuretkiltäni ja reittikuvauskaan ei kovin helppoa kisaa luvannut:

"Ratamestarin puolihullu päiväuni. Isoimmat nousut väkisin haettu reitille. Tarjolla kaikenlaista alustaa, hiekkatietä, polkua, metsää, hakkuuaukkoa, suota. Viidesti yli 100m korkeuseron nousu. Sopii kovakuntoisille juoksijoille, erityisesti polkujuoksusta pitävälle."

Koko viikon Kainuussa satoi vettä. Kun kisapäivä koitti, vettä tuli yhä kaatamalla. Katsoin sääennustetta siinä toivossa, että pääsisimme kuivalla kelillä starttaamaan mutta vielä aamulla ennuste näytti illalle kaatosadetta.  Kun klo 18 jälkeen puin juoksukamppeet päälleni, sumutin itseni päästä varpaisiin hyttysmyrkyllä ja ajelin kisapaikalle eli Elämyskeskus Jättiläisenmaahan Kivesvaaran huipulle, sade kuitenkin hellitti.

Kävin kisakeskuksessa hakemassa numerolapun (aivan ihana ja nostalginen naruilla sidottava numerolappu, jossa KOP:in mainos!), tervehdin paikalla olevia tuttuja ja tsemppasin lasten sarjojen juoksijoita. Kun kello lähestyi puoli kahdeksaa, aurinko tuli esiin kuin tilauksesta! Samalla paikalle saapuikin jo mieheni lasten kanssa katsomaan starttia. Kilpailun johtaja antoi vielä viime hetken reittiohjeet ja toivotti tervetulleeksi Suomen rankimmalle puolimaratonille.

Ohhoh, Suomen rankin puolimaraton? Tästä huolimatta minulla oli tosi hyvä fiilis. Ihan erilaiset tunnelmat kuin viikko sitten ennen lähtöä Vuokatin ultramatkalle ja kaiken kruunasi se, kun kuopus antoi minulle ennen starttia pusun ja kysyi: "Äiti, tuutko sinä ykköseksi?" Lupasin, että vähintään neljänneksi tulen :-) sillä tiesin, että naisten sarjassa juoksee neljä naista.

Klo 20 lähdimme matkaan. Pisimmälle matkalle meitä starttasi yhteensä 13 juoksijaa. Samaan aikaan starttaavalle lyhyelle matkalle lähti reilut parisenkymmentä juoksijaa. Kärki lähti matkaan hurjaa vauhtia, eikä ihme, olihan mukana kovia juoksijoita (mm. maajoukkuehiihtäjä Ari Luusua) ja kovia aikoja luvassa. Ensimmäiset puolitoista kilometriä mentiin alamäkeen Kivesvaaralta alas. Alun hiekkatiepätkä vaihtui äkkiä metsäkoneen ajouraksi, joka oli märkä kuin mikä. Tossut kastuivat ja alusta oli pehmeä ja liukas mutta juoksu tuntui hyvältä ja vauhti pysytteli viiden minuutin kilometrivauhdin tuntumassa.

Parin kilometrin jälkeen takanani juokseva paikallinen veteraaniurheilija sanoi, että kohta se leikki alkaa kunnolla. Käännyimme pusikkoon ja näin edessäni ihan he..etin jyrkän nousun! Apua, tuostako pitää mennä ylös, naurahdin. Juu, siitäpä sitä, se on tasan kilometrin mittainen, kuului ääni takanani. Ja sitten noustiin kisan ensimmäiselle jättiläiselle, Kivesvaaralle. Lyhyen matkan juoksijat juoksivat, minä katsoin parhaakseni kävellä. Sykkeet sai kävellessäkin hyvin tappiin ja maksimiksi mittari mittasikin tuossa nousussa 180.

Nousun jälkeen reitti kulki jälleen starttipaikan ohi ennenkuin katoaisimme pitkälle lenkille metsän siimekseen. Kotikisan etuna on se, että katsomossa on paljon tuttuja ja niinpä nimeäni huudettiinkin useaan kertaan kun juoksin kisakeskuksen ohi. Mies oli lasten kanssa yhä paikalla ja sieltäkin sain hurjasti kannustusta ja pääsin valokuvaan. Täällä oli myös kisan ensimmäinen huoltopiste ja kylmä juotava tulikin hikisen nousun jälkeen tarpeen.

Sitten katosimme metsän siimekseen ja lähdimme alamäkeen kohti toista jättiläistä, Keräsenvaaraa. Tuo paikallinen vähän yli kuusikymppinen veteraaniurheilija meni edelläni ja koska tunsimme toisemme jo ennestään, juttelimme leppoisasti siinä juostessa. Vauhdit tuntuivat sopivan yksiin ja niinpä jäin peesiin. Veteraaniurheilija tunsi maaston kuin omat taskunsa ja minun oli helppo juosta perässä.

Noin viiden kilometrin kohdalla maasto muuttui tosi märäksi. Siis oikeasti tosi märäksi. Välillä olimme säärtä myöten lammikoissa ja mudassa ja kun lähdimme nousemaan Keräsenvaaralle, polku oli pelkkää puroa. Mutta juoksu tuntui silti mahtavalta. Olin tosi iloinen ja pistelin menemään veteraanin perässä.

Seitsemän kilometrin kohdalla oli seuraava huoltopiste. Kaivoin spi-beltistäni geelin ja join päälle mukin vettä. Ilta-aurinko porotti lämpimästi ja kaadoin vettä päällenikin. Huoltopisteen jälkeen polku muuttui hiekkatieksi ja ylämäestä huolimatta vauhdit kasvoivat hieman. Kymppi tuli täyteen ajassa 1:04. Rupattelimme veteraanin kanssa koko ajan. Tiesinkin hänen olleen nuorempana kovassa kunnossa mutta kun kuulin, että hölkkäilin siinä ikäsarjansa MM-Triathlonistin kanssa ja että maratoneja häneltä oli aikoinaan tullut juostua useitakin viikossa reiluun kahteen ja puoleen tuntiin, olisi hattu kyllä lähtenyt päästä jos sellainen olisi päässäni ollut. Sanoinkin hänelle, että ei sitä joka tyttö pääsekään maailmanmestareiden peesiin. Hän kyseli paljon juoksuharrastuksestani ja sain paljon hyviä vinkkejä omaan harjoitteluuni. Tunsin oikeasti olevani onnekas saadessani juosta moisessa seurassa.

Keräsenvaaralta jatkoimme matkaa alamäkivoittoisesti kohti Honkavaaraa. Reitti meni Yölinnunkurun, vanhan metsäalueen ohi, jonka vanhimmat puut ovat jopa 200 vuotta vanhoja. Umpimetsässä juoksu oli haastavaa ja ajattelin, että ilman edessä juoksevaa veteraania vauhtini olisi ollut hitaampaa, sillä en yksinkertaisesti olisi uskaltanut juosta niin kovaa. Hänen perässään oli kuitenkin helppo mennä kun reittimerkintöjä ei tarvinnut etsiä vaan pystyin keskittymään jalkoihin. Pian tulimme suoalueelle, joka jo normaalistikin on kostea mutta nyt se oli märkä. Siis märkä isolla M-kirjaimella. Maasto oli hurjan pehmää ja olin paikoittain polvia myöten vedessä. Jos olisin ollut yksin, olisin varmasti panikoinut ja pelännyt uppoavani suohon. Mutta veteraanin perässä tunsin oloni turvalliseksi.

Suon jälkeen lähdimme nousemaan kolmannelle jättiläiselle, Raappananmäelle. Vaaralle nousu metsässä, jossa ei ollut polkua ollenkaan, sai sykkeet taas kivasti piippuun. Kilometrejä oli takana viitisentoista ja minun askel alkoi jo hieman painaa mutta reilut 20 vuotta itseäni vanhempi juoksijakollegani juoksi kuin olisi vasta startannut. En voinut muuta kuin ihailla hänen menoaan ja yrittää pysyä perässä.

Raappananmäen päälle tultaessa saimme jälleen huoltopisteeltä vettä ja otin toisen geelin (hatunnosto talkoolaisille, jotka itikoiden syötävänä päivystivät huoltopisteillä!) Edessämme avautui kisan kaunein maisema. Paikka oli minulle tuttu, täällä olin juossut ennenkin. En osaa oikein selittää sitä, mutta tuolla vaaran huipulla, jopa kesken kisan ja väsyneenä, tunsin oloni niin vahvaksi, levolliseksi ja vapautuneeksi. Näiden vaarojen takia rakastan Kainuuta. Mieleeni tulikin Kainuun maakuntalaulun sanat:

"Meidänpä vapautta vaarat on nää! Meidän on laulua lahtien päät!" 

Näkymä Raappananmäen laelta. Kuva otettu treenilenkiltä helteisenä kesäaamuna heinäkuussa 2014. 

Raappananmäeltä matka jatkui loivasti alamäkeen hakkuuaukeilla ja ajourilla. Minulla alkoi olla vaikeuksia pysyä kovakuntoisen kollegani perässä, joka ei tuntunut väsyvän ollenkaan. Olimme juosseet  noin 19 kilometriä, reilut pari tuntia ja keskisyke oli mittarini mukaan ollut 169. Vielä oli matkaa kuitenkin jäljellä.

Tulimme Pahalouhokselle ja siitä matka jatkuikin ensin teknistä polkua loivaan ylämäkeen muutaman sata metriä, sen jälkeen todella jyrkästi kohti Kivesvaaran huippua. Kisan ensimmäinen nousu oli tuntunut jyrkältä, mutta se ei ollut mitään tähän verrattuna. Tässä vaiheessa minun oli pakko myöntää, että en pysy kollegani perässä ja huikkasinkin, että mene vain menojasi, minä kyllä maaliin selviän. Ihailin hänen keveää askeltaan. Minut tuo todella jyrkkä nousu laittoi ihan kunnolla puuskuttamaan ja vauhti hidastui. Ja nousua jatkui ja jatkui, arviolta noin reilun kilometrin verran.

Pääsin Pahalouhokselta ylös (mittarin mukaan kisan hitain kilometri, 12:27) ja matka jatkui tasaisena ja hyvin juostavana polkuna viimeiselle huoltopisteelle. Sykkeet laskivat hyvin ja juoksu tuntui taas helpolta ja mukavalta. Hymyilin kun tiesin, että tässä kisassa tulen onnistumaan. Olimme jo lähes Kivesvaaran huipulla ja maali oli vain muutaman sadan metrin päässä mutta ennen maaliviivan ylitystä meidän oli kuitenkin juostava Kivesvaaralta vielä kerran alas ja uudestaan ylös! Alamäkijuoksu ei ole ikinä ollut vahvuuteni ja liukas ja mutainen heinikko entisessä laskettelurinteessä teki jyrkässä rinteessä alamäkijuoksusta vieläkin haastavampaa.

Mäen alas päästyäni katsoin kelloa. Aikaa oli kulunut tähän mennessä n. 2:45h. Salainen haaveeni oli ollut alittaa kisassa 3h ja olin niin iloinen kun tajusin sen alittuvan. Enää oli jäljellä viimeinen, viitisensataa metriä pitkä ja kisan jyrkin nousu. Mieleeni tuli reittikuvauksesta lukemani teksti "Viidesti yli sadan metrin korkeuseron nousu" ja nyt tajusin, mitä se käytännössä tälle viimeiselle noin viidelle sadalle metrille tarkoitti. Nousu oli todella jyrkkä. Kivesvaara Uphill Run, nyt mentiin siis tosissaan uphill. En ollut ikinä elämässäni kiivennyt näin jyrkkää rinnettä ylös. Kisan aiemmat nousut tuntuivat tässä vaiheessa ihan lastenleikiltä tähän verrattuna.

Kipusin kallioista, märkää ja mutaista rinnettä ylös ja ajattelin, että mitähän kaverit sanoisivat, jos kutsuisin heidät elokuussa synttäreideni kunniaksi juoksemaan tätä mäkeä 39 kertaa ylös kuten tehtiin juoksukaverin synttäreillä Köykkyrissä . Ajatus suorastaan nauratti, sen verran hullulta se kuulosti. Pari kertaa oli pakko pysähtyä puuskuttamaan, sen verran tiukille nousu otti. Välillä piti ottaa koivustakin kiinni, että sain vedettyä itseni pahimmista kohdista ylös.

Edessäni oli kallionkielleke. En oikein osannut sanoa, miten pitkä matka maaliin oli, koska huippua ei lipan takaa näkynyt. Nousin kiellekkeen päälle ja yllätyin kun maaliin olikin enää vain viitisenkymmentä metriä. Vaihdoin juoksuksi tuttavien huutaessa "hyvä Mari!" ja kuuluttajan kuuluttaessa: "Ja näin saapuu maaliin naisten sarjan ykkönen!" Siis täh, olinko minä voittanut sarjani?

Halasin veteraaniurheilijaa, joka oli saapunut maaliin pari minuuttia aiemmin ja kiitin valtavasta peesiavusta. Kävin hakemassa pokaalini ja paikallinen toimittaja pyysi kuvaan. Vitsailin toimittajalle, että pitää vain valita tarpeeksi pieni kyläkisa niin pääsee podiumillekin :-)

Pokaalilla ei minulle kuitenkaan ollut niin väliä. Olin päässyt maaliviivan yli ja jopa reilusti alle salaisen tavoitteen, loppuajalla 2:52:26. Kainuun valoisassa kesäyössä olin selättänyt pelkoni ja saanut itsetuntoni takaisin. Siihen tarvittiin jättiläisiä, 22,7km (viralliseksi matkaksi ilmoitettiin tuloksissa tämä) ja 800 nousumetriä.

Post scriptum: Kiitos kisan järjestäjille ja talkoolaisille. Hienoa, että pienellä paikkakunnallamme on näin hieno kisa. Ja kaikille ulkopaikkakuntalaisille: tervetuloa käymään Paltamossa ja Jättiläisten yössä nauttimaan hienosta kisasta ja mahtavista maisemista!

Hirvi pysyy aina hirvenä - myös kotipoluilla

Eilen vuorossa oli kauden rankin urakka: Vuokatti Trail Challengen 75km Maanselän vaaroilla. Se ei mennyt ihan putkeen. Mitenkähän kuvailisin päivää lyhyesti? No kolmella kirjaimella: DNF. Kopsaan tähän eilisen päivitykseni facebookista:

Luuserifiilis. Vuokatin vaarat jäi valloittamatta. Vatsa ja henkinen kantti ei tänään kestänyt. Rämmin metsässä 55km, jonka jälkeen jätin leikin kesken. Juoksu oli alusta asti kärsimystä. Metsään jätin toisille muistoksi kymmenisen biokätköä, itselle jäi käteen suunnaton vitutus ja elämäni pisin lenkki. Mutta edes se ei lohduta.


Ja nyt pidempää tarinaa. Aloitetaan siitä, että Terwamaratonin jälkeen minulla oli tosi väsynyt olo. Kroppa ei oikein ottanut palautuakseen. Ei sitten millään. Lepäilin ja hölkkäilin vain kevyesti mutta sykkeet eivät oikein normalisoituneet ja olo oli väsynyt. Minulla oli silti tämän Vuokatin kisan suhteen levollinen olo. Jaksoin uskoa siihen, että matka ei tapa vaan vauhti ja peruskuntoni kyllä riittää Vaarojen valloitukseen.

Kaksi päivää ennen kisaa tuli ensimmäisen kerran mieleen, että juoksusta ei ehkä tulisi mitään, sillä oikean jalan pottuvarpaani oli tulehtunut pahasti. Kerran irtilähtenyt ja uudestaan kasvanut kynsi oli alkanut kasvaa ihon sisään ja nyt koko varvas oli tulehtunut ja turvoksissa. Kävin varmuuden vuoksi näyttämässä varvasta lääkärille, joka antoi minulle antibioottikuurin ja vakuutti, että voisin siitä huolimatta juosta.

Ystäväni Sanna tuli kisaa edeltävänä iltana luokseni. Olimme kuukausi sitten juosseet yhdessä ennätyksemme Terwamaratonin Lyyli-myrskyssä ja nyt oli tarkoitus taittaa tämäkin matka yhdessä. Fiilis oli tosi hyvä. Söimme iltapalaa ja pakkasimme kamat. Reppu, tarpeeksi energiaa ja luottotossut. Dropbagiin lisäenergiaa, vaihtokengät ja sauvat loppumatkaa varten. Vähän ennen puoltayötä kampesimme itsemme nukkumaan, jotta ehtisimme nukkua muutaman tunnin ennen lähtöä kisapaikalle.

Kello soi 2:30. Puurot nassuun ja menoksi. Vielä aamullakaan en osannut jännittää, vaikka tiedossa oli pisin juoksuni ikinä. Jaksoin luottaa siihen, että selviän. Jos en jaloilla niin päällä ja sisulla. Sitä en vielä lähtövaiheessa osannut arvata, että ongelmaksi muotoituisi vatsa... Mutta siitä enemmän kohta.

Kotipihalla klo 3:20. Auton nokka kohti Vuokattia.

Saavuimme Vuokattiin neljän maissa aamulla, kävimme hakemassa kisakansliasta numerolaput ja merkkasimme dropbagimme numeroillamme. Puoli viideltä bussi lähti kohti Puukarin pysäkkiä Valtimolla, josta kisa starttasi.

Saavuimme Puukarin pysäkille vartin yli viisi. Edeltävät viikot oli satanut rankasti vettä ja kisapäivällekin oli luvassa sadetta. Mutta kun astuimme bussista ulos, aurinko paistoi jo pilvettömältä taivaalta ja luonto tuoksui mielettömän hyvälle. Jos sääkin suosi meitä näin, niin mikään ei voi mennä pieleen, vai voiko?

Tytöt startissa. Minä, Sanna ja ystävämme Sari, joka starttasi 110km:n matkalle.

Lähdössä fiilikset olivat korkealla. Kuva: Hanne Kinnunen, blogi Trisome

 Lähtölaukaus pamahti klo 6:00. Iloisin mielin lähdimme matkaan. Jalat olivat muutaman päivän levon ja tankkauksen jäljiltä raskaat mutta toivoin niiden kevenevän. Kun olimme juosseet muutaman  kilometrin, aloin huolestua. Etenimme leppoisasti ja kävelimme ylämäet, mutta minulla oli outo olo. Sykkeet olivat hurjan korkeat, lähellä anaerobista kynnystä. Yritin kuitenkin vakuutella itselleni, että kyllä ne siitä tasoittuvat.

Noin viisi kilometriä juostuamme sanoin Sannalle, että minun on kohta pakko käydä puskassa. Vatsassa kiersi ihan kamalasti. Tähän asti olimme juosseet muun joukon mukana mutta nyt jättäydyimme jälkeen ja hyppäsimme puskaan. Minulla ei ikinä juoksuissa ole ollut ongelmia vatsan kanssa ja tämä oli minulle aivan uutta. Puskakäynnin jälkeen olo hieman helpotti ja jatkoimme matkaa.

Kahdeksan kilsan kohdalla puhelin soi. Miesystäväni soitti, että olimme juosseet harhaan. Olipa hyvä, että järjestäjä oli antanut meille gps-seurantalaitteet :-) Laitoin luurin kiinni ja samassa puhelin soi uudestaan. Tällä kertaa järjestäjä. Hekin olivat huomanneet eksymisemme. Eli ei kun takaisin.

Tunnin juoksun jälkeen otin ensimmäisen geelin. Se maistui ihan kamalan pahalta mutta pakotin itseni syömään. Ajattelin, että ehkä oloni paranee hieman. Väärin ajateltu :-( Sykkeet pysyivät korkealla ja olimme matkanneet ehkä pari kilometriä kun puska kutsui taas. Tässä vaiheessa aloin hermostua ja huolestua. Sanoin Sannalle, että tällä voinnilla ja sykkeillä en jaksa maaliin asti. Jaksoin kuitenkin toivoa, että olo vielä paranisi.

Juoksin Sannan perässä ja ihailin hänen menoaan ja gasellimaista askeltaan. Itse mielessäni naurahdin, että jos olin Transgrancanarialla kuin hirvi vuorikauriiden seassa niin täällä kotipoluilla olen yhä se hirvi, tällä kertaa vain metsäpeuran perässä :-D Hirven askeleesta kun ei saa suomalaisissa metsissäkään kaunista ja ketterää. Minun neliykkönen tossuni ja 65-kiloinen ruhoni jymähti aina hieman eri tavalla maahan kuin Sannan kolmivitonen siro jalka ja 45-kiloinen kroppa :-D

Tavikosken kuohuja ihastelemassa.

Ensimmäinen juomapiste oli 17,5km:n kohdalla. Olimme olleet matkalla 2,5h. Mukillinen urheilujuomaa naamariin Sannan kaivaessa repustaan mustikkakeittoa. Otin sitäkin pari hörppyä ja toivoin sen rauhoittavan vatsani. Noin viiden minuutin tauon jälkeen jatkoimme matkaa. Alkumatka oli ollut vaikeakulkuista reittiä, ajoittain ihan umpimetsää ilman selvää polkua ja huoltopisteellä ollut henkilö sanoikin, että seuraavat kymmenen kilometriä tulisi olemaan juostavampaa maastoa.

Matka jatkuikin pitkin upeaa useiden kilometrien mittaista hiekkaharjua. Maisemista en kuitenkaan pystynyt nauttimaan, sillä vatsa ei antanut siihen lupaa. Kärvistelin vatsanväänteiden kanssa ja jouduin taas kerran käymään puskassa. Tässä vaiheessa tunnustin tosiasiat: jos tilanne ei vatsan kanssa muutu paremmaksi, maaliin pääsystä on turha haaveilla. Pyysin Sannaa menemään omia menojaan. Hänen tossunsa oli kulullaan ja vointi erinomainen, joten en halunnut hänen jarruttelevan vauhtiaan minun takiani. Huikkasin heipat ja toivotin tsemppiä loppumatkalle.

Jatkoin matkaa vatsani ehdoilla. Kolmenkympin kohdalla kirjoitin facebookin Kestävyyttä Pintakaasulla 24/7-foorumille, jossa tiesin kisaamme seurattavan, päivityksen:

Annoin Sannan mennä menojaan, mulla vatsa ihan sekaisin ja biokätköily on tullu enemmän kuin tutuksi. Eilen aloitettu antibioottikuuri taisi tehdä tehtävänsä. Mutta jos jalat vain kantaa ja pää kestää niin maaliin yritetään.  

Hiekkaharjujen jälkeen maasto muuttui taas vaikeammaksi. Talousmetsää, hakkuuaukeita ja taimikoita. Mustikkavarvikkoa, ruohikkoa. Pehmeää alustaa, joka oli viime viikkojen runsaiden sateiden takia märkää. Eteneminen oli hidasta olemattomalla polulla ja monessa kohtaa olin nilkkoja myöten vedessä. Mutta se kuuluu lajin luonteeseen enkä ollut siitä pahoillani. Ainoa asia, joka metsässä häiritsi, oli itikat ja mäkäräiset. Joissain kohti minun piti liikkua haastavan maaston ja vatsanväänteiden takia sen verran hitaasti, että mäkäräisparvet pääsivät kunnolla kimppuun. Kirosin sitä, etten ollut tajunnut ottaa hyttysmyrkkyä mukaan. Laitetaan varustelistaan seuraavaa vuotta varten, ajattelin.

Juosten huoltopisteelle. Kuvat: Haasta itsesi kunnolla.

Lähes viisi ja puoli tuntia ja 34km taivallettuani tulin Maanselän etapille, jossa dropbag ja ruokahuolto olivat odottamassa. Tunne oli mahtava, kun kuuluttaja kuulutti jo kaukaa tuloni ja kun juoksin huoltoon, juoksijakollegat Jukka ja Tero (molemmat starttaamassa myöhemmin lyhyemmille matkoille) ottivat minut vastaan halauksien kera. Liikutuin lähes kyyneliin asti.

Menin huoltopaikalle, jossa näin ensimmäisenä Sannan. Sanna oli jo ehtinyt syödä ja oli rasvaamassa varpaitaan. Kävin hakemassa dropbagini ja riisuin kenkäni. Hain lautasellisen jauhelihakeittoa ja yritin syödä. Sainkin muutaman lusikallisen alas. Suolainen keitto maistui mahtavalta. 

Sanna oli huolissani voinnistani. Sanoin, että jalat on loistavassa kunnossa, vatsa ei. Mutta yritän jatkaa matkaa maaliin saakka. Toivotin Sannalle tsempit loppumatkaa varten ja huikkasin heipat hänen jatkaessa matkaa. Itse vaihdoin jalkaan kuivat sukat ja kengät, laitoin dropbagistä hakemani sauvat kiinni reppuuni (näiden oli tarkoitus olla apuna viimeisissä pahoissa nousuissa), nappasin banaanin käteeni ja jatkoin matkaa. Pienen tauon jälkeen olo oli huomattavasti parempi ja sain taas itseluottamusta.

Ja eikun uudestaan matkaan. Kuva: Haasta itsesi kunnolla.

Seuraavat viitisen kilometriä olo oli suht ok ja sain pidettyä vauhditkin suht hyvinä. Juoksu oli kuitenkin paikoitellen alustan vuoksi kaltaiselleni polkujuoksunoviisille vaikeaa. Polkujuoksutaitoni eivät tosiaankaan ole mitenkään hyvät. Reitin haastavaksi teki myös se, että monta kertaa piti kiipeillä kaatuneiden puiden yli ja joissakin kohtaa polkua ei ollut näkyvissä ollenkaan. Useassa kohtaa reittimerkintöjä piti toden teolla etsiä, jotta ei harhautuisi reitiltä.

Vatsa ei ottanut toimiakseen. Tai sanotaanko, että se toimi liiankin hyvin. Kävin monta kertaa puskassa ja kirosin mäkäräis- ja hyttysparvea, jonka sain heti ympärilleni kun pysähdyin. Energiatkin alkoivat olla lopussa kun mikään ruoka ei maistunut. Yhtäkkiä luulin näkeväni karhun. Lähemmällä tarkastelulla karhu osoittautui risupöheiköksi. Olinkohan tulossa hulluksi?

Välillä polku oli hyvin juostavaa ja pitkospuut loistavassa kunnossa.

Maraton tuli täyteen kun startista oli kulunut reilut 7 tuntia. Päivästä tulee pitkä ja raskas, jos näillä vauhdeilla ja tuntemuksilla etenen. Jatkoin kuitenkin (vielä) luottavaisin mielin matkaa. Vakuuttelin (tai ehkä valehtelin) itselleni, että jalat kyllä kestävät, tämä on vain päästä kiinni. Jaksan kyllä maaliin. Vatsaa kramppaili aina jos otin juoksuaskeleita, joten kävelin paljon. Yritin juosta juostavia pätkiä mutta päädyin aina puskaan.

Olin juossut (rämpinyt) lähes 47 km kun tein päätöksen keskeytyksestä. Pohdin asiaa pitkään. Tavoitteena oli ollut tulla ehjänä maaliin. Vaikka jalat oli tässä vaiheessa vielä täysin ok, tiesin, että reitin rankimmat kilometrit olivat vielä edessä: 13:n vaaran ylitys ja monenmonituista nousumetriä. Niihin tarvitaan energiaa. Energiaa, jota minulla ei ollut. En uskaltanut luottaa siihen, että pysyisin ehjänä.

Se hetki, jolloin otin puhelimen käteeni ja soitin miehelleni pyytääkseni häntä hakemaan minut 53km:n kohdalta Teerivaaran huoltopisteeltä, oli yksi vaikeimmista elämässäni. Keskeytyspäätös tarkoitti luovuttamista ja siihen en ollut elämässäni tottunut. Se ei sopinut luonteelleni. Itku kurkussa esitin asiani miehelleni ja jatkoin matkaa Teerivaaraan. Soimasin itseäni. Läpsin itseäni naamaankin. Olin itselleni niin vihainen.

Viimeiset kilometrit olivat aika lailla hanurista. Niillä ei oikein ollut enää merkitystä. Ne kuluivat suunnattoman hitaasti. Olin luovuttanut. Henkinen kantti, jonka luulin olevan vahvuuteni, oli pettänyt. En kestänyt sitä, että olisin mennyt kärsimyksieni kanssa viimeiset parikymmentä kilometriä. Ja se ketutti ja rankasti.

Yritin nauttia maisemista. Otin jopa muutaman kuvankin. Maasto helpottui hieman ja polku oli paikoittain melko juostavaa. Mutta en oikeastaan enää edes halunnut juosta. Mitä varten muka?

Sievälän kallioilta avautui valtavan kaunis maisema. Yritin muistutella itselleni, että jo näiden maisemien takia kannatti lähteä reissuun vaikken tänään maaliin asti pääsekään.

Tällaisten maisemien takia rakastan Kainuuta.

50km tuli täyteen, viitisen kilometriä Teerivaaraan.

Näiltä Sievälän kallioilta juostiin alas.

Viimeiset pari kilometriä Teerivaaran koululle olivat vaikeakulkuista maastoa ilman polun häivää. Kengät kastuivat ihan kunnolla mutta en edes enää yrittänyt hypellä märkien kohtien yli. Vihdoin näin mieheni. Hän seisoin huoltopisteen miehen kanssa rennosti rupatellen. Yritin olla hyvällä tuulella ja huikkasin: "tässäkö minun pitäisi nyt ottaa se loppukiri?", vaikka mielessäni itkin.


Maitojunalla kotiin. Olin viettänyt metsässä 9h50min. Garmin sammui muutama sata metriä ennen keskeytystä ja sillä hetkellä mittariin oli kertynyt matkaa pummien takia 55km. Se oli päivän suoritus. Ihana Sanna pääsi maaliin ajassa 13:27h ja otti naisten sarjan voiton. Kaksi naista neljästä tuli maaliin. Minä olin keskeyttäjistä toinen. Olin ystäväni puolesta aidosti iloinen, mutta valehtelisin jos väittäisin, että en olisi ollut harmissaan. Maaliin oli tarkoitus tulla yhdessä vaan tänään en Sannan mukana pysynyt.

En tiedä, ketä tai mitä syyttäisin. Olinko liian huonossa kunnossa? Enkö ollut maratonilta riittävästi palautunut? Tankkasinko väärin? Sekoittiko antibioottikuuri vatsan? Vai puuttuiko minulta vain ja ainoastaan sisu? Toisaalta mitään selityksiä on turha miettiäkään, faktat puhuvat puolestaan. Maaliin asti en selvinnyt. DNF on DNF.

Nyt vuorokausi kisan jälkeen olo on jo hieman rennompi ja olen niellyt pettymykseni. Kisoja tulee ja kisoja menee. Jaloissa eilinen matka ei ihme kyllä tunnu ollenkaan ja mietinkin jo lenkille lähtemistä. Huilaan nyt kuitenkin muutaman päivän. Mutta rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että mietin jo, missä seuraavan kisan juoksen. Eilen epäonnistuin, joskus muulloin tulen onnistumaan.

Myrskyä uhaten enkkaan Terwalla

Oulun Terwamaraton 23.5.2015. Elämäni neljäs asfalttimaraton. Omituisin, jollain tavoin hauskin ja varmasti kaikista mieleenpainuvin. Nimeksi olisi eilen kyllä paremmin sopinut Extrememaraton, sen verran extriimit oli keliolosuhteet.

Koko edeltävän viikon olin työmatkalla Helsingissä ja päivittäin katsoin säätiedotusta, olihan lauantaille luvattu aika kurjaa säätä. Kun perjantaina säätiedotus näytti lämpötilaksi n. 8 astetta ja tuulta jo kymmenisen metriä sekunnissa, meinasin jo perua koko startin. Iltapäivällä mieli kuitenkin muuttui ja kirjoitin facebookiin näin:

"Viikko vierähti uusien työhommien parissa Helsingissä ja se oli oikeestaan aika hyvä kun ei ehtiny ajatella ja jännittää maraa ollenkaan - mitä nyt sen sään takia :-) Peruminenkin kävi mielessä mutta kun tätä varten on harjoiteltu, viikon vaivannut kurkkukipukin häipynyt ja lapsenvahtikin huomiselle hommattu niin minähän juoksen vaikka satais kissoja ja koiria. On kai sitä talven aikana tuolla Kainuussa sen verran monta kilometriä tuulessa ja tuiskussa taivallettu, että ei minua nyt mitkään myrskyvaroituksetkaan saa perääntymään. Joten kotiin päästyä kamojen pakkaukseen, viimeistelyhölkälle ja huomenna nokka kohti Oulua!"

Lauantaiaamuna herättyäni avasin facebookin ja järkytyin. Juoksukollega Svante, joka oli koko viikon pitänyt kirjaa sääennusteista, oli postannut vallan mainion kuvan. Jippiaijee, ajattelin. Enkkajuoksua tästä ei siis tulisi mutta kun kerran tosiaan tätä kisaa varten on valmistauduttu, niin käydään nyt sitten myrskystä huolimatta juoksemassa.

Saavuin Ouluun hieman ennen puolta yhtätoista ja tapasinkin heti Raatin uimahallin edessä ystäväni Sannan, jonka kanssa olimme ajatelleet juosta yhtä matkaa kuten viime vuonna Kempeleessäkin. Kuulumisia vaihdettiin myös muitten juoksukollegoiden kanssa ja ennen kisaa otettiin Sannan ja Susannan kanssa se perinteinen tyttöjen kuva sosiaalista mediaa varten. Huonosta säästä huolimatta meillä ei (ainakaan vielä lähdössä) hymy hyytynyt.

Starttihetkellä tuuleskeli jo aika kovaa ja sataa tihkutteli, mutta kertakäyttösadetakit piti meidät kuivina ja lämpiminä. Starttilaukaus pamahti. Oltiin Sannan kanssa suunniteltu juoksevamme 3:40:n alitukseen vaadittavia 5:12-kilometrivauhteja ja startin jälkeen olis tavalliseen tapaan tehny mieli juosta vaikka kuinka lujaa. Pakko oli tuijottaa kelloa ja vähän himmailla ja vauhti asettuikin helposti sinne 5:00 ja 5:06 välille.

Ekat kahdeksan kilsaa meni hurjan helposti tuulesta huolimatta ja kun aurinkokin alkoi pilkistää niin jopa hieman harmittelin, että olin laittanut kaksi puseroa päällekäin ja buffin kaulaan. sää tuntuikin lämpöisemmältä kuin luvattu ja alkoi tulla lämmin . Sanoin jopa Sannalle ääneen, että ei kait tämä sää tainnu niin pahaksi yltyäkään. Ei olis pitänyt varmaan sanoa, sillä sieltä pilvilinnoista tipahdettiin kun yhtäkkiä alkoi sataa ja kovaa. Seuraavien viiden kilometrin aikana vettä tuli kuin saavista. Tiet (ja kengät) täyttyi vedestä just kun luulit, että pahemmaksi ei keli enää voi mennä niin sade muuttui raekuuroksi. Tähän kun lisää tuulta n. 15m/s niin voi kuvitella miltä tuntui :-D Miksi lähteä juoksemaan ideaaliolosuhteissa jossain ulkomailla kun voi nauttia maratonin arktisissa olosuhteissa Suomen kesässä? Tästähän voisi tulla vaikka tapahtumaslogan, naureskeltiin.

Viidentoista kilometrin jälkeen sade onneksi loppui ja aurinko tuli esiin. Vaatteet kuivui yllättävän nopeasti (kengät ei...) ja juoksu tuntui tosi hyvältä. Puolikkaan väliaika 1:48:36 tai jotain. Oma enkka, vau. Tässä vaiheessa fiilis oli vielä tosi korkealla. Läpsäistiin Sannan kanssa high fivet ja sanottiin, että kyllä me tytöt yhdessä sinnitellään, toinen toistaan tukien loppuun asti. Vähän ennen ekan kierroksen loppua otettu kuva kertonee meidän huippufiiliksistä.

Kuva: Minna Perkiö

Kakskolmosen kohdalla mulla alkoi takareidet väsyä ja niissä tuntui vähän krampinpoikasta. Vähän turhan aikaisin, ajattelin. Ne oli aika pahasti päässy siinä sateen aikana kylmettymään ja vastatuuleen puskeminen oli saanut jalat aikalailla hapoille.

Kilsavauhdit pysyi lievästä väsymyksestä huolimatta vielä ihan hyvänä mutta kun tultiin Nallikariin niin sää vain paheni. Myrsky oli kunnolla tulossa päälle. Ja pikkuhiljaa se meidän hymykin kyllä alkoi hyytymään. Nallikarissa vallinnutta hiekkamyrskyä ei voi oikein sanoin kuvailla. Kyllähän siinä vielä kelpasi myötätuuleen pistellä mutta kääntöpaikan jälkeen juostiin vastaiseen ja se oli kuin suoraan jostain aavikkoleffasta. Myrsky ei pelkästään tuntunut vauhdeissa vaan se tuntui iholla. Ja silmissä. Piilareissa juoksevalle ei kovin ideaalia. Ihan hullun hommaa suoraan sanottuna. Mutta siitäkin selvittiin. Koko juoksu alkoi tuntua ihan farssilta ja tässä vaiheessa tuumailtiin Sannan kanssa, että jos tästä reissusta selvitään, niin tulevaisuudessa selvitään maaliin kyllä kelissä kuin kelissä.

Kilsoja takana reilut 25. Yhä oltiin jotakuinkin siinä vauhdissa, että 3:40 tuntui realistiselta tavoitteelta mutta muutama kilometri tämän jälkeen oli pakko antaa periksi. Vastatuulta. Aivan kamalaa. Vauhdit hiipui väkisin. Enää ei ollut toivettakaan juosta 5:10 kilsoja, ei edes 5:20. Vaikka kuinka yritti puskea tuulessa eteenpäin, niin väsyneillä jaloilla ei vain jaksanut pitää vauhteja yllä. Tuuli tuntui vievän energioita niin paljon, että tuumasimme yhteen ääneen, että ajalla ei tänä päivänä ole väliä. Tärkeintä on vain jaksaa maaliin asti.

Siinä missä minä olin ensimmäiset parikymmentä kilsaa ollut reippaampi ja toiveikkaampi kuin ystäväni, nyt Sannan diesel oli lämmennyt ja hän puhkui tarmoa. Itsellä juoksu alkoi aikalailla painaa ja sinnittelin Sannan perässä. Tosi paha vastutuulipätkä jossain 28km:n kohdalla ei hirveesti auttanu asiaa. Tässä vaiheessa en sanonut sanaakaan vaikka koko matka muuten puhua pälätettiin. Sinnittelin Sannan perässä, koska tiesin, että jos nyt jään jälkeen, joudun juoksemaan yksin ja se koituu tuhoksi. Joten keskityin vain katselemaan Sannan jalkoja ja yritin pysyä samassa tahdissa. Onnistuin.

Kolmenkympin jälkeen sain geelistä ja huoltopaikan rusinoista uutta virtaa ja roolit vaihtui. Sanna alkoi väsyä ja minä otin vetovuoron kilsoja laskien. Enää kymmenen, yhdeksän, kahdeksan. Jos näissä vauhdeissa pysytään niin ainakin se 3:45 alittuu ja siitäkin pitää olla tyytyväinen.

Jossain kolmivitosen kohdalla Sanna sanoi, että nyt ei tarvii tulla enää kyllä yhtään vastatuulen pätkää ja sittenhän ne vasta alkoikin :-D Vuorotellen vedimme kilometri kerrallaan. Ja vaikka siitä  ei ehkä sinänsä mitään hyötyä ollutkaan, koska vastatuuli oli osittain sivutuulta, niin sillä oli kuitenkin psykologinen hyöty, ei tarvinnut juosta yksin. Tässä vaiheessa Sanna sanoi sen, mitä oltiin varmaan molemmat jo pitkän aikaa omassa mielessämme miettineetkin: maaliin tullaan yhdessä, tapahtui mitä tahansa.

Viimeisellä juomapisteellä 3:45 jänikset meni meistä ohi. Häh? Oliko tällä muutaman kilometrin vastatuulipätkällä kulunut näin paljon aikaa? Sanna napsi rusinoita ja huikkasin, että nyt noiden perään. Noita ei enää päästetä karkaamaan.

Viimeiset pari kilsaa tuntui toivottoman pitkiltä. Mulle reitti ei ollut tuttu muuta kuin siltä ekalta kierrokselta ja joka käännöksen jälkeen odotin näkeväni stadikan. Niitä käännöksiä tuntui olevan kymmeniä. Vihdoin ja viimein päästiin kuitenkin viimeisen sillan yli ja kurvattiin stadionille. Puoli kierrosta mukavassa myötätuulessa ja jänisten ohi, sitten loppukiri. Ai mikä loppukiri? Kun kaarrettiin viimeiselle suoralle niin yhtäkkiä juostiinkin sellaiseen vastaiseen, että juoksu oli varmaan kuin hidastetusta elokuvasta :-D Vaikka kuinka yritti pusertaa niin ei vain päässyt eteenpäin :-D

Viivan yli yhtäaikaa. Onnellisena. Aikaan 3:44:21. Isäni oli tullut minua lasten kanssa hakemaan ja lapset näkivät loppukirini ja tulivat halaamaan. Mahtava tunne sekin, kun omat lapset oli vastaanottamassa.

Kaikenkaikkiaan uskomaton fiilis. Selvisin maaliin tässä hurjassa säässä ja jopa ennätysajassa! Kuutisen minuuttia kovempaa kuin viime elokuussa ja parempaan aikaan kuin olisin kaksi vuotta sitten harrastuksen alkumetreillä ikinä hurjimmissa unelmissanikaan uskonut pystyväni.

Kun jälkeenpäin luin lehdestä, mitä myrskytuhoja eilinen sää oli Oulussakin aiheuttanut, on oikeastaan uskomatonta, että me juoksimme tuossa säässä maratonin. Tuuli oli puhaltanut viimeisten kymppikilsamme aikana n. 21m/s ja puuskittain jopa 28m/s. Jos olisin tämän aiemmin tiennyt, olisin varmasti jänistänyt ja jäänyt kotiin. Voin vain sanoa, että hyvä, etten tiennyt :-)

Kiitos rakkaalle Sannalle juoksuseurasta. Ilman sinua olisin varmasti luovuttanut tai matka olisi ollut varmasti ainakin kaksinkerroin rankempi. Vaikka juoksua yli kaiken rakastankin, niin se piste iin päälle tässä harrastuksessa olette te kaikki ihanat ystävät, joita olen juoksuharrastuksen kautta saanut.

Tämän vuoden maratontavoitteeksi olin asettanut alittaa 3:45 ja lupasin itselleni, että jos se 3:45 alittuu jo Terwalla, niin sen jälkeen keskityn juoksemaan poluilla ja lähden kokeilemaan rajojani polku-ultralle kotikisaan Vuokattiin. Ja se lupaus on nyt pidettävä. Luvassa siis 75km polkuja ja kenenkäs muun kuin Sannan kanssa. Jos me kerran Oulun Lyyli-myrskystä selvittiin yhdessä niin ehkä me ne Vuokatin vaaratkin valloitetaan.

Joskus kaikki sujuu kuin valettu

Ihan alkuun pahoittelut blogini lukijoille siitä, että en ole kirjoitellut pitkään aikaan. Minulla ei ole yksinkertaisesti ollut aikaa kaiken muun arjen kiireiden keskellä. Hyvän ystäväni tukeminen hänen vaalikampanjassaan on ollut suurin ponnistukseni tälle keväälle ja viime viikkojen työ palkittiin kun ystävästäni tuli sunnuntaina kansanedustaja!

Kampanjakiireistä johtuen minulla ei ole viime viikkojen aikana ollut liiemmin aikaa ajatella juoksuakaan hirveästi. Kilometrejä on kyllä kertynyt kivasti, jopa enemmän kuin koskaan ennen, mutta en ole juossut mitenkään suunnitellusti. Tästä johtuen olin lievästi sanottuna paniikissa kun tajusin, että kevään ensimmäinen lappujuoksu lähestyi. Olin ilmoittautunut Hyvä Kajaani Vartille, eli 10.55km:n matkalle ja minulla ei ollut oikeastaan hajuakaan senhetkisestä juoksukunnostani.

Alkuviikosta kävin tekemässä kilsan vetoja ja niiden perusteella yritin miettiä tavoitevauhtia. Kyselin juoksukollegoilta apuja. Viime vuotinen kympin enkka tuli kilsavauhdilla 4:39, joten ajattelin, että kaikki sen alle olisi plussaa mutta olin epävarma, pystyisinkö edes siihen vauhtiin pitkän pk-kauden jälkeen. Onneksi juoksukollegani Jouni jaksoi uskoa kuntoni parantuneen siitä ja kehotti lähtemään hieman reippaammin. Niinpä suunnitelmana oli juosta kaikki kilsat sinne 4:30 pintaan. Kisan reittiprofiili ei kylläkään ollut ennätysjuoksuun houkutteleva, mutta kaikkea kannattaa yrittää :-)

Reittiprofiili ei vakuuttanut ennätystentekoon

Aamulla herättyäni olin hieman harmissani kun katsoin ulos. Koko viikon sää oli ollut varsin aurinkoinen ja lämmin mutta nyt mittari näytti lähes nollaa ja satoi lunta!! Mutta kun säälle ei voi mitään niin ei auta kuin pukea enemmän päälle ja juosta kovempaa, jotta pysyy lämpimänä :-) Laitoin päälleni pitkät trikoot, pitkähihaisen aluspaidan ja siihen päälle "juoksuseurani" Kestävyyttä Pintakaasulla 24/7 t-paidan. Jalkaan uudet NB 890, pipo ja hanskat ja menoksi.

Kainuun kevätsää. Ei siis vieläkään #pohkeetesiin -juoksua. 

Ajelin Kajaaniin kymmenen maissa ja hain numerolapun. Olin ensimmäisten 200 ilmoittautujan joukossa, joten sain myös kisapaidan, joka oli pirtsakan oranssin värinen.

Koska olin ajoissa paikalla, minulle jäi hyvin aikaa tehdä kunnon lämmittelyt. Juoksin pari kilsaa, venyttelin ja tein muutamia koordinaatioharjoituksia. Olen monta kertaa jättänyt lämmittelyt turhan vähäisiksi ehkä siitä pelosta, että ne voimia varsinaisesta juoksusta, mutta tällä kertaa päätin uskaltautua ja saada lihakset kunnolla lämpöisiksi. Vähän ennen starttia klo 11 vein takin vaatesäilytykseen ja lähdin odottelemaan lähtölaukausta.

Lähtölaukaus pamahti. Minä ja reilut parisensataa muuta juoksijaa lähdimme liikkeelle ja yritin saada vauhdin kohdilleen enkä rynniä muitten perään. Ekalla kilometrillä on kisoissa aina se vaara, että adrenaliineissä tulee lähdettyä liian kovaa ja kolmannen kilsan jälkeen on jo käytännössä kuollut. Tähän en halunnut syyllistyä. Tuijotin tarkasti kelloani ja annoin muiden rynniä ohi. Eka kilsa juostiin alamäkivoittoisesti ja se menikin suunnitellusti aikaan 4:29. Koska reitti oli minulle tuttu, tiesin, että 2. ja 7. kilometri olivat ylämäkeä ja tästä syystä toisella kilsalla vauhti hieman hiipuikin. 4:38. Ok, otetaan tämä jossain takaisin. Kolmannella kilsalla sain vauhdin taas pidettyä, 4:31. Tässä vaiheessa tajusin, että peesiapua ei tässä(kään) kisassa tule. Jostain syystä joudun aina ajallani sellaiseen välimaastoon, että kovat menee edellä ja loput tulee perässä. Samantasoista juoksuseuraa ei tänäänkään löytynyt. No, ei se mitään, keskitytään vain omaan juoksuun, ajattelin. 4. kilsa aikaan 4:35. Juoksu tuntui ihmeen hyvältä ja epävarmuus vauhdin suhteen alkoi mennä ohi. Kyllä minä tätä jaksan loppuun asti pitää. Kuudes kilsa 4:36. Puoliväli ohi ja ei vieläkään oksettavaa tunnetta ja keskeytysajatuksia kuten joskus aiemmin.

Seitsemäs kilsa oli taas ylämäkeä ja vauhti hiipui hieman. 4:42. Pari selkää tuli mäessä kuitenkin jo vastaan ja menin näistä liian kovaa startanneista ohi. 8. kilsa aikaan 4:36. Jes! Seuraavat 2km olisivat tasaista rantareittiä Kajaaninjoen rannalla ja jos ihmeitä ei tapahdu niin kympin enkka tulee. Hymyilin kun tajusin sen ja tikutin eteenpäin. Jos askelfrekvenssi pysyy hyvänä, vauhtikin pysyy hyvänä, sanoin itselleni. (Kadenssi oli muuten kellon mukaan tuossa vaiheessa 187). 9. kilsa aikaan 4:33, 10. kilsa 4:35 ja kympin väliaika 45:52. Nelisenkymmentä sekuntia paremmin kuin kympin kisassa viime elokuussa. Pienestä lumisateesta huolimatta naamani loisti varmaan kuin Naantalin aurinko, sen verran iloinen olin jo tuossa vaiheessa tuloksesta vaikken ollut vielä edes maalissa.


Viimeiset 600m juostiin Kajaanin joen yli kohti Kaukaveden vesiliikuntakeskusta ylämäkeen ja harmittavasti vastatuuleen. Viimeinen käännös ja hotelli Scandicin pihan kautta maaliin. Loppuaika 48:27. Olin yhtä hymyä. Hymyä nostatti vielä kuuluttajan kuulutus: "Nyt maaliin saapuu numerolla 100 Mari Maier.... Jostain ihme seurasta..." :-D Pintakaasuttelijoiden tunnettuus ei näytä tänne Kainuuseen vielä levinneen :-D

Vaikka en kisassa kunnon loppukiriä saanutkaan aikaiseksi (kilsavauhti 4:23 ja sykkeet lopussa 179 kun viime vuonna kympin lopussa 190), ja keskisykekin jäi hieman aikaisempia kisoja alhaisemmaksi, olin ihan MEGATYYTYVÄINEN juoksuuni. Suunnitelma vauhdin suhteen piti, kaikki meni kuin valettu ja juoksin hyvän juoksun. En lähtenyt liian kovaa enkä hyytynyt lopussa, joten vauhti oli juuri päivän kuntoa vastaava. Ja loppuajalla heltisi naisten sarjassa sija 6/79.

Kisailua seurapaidassa. Seuran nimi herätti kummastusta kuuluttajassa.

Tämä oli varmasti yksi parhaimmista kisoistani ja oli mahtavaa huomata, että kehitystä on tapahtunut. Kun juoksin ensimmäisen varttimaratonini Kajaanissa keväällä 2013, hävisin yhdelle tämän kisan kanssakilpailijoista viidellä minuutilla. Nyt menin reilulla viidellä minuutilla ohi! Tästä on hyvä jatkaa kohti kauden päätavoitetta, eli Terwamaratonia. Tavoitteena siellä 3:45h:n alitus ja tämä tulos antaa luottamusta siihen, että tuon alle päästään. Miten paljon, se selviää sitten toukokuussa :-)